17. kesäkuuta 2010

Mietteitä ensimmäiseltä kesätyöviikolta

Huhheliheijaa, siitä onkin taas muutama päivää aikaa, kun oon viimeksi blogiin kirjautunut. Jotenkin ollut niin veto pois aina töiden jälkeen, että tuskin olen edes konetta jaksanut avata. Väsyneenä kun saatan olla kuin persiiseen ammuttu karhu, niin ei kamalasti kiinnosta lietsoa sitä ärsytystä tämän Koskenpään überhitaan nettiyhteyden takia. Energia on oikeastaan kulunut kaiken uuden oppimiseen ja tiedostamiseen sekä teorian ja käytännön yhteispeliin. Kotihoito kun on ollut mulle ihan uusi juttu!

Tämä ensimmäinen työviikko on saanut mun käsityksen kotihoidosta muuttumaan täysin! Mä en oikein edes tiedä, miksi mä aiemmin kuvittelin sen olevan jotenkin ikävää ja kamalan negatiivista hommaa. Ennen töiden alkamista mietin monesti, että mä en haluais mihinkään kotihoitoon töihin, kun se on niin tyhmää. Ja näiden muutamien päivien aikana mä olen huomannut, että se onkin aika kivaa! Samanlaistahan se on kuin vanhainkodissa, asiakkailla on vaan omat asunnot. Käsittämättömintä tässä kaikessa on se, etten mä oikeasti tiedä, miksi mä kuvittelin työn olevan tyhmää! Miksi mä olin muodostanut mielipiteen, vaikka mulla ei ollut minkäänlaista kokemusta kotihoidossa työskentelystä?! Olisiko taustalla kenties se, että joskus oon kuullut äitini manaavan suuresti työpäivän jälkeen... who knows.

Ensi viikolla mä siirryn uuteen tiimiin ja luvassa on siis myös uudet asiakkaat. Voi kun mä toivoisin pysyväni koko kesän siinä palveluasunnoilla. Mä olen kuitenkin nyt jo niin tottunut päivän rytmiin ja tutustunut asiakkaisiin niin, ettei joka kerta tarvitse kysyä työkaverilta informaatiota. Nyt kaikki pitää taas opetella uusiks. Tosin, voinko mä oikeasti sanoa noin, kun en tiedä yhtään, minkälaista siinä uudessa tiimissä edes on? Voihan se olla vaikka kivempaakin. Uudet haasteet odottavat ja armoton haahuilu ympäri Keuruuta. Suurin murhe mulla onkin se, että mitä jos mä unohdan jonkun asiakkaan osoitteen. Tai mitä jos mulla on vähän bensaa enkä mä oo jaksanut tankata edellisenä päivänä. Sitten pitää tankata aamulla unisena ja äreänä. On siinä ongelmaa kerrakseen!

Tällä viikolla mulla on taas ollut useampi raskas taakka harteilla. Mä en voi käsittää, miksi mun pitää olla sellainen ihminen, joka ottaa toistenkin ihmisten murheet niin henkilökohtaisesti! Mitä läheisempi ihminen, sitä enemmän mä murehdin tämän puolesta, vaikka mun ei todellakaan tarvitsisi ja vaikka koko juttu ei millään lailla edes kuuluisi mulle! Silti mä saatan menettää yöunetkin jonkun toisen murheen takia. Ja oikein pisteenä iin päälle, ajatukset voi saada mut todella masentuneeks.

Jos mä sitten olen vaan niin... empaattinen (vissiin vähän liiankin). Musta ei kuitenkaan aina tunnu empaattiselta, kun mä olen mulle läheisten ihmisten kanssa. Mä en osaa välttämättä osoittaa sitä mitenkään, vaikka mä mielessäni olisinkin empaattinen.... ja se on tosi tyhmää. Tottakai mä haluaisin olla empaattinen "livenäkin". No, onhan mun aina ollut vaikea näyttää tunteitani, ehkä mut kunnolla tuntevat ihmiset sen tietääkin. Tosi moni asia on tällä viikolla saanut mut taas miettiin näitä juttuja, ja tosiaan - niiden muidenkin juttuja!

Ja toisaalta, koen olevani esim. töissä hyvinkin empaattinen. Joskus vähän liiankin; niin liikaa, että lähihoitajakoulun opettajat voisivat katsoa pahalla. Jos vanhuksella on jokin murhe ja mun pitäisi jo kiitää seuraavalle asiakkaalle, niin mun on siitä välttämättömästä kiireestä huolimatta niin vaikea vain lähteä! Vaikka asiakas olisi kuinka raivostuttava ja mä tietäisin, että kun ovi sulkeutuu mun perässä, mua ei enää "kiinnosta" edes.

Jonkun verran mä olen päässyt eroon tästä rasittavasta empaattisuudesta. Ei nimittäin voi olla kovin hyvä juttu mielenterveydellekään tommonen turha murehtiminen. Silloin tällöin se vielä nostaa päätään.

Nojooh, väsynyt mieli ja suuret ajatukset... tämmöstä tää välillä on. Hyvillä mielin kuitenkin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sana vapaa!