Oma koti kullan kallis

Mä tykkään hirveesti meidän kodista, tästä vaatimattomasta kaksiosta, johon me yritetään mahtua. Ei meillä sinänsä mitään tilanpuutetta ole, mutta joskus kun kaipaisi sitä totaalirauhaa niin olisi kiva, ettei toisen sähkörumputreenit tai basson pömpötys kuuluisi ohuen seinän läpi. Mikko soittaa kyllä hyvin, mutta joskus se on liikaa mun hermoille. 

Tai no, palataanpas hetkeksi tuohon tilan puutteeseen: nuo sähkörummut tuossa makkarin nurkassa, vaatekaapin edessä ei ole mikään oiva ratkaisu eikä noita härpäkkeitä saa millään ilveellä sopimaan MUN sisustukseen. Minähän sen sisustuksen täällä pääasiassa olen hoitanut. Pitäisi kuitenkin vaihtaa kolmioon, jotta tuon miehen sähkörumpuloille olisi ihkaoma huone!


Mulla on aina ollut jokin pakkomielle koriste-esineisiin. Monethan pitää niitä mauttomina, etenkin jos niitä on liikaa. Itse en mielestäni ole vielä yliampunut näitten tilpehöörieni kanssa, sillä pyrin aina osan pitämään vähemmän esillä ja osan enemmän esillä. Vaihdan päikseen, kun tietyt esineet alkavat kyllästyttää. Rakkaimmat koriste-esineeni ovat vaarmaan nuo alemmassa kuvassa olevat hevoset. Toisen sain muutama vuosi sitten siskolta ja toisen olen ostanut ehkä eurolla jostain kirppikseltä. Olen kuitenkin aina tykännyt hevosista ja edelleen tunnen suurta kaipuuta satulaan ja talleille ja syytän tästä kaipuusta opiskelijuuttani. Sitten kun mä keväällä valmistun, mä aion aloittaa ratsastusharrastuksen uudestaan, sitten kun mulla on RAHAA.





Kirjojen ja elokuvien tulee mun mielestä olla esillä. Ne kertoo yleensä paljon ihmisestä. Tosin, en mä tiedä kertooko meidän kirjat ja elokuvat meistä mitään, sillä niitä löytyy niin laidasta laitaan ja fiilikset vaihtelee paljon. Joskus tekee mieli lukea vakavaa, joskus huvittavaa, vähän niin kuin elokuvienkin suhteen. Elokuvista tykkään haalia hyllyyn niitä parhaimpia ja mieleen jollain erikoisella mutta positiivisella tavalla jääneitä elokuvia. Juuri menneellä viikolla postista putkahti Edvin Laineen Tuntematon sotilas, Kubrickin 2001:Avaruusseikkailu ja iki-ihana ja legendaarinen Alfred J. Kwak -boksi. Tilaan leffat yleensä cdon.comista: silloin kun tarjoukset ovat kohdillaan niin opiskelijabudjettikin ne sallii.


Valaistus on kaiken a ja o! Mikään ei näytä kivalta, jos valaistus ei ole kohdillaan. Ensinnäkin, vihaan kattolamppuja. Niiden valo on aina jotenkin liian kolkko ja kaikkialle ulottuva. Tykkään enemmän pöytälampuista, jalkalampuista ja tietysti aina kynttilöistä. Niiden valo on lämmintä ja huone ei ole kokonaan valon peitossa ja se luo tunnelmaa. Tunnelmaa pitää aina olla, nimittäin. Syksyisin ja alkutalvesta kynttilöiden romanttista tunnelmaa ei oikeastaan voita mikään. Kun ulkona puhaltaa kylmä viima, kaatosade ropisee rännissä ja itse istuu viltin alla, juo lämmintä kaakaota ja nauttii kynttilöiden varjoista seinillä, niin ehkä mikään ei ole romanttisempaa tämän tytön mielestä.


Taulut ja valokuvat ovat tärkeitä sisustuselementtejä. Valokuvista tärkeimmät esillä olevat ovat varmaankin kuvassa yläpuolella. Tärkeimmäksi ne tekee kenties se, että niissä on osa siitä historiasta, josta minä polveudun. Ylemmässä kuvassa on Roosinpohjan taksit 50 vuoden takaa. Alempi kuva on 90 vuotta vanha ja siinä komean keinuhevosen selässä istuu minun pappani. Sinänsä nämä kuvat eivät kosketa mua milläänlailla, mutta jotenkin tunnen oloni ylpeäksi, että minulla on nämä kuvat. Joskus ne ovat vielä arvokkaita. Minulle ne ovat arvokkaita jo nyt, sillä näiden kuvien tunnearvoa en osaa edes sanoin kuvailla.


Vanhat astiat ja niiden tunnearvo. Voisin ostaa kirpputoreilta miljoonittain vanhoja astioita, mutta yksikään ei varmasti korvaisi esimerkiksi kuvissa olevien astioiden rikkoutumista tai menetystä. Pallomukit ja hienot röpölasit (kuten olen itse nämä nimennyt!) ovat kuitenkin löytyneet omalta ullakolta, kaiken roinan alta ja näilläkin ikää alkaa olla jo useampi kymmenen vuotta. Kyseessä on siis mummun vanhoja astioita. Enhän mä näitä koskaan uskalla käyttää, ehkä juuri ja juuri jossain erikoistilanteessa, mutta senkin edestä mä ajattelen näitä astioita ja niiden historiaa: milloin ne on ostettu? Milloin niitä on käytetty? Kuka niistä on juonut? Yksi näistä röpölaseista hajosi joskus (kosteissa) illanistujaisissa ja sen jälkeen mä olen pitänyt visusti huolen, ettei kukaan koske niihin. Hyvä että itse joskus niistä uskallan jotain juoda!

Loppuun vielä kaksi äärettömän kaunista kappaletta Tehosekoittimelta.

Valonkantaja



Maailma on sun

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ol niingon gotonas!

Travel Always Finds a Way

Mary Kay

Omaisten suusta kuultua

Janoon kuolemisesta