Viimeinen rutistus ennen valmistumista

Nyt on sitten alkanut lähihoitajaopintojeni viimeinen työharjoittelu Attendo MedOne U3:lla Hatanpäällä ja kaksi työntäyteistä päivää on jo takana. Toistaiseksi olen tykännyt kovasti osastosta; se on vähän verrattavissa terveyskeskuksen vuodeosastoon ja koska edellinen täydellisesti sujunut työharjoittelu Pirkkalan tk:n vuodeosastolla oli mahtava, odotukset ovat nytkin korkealla. 

Erilaisia potilaita, haastavia, hauskoja, omituisia ja ennen kaikkea mielenkiintoisia tulee ja menee ja siitä olen alkanut tykkäämään pikkuhiljaa, jos vertaa vaikka viime syksyn osastoB2-harjoitteluun. Jotenkin kuitenkin edelleen kaiholla kaipaan vanhaa kunnon pitkäaikaisosastoa, jossa potilaita tulee ja menee korkeintaan kerran vuodessa. Toisaalta tämänkaltaisessa tiheän potilasvaihtuvuuden (potilas on osastolla 3-14vrk) yksikössä on mukava, kun saa hoitaa nuoriakin potilaita (18-50v.) eikä aina vanhuksia. Vaikka vanhukset on kyllä niin pop!

Ohjaajat vaikuttavat mukaville. Ymmärtääkseni molemmat ovat valmistuneet viime keväänä samasta koulusta kuin minä ja ainakin toisella on ollut jopa sama ryhmänohjaaja kuin minulla. Samanikäisessä ja samanhenkisessä porukassa on siis mukava tehdä töitä ja oppia uutta. Aion todellakin räjäyttää pankin tämän viimeisen harjoittelun aikana ja siihen tarvitsen taustatueksi hyvät ja asiansa osaavat ohjaajat!

Mua kuitenkin vähän nyt ärsyttää taas minä ja mun järkähtämätön asenne tätä harjoittelua kohtaan. Mulla edelleen painaa se syksyn neliviikkoinen, päin persiitä mennyt osastoB2-harjoittelu jossain takaraivossa ja mä haluaisin niin vain äkkiä sopeutua taas tuohon uuteen yksikköön ja tehdä töitä siinä missä muukin henkilökunta. Mä en jostain syystä saa tällä hetkellä taottua tähän kovaan kallooni sitä, että on mahdotonta toimia täysin uudessa työympäristössä täydellisesti KAHDEN päivän jälkeen! Mä en tunne vielä täydellisesti osaston meininkiä, en potilaita tai yleensäkään kaikkea ja sekös ärsyttää, koska mä en voi toimia sormia napsauttamalla joka suuntaan. Mä kuitenkin haluaisin antaa kuvan mun ohjaajille, opettajalle ja muille yksikön työntekijöille, että mussa on poweria. Hämärästi mä annan itselleni tätä mun tietämättömyyttäni anteeksi, koska se on YMMÄRRETTÄVÄÄ, mutta tiukkaa tekee. Todella ärsyttävää. Paineetkin kasautuvat ihan eri tavalla. Paljon raskaammin. Se vie energiaa ihan hullusti. Oon kai jossain burnoutissa kohta. Sairaslomalla heti valmistumisen jälkeen! *nauraa*

No. Ehkä tämä tästä.... suttaantuu. Positiivisin mielin kuitenkin vielä kahden päivän jälkeen! En ainakaan vielä ole tuntenut kuuluvani siihen alennettuun sakkiin, jota lähihoitajaopiskelijat yleensä ovat. Tämä yllättävä suunta johtunee kuitenkin siitä, että osastolla on todella paljon lähihoitajia töissä. Paitsi tänään kyllä ärsytti vähän, kun yksi sairaanhoitajista nakitti mut vahtaamaan erään potilaan askitesnesteen valumista keräysastiaan. Vahtasin sitä yli tunnin. Opin siitä todella paljon. Yeah right.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Suosikkikuvat TOP40

Bergamo Historic Gran Prix

Kotimatka ja kolikkosuihkut

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari