Stairway to Heaven

Juuri kun eilen aamulla kirjoittelin tänne toiveita ja haaveitani työssäoppimispaikan suhteen; mitä haluaisin oppia tekemään käytännössä ja ihan oikeasti päästä harjoittelemaan mun työhön kuuluvia "erikoisempia" juttuja. Ajattelin että no, toivottavasti näiden jäljellä olevien kolmen viikon aikana sentään jotain ehtii tapahtua. Lähdin siitä sitten iltavuoroon, normaalisti, sen kummempia odottamatta. Muutamaa tuntia myöhemmin näin elämäni ensimmäisen kerran kuolleen ihmisen. Katselin kuolemaa, jos nyt dramaattisia halutaan olla.

Kyllä. Se pasahti melkoisena yllätyksenä päin mun naamaa. Työpaikkaohjaaja tuli heti vuoron alussa kysymään, tahdoinko osallistua vainajan laittoon. Tottakai mä halusin. 

Se oli aika jännä ja mieleen painuva kokemus. Muistan jonkun opettajan koulussa sanoneen viime talvena, että ensimmäinen vainaja jää aina mieleen, oli kyseessä sitten ruman tai kauniin kuoleman kohdannut ihminen. On kai hyvä, että tämä minun kohdalleni osunut ensimmäinen vainaja oli kuollut kauniisti, jos näin voi asian ilmaista ketään loukkaamatta. Vanha ihminen, joka oli jo kauan sitten päättänyt, ettei hänen elämässään ollut enää mitään elettävää: kaikki oleellinen oli jo nähty.

Mä en ensin uskaltanut katsoa edes vainajaan päin, kun mä pelkäsin mun omaa reaktiotani. Kaiken lisäksi tuntui sopimattomalta tuijottaa, kun muutama omainen oli vielä paikalla. Hiljalleen mä kuitenkin rohkaisin mieleni ja uskalsin katsoa vainajan kasvoja tarkemmin. Ne olivat jotenkin levolliset, melkein kauniit. Tottakai ne olivat ryppyiset ja elämää nähneet, mutta elossa ollessaan kasvoilta oli aina kuvastunut tuska siitä, että hän vielä oli täällä. Oikeastaan mä ajattelin vainajan vain nukkuvan. Mulle tuli pakonomainen tarve tutkia, eikö vainaja tosiaan hengittänyt enää. Jossain vaiheessa mua alkoi naurattaa (mikä ei myöskään olisi ollut kovin soveliasta), kun mä kuvittelin vainajan yhtäkkiä avaavan silmänsä ja sanovaan jotain 'pöön' tapaista. Sekavia tunteita siis.

Vielä oudommalta tuntui koskea vainajaan. Kamalaa käyttää sanaa 'ruumis' tässä yhteydessä, mutta... no. Ruumishan se. Ruumis oli lötkö ja painava. Mä olin kuvitellut vainajan olevan kuolonkankea. Ehkä kuolonkankeus ei ollut vielä iskenyt, en tiedä. Omaisten läsnäolo sai mut jotenkin toimimaan varovaisesti, ettei jälkeenpäin olisi saanut kuulla tökeröstä ja epäkunnioittavasta vainajan kohtelusta, mutta sen opin, että voimaa vainajan laitto vaatii. Pelkkä pää tuntui painavan kymmenen kiloa.

Mä suhtauduin paremmin tilanteeseen kuin mä olin kuvitellut. Tilanne ja kaikki se "puuhastelu" vainajan ympärillä tuntui jotenkin luonnolliselle ja normaalille. Ehkä siksi, että vainaja oli todella kuollut kauniisti, niin sanotusti vanhuuteen. Mä en halua edes kuvitella, jos sängyssä olisi maannut joku mun ikäinen, nuori ihminen, kenties autokolarin uhri. Oikeastaan mä tajusin tilanteen todellisuuden kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun me lähdimme viemään vainajaa kappeliin ja kylmiöön ja mun ohjaaja veti valkoisen lakanan vainajan ylle. Siinä vaiheessa mä tajusin kunnolla, että hei... tuo ihminen ei tosiaan hengitä.

Mikä mulla jäi voimakkaimmin mieleen koko tilanteesta? Huoneessa, jossa vainaja makasi, tuoksui hyvälle. Kummallisen hyvälle. Ei lainkaan kuolemalle.

Siinä oikeastaan kaikki, mitä mä tästä asiasta haluan sanoa.

kuva täältä
Life is like a box of chocolates - you'll never know what you gonna get.

Kommentit