Onnistumisen tunteita

Kevät kai kuuli eilisessä kesärallipäivityksessäni olevan kesänkaipuumanauksen, kun aurinko alkoi heti tänään porottaa jo kovinkin lämpimästi. Mulla on riittänyt energiaa juuri auringon vuoksi tänään vaikka mihin: olen käynyt metsässä kävelemässä, pessyt pyykkiä ja laittanut pyykit ensimmäistä kertaa tänäkeväänä ulos kuivumaan, tehnyt ruokaa, istutellut kukkia, siistinyt takapihaa ja kukkapenkkejä, vienyt esikasvatetut kukat ulkoilemaan ensimmäistä kertaa, tehnyt veroilmoituksen, maksanut vuokran... ja niin päin pois. Vapaapäivä ei siis ole mennyt hukkaan ainakaan. En edes muista, milloin mulla olisi ollut näin touhuntäyteinen päivä!

Tänne blogiinkin olisi ehkä miljoonaa eri asiaa, mutta mulla on nyt suuria vaikeuksia päättää, mikä olisi tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä, mikä viimeisenä. Olisi asiaa tuosta mun Raamattu-prosessista, elämäntaparemontista, opiskelusta... päivityksiä selatessani huomasin kuitenkin, etten ole pitkään aikaan kertonut mitään siitä, miten mun kohta viimeistä viikkoa vievä työharjoittelu on sujunut.

No se on sujunut hyvin. Ei, se on sujunut paremmin kuin hyvin. Mä tunnen tällä hetkellä niin suurta tyytyväisyyden tunnetta onnistumisestani, jollaista mulla ei oikeastaan ole ollut yhdenkään aikaisemman työharjoittelun aikana. Ajatus siitä, että kuukauden päästä mulla on jo lähihoitajan paperit kourassa, tuntuu nyt paljon realistisemmalta ja vähemmän pelottavalta kuin mitä se on menneen erikoistumisvuoden aikana tuntunut. Musta tuntuu, että mä oikeasti osaan jotain enkä ole pelkkä käsi, kun siirryn työelämään omalle alalleni. Menneellä viikolla, ensimmäisen näyttöpäivän jälkeen kuulin jotain sellaista, joka muistutti minua harjoittelujakson alussa listaamistani tärkeimmistä tavoitteista: "Kyllä sää Riina ot hyvä. Sä olet tänään toiminut kuin kokonaisvaltainen hoitotiimin jäsen.". Olin hetken aikaa itseäni täynnä. En kuitenkaan nähnyt siinä hetken aikaa kestävässä euforian tilassa sitä mitenkään pahana asiana. No olenhan mä, perkele!

Työharjoittelupaikka itsessään on jo niin täydellinen, etten parempaa olisi uskaltanut edes toivoa viimeiseen koitokseen. Se on tarjonnut mulle niin paljon uutta opittavaa tästä työstä, lähihoitajuudesta ja kaikesta siitä, mikä liittyy aktiiviosaston toimintaan. Haluaisin niin jäädä tuonne töihin, että alan melkein itkeä, kun ajattelenkin, että ensi viikolla työharjoittelu loppuu. Lähihoitajat, sairaanhoitajat, fysioterapeutit, lääkärit, toimistosihteeri, laitoshuoltajat... aivan mahtavaa sakkia. Potilaat ovat haastavia, opettavaisia, erilaisia. Haastavin, mutta ehkä opettavaisin juttu koko harjoittelussa on tähän saakka ollut kaksi päivää kotiutustiimissä ja koska moni tietää, että vihaan puhua puhelimessa tuntemattomien ihmisten kanssa, oli mulle suuri haaste soitella läpi potilaiden omaisia, kotisairaanhoitoja, takseja... suoriuduin tästäkin kuulemma kuitenkin hyvin!

Negatiivisia juttuja mun täytyy oikein etsimällä etsiä siitä puljusta, jossa olen viimeiset viisi viikkoa työskennellyt. Ainut miinus on ehkä hoitotarvikkeiden omituinen saatavuus/saamattomuus. Yritä siinä sitten hoitaa pirun katteista ja isoa säärihaavaa, kun ainut mitä steriilistä varastosta löytyy, on kyretti. Ei esimerkiksi kirurgisia saksia, jotka olisivat tässä tapauksessa olleet välttämätön instrumentti. Jäi sitten haavanhoito vähän puolitiehen. Kaiken sen mahtavuuden rinnalla tämä on loppujen lopuksi aika isokin miinus, sillä instrumenttien saamattomuus rajoittaa ja hankaloittaa huomattavasti hoitajan työtä. Silti se tuntuu niin pieneltä asialta, kun kaikki muu natsaa ja natsaa muuten saletisti!

Kommentit