Tunteet pelissä

Täältä raportoi taas EDELLEEN selkäkipuinen Riina, joka on jo hakenut lisää sairaslomaa ja vahvempia särkylääkkeitä. Kukaan ei vain voinut etukäteen varoittaa, että tuju lääke nimeltään Panacod, joka tosin auttoi selkä- ja lonkkasärkyyn, saattaisi laukaista järjettömän sappikivikohtauksen. Tai jotain sellaista kuvittelisin sen eilisiltaisen fyysisesti tuskaisan kipukohtauksen olleen. Kipu ylsi melkein samalle tasolle kuin kevättalvella kokemani tärykalvojen puhkaisu.

Fyysinen kipu ollut kuitenkin viime aikoina vain pientä kaiken henkisen kivun rinnalla. Sinänsä mielenkiintoista, että vaikka tein jopa opinnäytetyöni saattohoitopotilaan kohtaamisesta, jossa käsiteltiin paljon myös omaisten kohtaamista, niin tosielämässä se kaikki on niin paljon monimutkaisempaa ja vaikeampaa. Hassua, että olen lähihoitajan työssäni kohdannut kuitenkin jonkun verran kuolevien potilaiden omaisia ja sitten jälkeenpäin jo kuolleiden potilaiden omaisia ja se on tapahtunut jotenkin luonnostaan, ilman että on tarvinnut sen tarkemmin ajatella, miten siinä tilanteessa on ja käyttäytyy.

Mutta kun tilanne sattuu omalle kohdalla. Tarkoitan, sinulle rakkaan ihmisen elämään muodostuu lovi, hän menettää jonkun tärkeän ja rakkaan, niin yhtäkkiä en osaakaan sanoa mitään. Meillä suomalaisilla taitaa olla tapana täyttää pienikin hiljainen hetki puheella. Hiljaisuutta pidetään suuressa määrin vaivaannuttavana ja inhottavana. Jos jotain kuitenkin opin opinnäytetyöstäni, niin sen, että aina lohduttaminen ei vaadi sanoja lainkaan. Joskus riittää pelkkä läsnäolo, kädestä pitäminen. Itse en oikeastaan muuhun ole kyennyt, kun on kyse minulle henkilökohtaisesti tärkeän ihmisen surusta. Toisaalta, kaikki läheisimmät varmaan tietävätkin, että minä olen se lohduttaja, joka on vain hiljaa, mutta vahvasti läsnä. Joskus kuitenkin toivoisi, että voisi kytkeä tunteet off-tilaan ja toimia läheistenkin ihmisten kanssa pelkästään (lähi-)hoitajana, vaikka läheiselle riittäisikin tutun ihmisen pelkkä hiljainen läsnäolo ja tuki.

Kommentit

  1. Ei varmaan kukaan ihminen osaa olla sanavalmis vaikeissa ja vieraissa tilanteissa. Ei sitä kukaan voi toivoa, eikä olettaa.

    Varsinkin, kun suru kohtaa läheisen ihmisen. Silloin se kipsi sanoa jotain kasvaa välittömästi paksuksi.

    Läheiset kuitenkin tietävät, että riittää, että on vieressä ja kuuntelee. Ja ymmärtää.

    Sen sinä ainakin osaat. <3

    VastaaPoista
  2. Eilen olin niin henkisesti väsynyt, että musta alkoi tuntua, ettei musta ole ollutkaan mitään hyötyä täällä.

    Sitten olin Mikon siskon kanssa tupakilla (joo, lakko ei ole onnistunut!), niin se oli puhunut mun ja Mikon kävelylenkin aikana äitinsä kanssa, että musta on ollut suuri apu niille kaikille. Se, että se kävelylenkki auttoi vähän irrottaututumaan tästä kaikesta ja noi sanat helpotti kyllä oloa ihan mielettömästi.

    Jaksaa taas, kun alkoi käymään muuten niin rankaksi tämä tukena oleminen. Kyllähän tuossa käy naapureita ja tuttavia tuomassa suruvaliteluja, mutta ne pääsee heti irti tilanteesta, kun lähtevät. Mä olen tässä koko ajan ja tuntuu, että pelkkä ruokakaupassa käyminenkin helpottaa taakkaa ihan mielettömästi.

    Saattaa kuulostaa itsekkäälle, mutta ei mun tarkotus ole vähätellä tukemieni ihmisten surua tai arvostella sitä, ei. Tai tuoda omaa jaksamattomuuttani tärkeämmäksi kuin surua, mitä muut tuntee. Tosiasia kuitenkin on se, että mäkin tarvisin jonkun aikalisän.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Sana vapaa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Suosikkikuvat TOP40

Bergamo Historic Gran Prix

Kotimatka ja kolikkosuihkut

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari