9. heinäkuuta 2010

Pelkotila


Tämä oli tietysti odotettavissa. Kun pitää kuumaa ja kosteaa kesää, tiedossa ei voi olla kuin ukkonen. Joka kesä se kaukainen kumahtelu ja välkkyvät taivaanrannat saavat mun ihokarvat nousemaan pystyyn. Tunne on jotain jännityksen ja pelon sekaista. Aina sitä toivoo kesän alussa, että jospa tänä kesänä ukkosta ei tarvitsisikaan pelätä ja jännittää. No, tänä kesänä se ei ainakaan onnistunut.

Niin kuin mä olen aikaisemminkin tänne siitä kirjoittanut, mulla on suuri viha-pelko-rakkaus-suhde ukonilmaan. Viime päivinä mä olen salaisesti toivonut ukkosen tulevan ja olin melkein innoissani, kun sääennuste sitten näytti Keski-Suomen kohdalle salamoita, kovia ukkoskuuroja. Mä odotin ja odotin, tutkin taivasta mennessäni ja mietiskelin itsekseni, että nyt taivas näyttää siltä!: kohta nousee ukkonen!

Ja kun odotus palkittiin. Kun mä näin tiistai-iltana synkän taivaanrannan. Kun kaiken piti olla niin mahtavaa. Sitten mä vaan toivoin, että pilvi lipuisi pois - ja äkkiä.

Mä olin juuri menossa nukkumaan. Oikeastaan mä viihdytin itseäni lukemalla muutaman viikon vanhasta Seiskasta Vickanin ja Danielin hääjuttuja (jotka mua ei oikeasti edes kiinnosta). Yläkerran huoneessa, päivän paahteessa lämmenneen peltikaton alla oli tukahduttavan kuuma. Mulla oli ikkuna auki, mutta se ei auttanut: ulkona seisova ilma oli yhtä kuumaa kuin ilma sisällä huoneessa. Sitten mä kuulin sen. Ukkosen murinan, jostain todella kaukaa, mutta kuitenkin aivan liian läheltä.

Tunne oli sanoinkuvaamaton. Mä tunsin, miten mun kehon joka kolkka lähti hikoamaan ja miten sydän alkoi hakata rinnan alla tuntuvammin. Hyvä, että mä kykenin hengittämään, kun mä makasin siinä sängyllä ja yritin kuulla, milloin jyrinä kuuluisi uudestaan. Mua ärsytti, että isä katsoi alakerrassa jalkapalloa melkein täysillä volyymeilla ja selostajan ääni peitti osan jyrinästä, joka kantautui jostain Koskenpään suunnalta.

Mä halusin piiloutua peiton alle, mutta mulla oli niin kuuma. Mun oli pakko. Mä tunsin oloni vain haavoittuvammaksi ilman täkin tuomaa suojaa. Mä vedin täkin pääni yli, etten olisi nähnyt salamoiden välkettä. Sitä mä vihaan ja pelkään eniten. Yöllä nousevan ukkosen valokonserttia. Että mä vihaanvihaanvihaan sitä! Ja mä vihaan myös sitä, kun ylle vedetty peitto alkaa painostaa ja ilma sen alla kelvottomaksi, hikipisarat nousee hiusrajaan ja kuumuus käy sietämättömäksi. Mutta kun peiton toisella puolella käy ukkonen...

Ukkonen ei tullut koskaan päälle. Se kiersi jostain sivusta, eikä ukkosen kuminakaan yltynyt korvia huumaavaksi. Hetkellisesti mä rohkenin raottaa peiton kulmaa ja lopulta siirtää peiton kokonaan sivuun. Sydämen kiivas ja voimakas syke alkoi laantua ja oli pian peruslukemilla. Kattoon ropisi satunnaiset vesipisarat. Ne olivat isoja pisaroita. Mä en nähnyt niitä, mutta mä kuulin sen, kun ne iskeytyivät aivan mun yläpuolella olevaan kattoon. Sadetta ja alhaalta kantautuvan jalkapalloselostajan ääntä lukuun ottamatta oli aivan hiljaista. Mua jännitti edelleen. Mitä jos ukkonen palaa?

Se palasi. Nopeasti ja odottamatta. Mä huomasin suljetuilla silmilläni kirkkaan välähdyksen. Mä ehdin juuri ja juuri ajatella, että kohta jytisee, kun taivas tuntui repeävän liitoksistaan. Peitto oli salamana jälleen mun päällä ja sydän tuntui hakkaavan hetkellä millä hyvänsä rinnasta ulos. Syke ei ollut niinkään nopea, mutta sitäkin voimakkaampi.

Mä en muista nukahtaneeni koko yönä, vaikka suunnattoman jyrähdyksen jälkeen ukkosesta ei ollut enää tietoakaan. Toisaalta, mä muistan ne lukuisat kerrat, kun mä heräsin hiestä märkänä ja kuuntelin, kuuluuko mistään jyrinää. Mä olin todella uupunut keskiviikkona töissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sana vapaa!