Menetetty muisto

Pienenä, sellaisena ala-asteikäisenä me lähdettiin joka syysloma ja hiihtoloma mummin luokse Korpilahdelle. Mulla ei oikeastaan ole yhtään ainutta ikävää muistoja mummilasta, paitsi yksi, kun mä kerran tiputin kirjahyllyn reunalta vissiin jonkin arvokkaan lasivaasin säpäleiksi. Silloin harmitti.

Nyt aikuisena (kai mä olen aikuinen kuitenkin, vaikka siltä ei aina tunnu) sitä oikeastaan osaa vasta arvostaa näitä mummilavisiittejä. Mä kai olin aina sellainen mummintyttö, tai näin mä ainakin muistelisin ja näin äitikin on kertonut. Mulla olikin maailman ihanin mummi ja maailman ihanin mummila, joita nyt ei enää kumpaakaan ole. Kerta toisensa jälkeen mä eksyn muistelemaan niitä menneitä syys- ja talvilomia, kun lähdettiin Korpilahdelle.

Parhaiten mummilasta on jäänyt mieleen mummin soittorasia. Mä en tiedä kyseisen soittorasian alkuperää tai sitä, oliko se sittenkin papan soittorasia, mutta se oli mulle yksi mummilan tärkeimmistä asioista. Muita tärkeitä juttuja olivat iltakävelyt, mummin lasijoutsenet ja veden heittäminen saunan vihreään seinään niin, että seinään muodostui "mörköjä". Siitä on yli kymmenen vuotta, kun mä viimeksi olin mummilassa, mutta mä muistan edelleen, miltä tuoksui saunan eteisessä - ja minkälainen sävel oli mummin soittorasiassa.

Mummi kuoli viime maaliskuussa. Ainut, minkä mä olisin mummista muistoksi toivonut, oli tämä soittorasia. Mä en sitä ikinä saanut enkä tiedä tulenko koskaan saamaankaan. Ajatus siitä, etten mä enää oikeasti kuulisi sen soittorasian musiikkia korvissani, saa mut kamalan surulliseksi. Mulla oli tämä yksi toive, jota kukaan ei voinut täyttää. Jollekin muulle se pieni soittorasia on vain tavara muiden joukossa, mutta mulle se olisi ollut paras muisto mummista.

Mun mielestä perinnöstä kinastelu on typerää, lapsellista ja itsekästä ja siinä unohtuu kunnioitus edesmennyttä läheistä kohtaan. Miksi perinnöstä niin usein tapellaan? Kysehän on vain materiasta, joka on täysin toisarvoista sen kanssa, miten tärkeä ihminen on ollut eläessään. Kaikista hävyttömintä on tapella perinnöstä, jos ei ole milläänlailla ollut osallisena kuolleen ihmisen elämään. Tästä syystä mä en ole vielä kamalasti tehnyt mitään asialle, että olisin tämän tunnearvoltaan tärkeän soittorasian itselleni saanut. Äitikin on soittorasiaa sisareltaan pyytänyt, vedonnut mun tunteisiin, mutta vastaus oli ollut yksinkertainen ei.

Mua kiinnostaisi tietää, mikä tämän kieltävän vastauksen takana on. Kenties pettymys siitä, että mummi jo eläessään päätti "testamentata" arvokkaimman taulunsa mulle, ei yhdelle tyttäristään. Kun mummi muutti kotoaan vanhainkotiin, yksi mummin tyttäristä oli jo pakkaamassa taulua mukaansa, mutta äiti oli kerennyt väliin ja näyttänyt taulun takaa tekstin, jossa mummi kirjoittaa jättävänsä taulun Riinalle.  Täti oli ollut huolissaan siitä, myynkö minä taulun eteenpäin ja osaanko minä arvostaa sitä. Kyllä, tuo taulu on mun arvokkain omistamani esine tällä hetkellä enkä mä sitä tunnesyihin vedoten aio ikinä hävittää, vaikka mä joutuisin veneen alle asumaan. Se on kunniapaikalla meidän olohuoneessa, vaikka ei kämpän tyyliin oikein edes sovi. Mä olen monesti miettinyt, että onko tässä se syy, miksi minä en sitä soittorasiaa itselleni saanut.

Kommentit