Turhaa löpinää tulevaisuuden plääneistä!

Niinhän siinä sitten kävi (niin kuin joku anonyymi keväällä minua lohduttelikin), että meikäläisen työt jatkuu nyt ainakin joulukuun loppuun asti tuolla Rauhaniemessä. Osastolla todellakin on huutava pula työvoimasta ja osastonhoitaja vannotti mulle, ettei päästä mua lähtemään! Hui! Ei vaan, mulle on pääasia, että on töitä. Mun mielestä on ihanaa tienata. Ihanaa, kun on varaa tehdä juttuja ilman että tarvitsee koko ajan miettiä, saako sitä seuraavalla viikolla kaupasta ruokaa.

Osastolla olisi tarjolla myös vakipaikka ja oh kehotti mua hakemaan sitä. Toisaalta vakinainen työpaikka olisi aivan mahtia, mutta en tiedä olisiko juuri tuo osasto ihan se mun juttu. Pelkkien vuodepotilaitten ja vanhusten hoitaminen ilman haastavaa sairaanhoidollista osiota tuntuu kamalan tylsälle eikä ollenkaan sille, mitä mä haluaisin. Se oikeastaan on juuri sitä stereotypistä lähihoitajan duunia. Toisaalta mielellänihän mä vakinaistuisin; eihän se tarkoita, että mun olisi silti oltava koko loppuelämä tuolla töissä. Ainahan sitä paikkaa voi vaihtaa, jos alkaa tympiä!

Kuitenkin mä olen varma, että muutaman vuoden sisällä haen jälleen opiskelemaan. Mulla on oikeastaan kolme vaihtoehtoa, yksikään ei mitenkään omituinen siihen nähden, että olen lähihoitaja. Musta tulee isona ehkä fysioterapeutti tai sairaanhoitaja. Jaa, mikäs se kolmas olikaan? No sekin oli sairaanhoitaja, mutta koulutus olisi lontoon kielellä. Mä en oikein tiedä, mikä siinäkin kiehtoo. En mä kuitenkaan ole niin hyvä englannissa, että opiskelu olisi helppoa. Mutta siinähän tuo kehittyisi. Ehkä sitä voisi sitten joskus painua vaikka ulkomaille töihin. Mistäs näistä tietää. Lie missä olen kymmenen vuoden kuluttua... tilanteet muuttuu...

Kuva täältä. Sopii vallan mainiosti myös näihin mun Nepal-unelmiin, jonka toteutumista tosiaan voi siis seurata erikseen tuolla Kohti Unelmia - Kohti Nepalia -osiossa! Vaikka en mitään suurta vastarintaa ole kohdannutkaan sen osalta. Joten FUCK THAT! (En ole Jared Leto-fani!)

P.S. Kerrottakoon nyt lukijakunnallenikin suru-uutinen. Mun auto varastettiin viikonloppuna ja se löytyi eilen putsattuna. Ensimmäisen vuorokauden ajan vallinnut vitutus vaihtui pikkuhiljaa vaivalloiseen huvittuneisuuteen, kun mä tajusin, mitä kaikkea mun autosta on vietykään. Jopa tuhkaluukun luukku... sunnuntaina teki kuitenkin mieli vedellä jengiä pataan.Vahinkotarkastajan vierailua odotellessa... luojan kiitos, mulla oli osa-kasko, joka sisältää varkausvakuutuksen! Se tästä vielä olisikin puuttunut, että olisi saanut kuunnella niiden laillisten rosmojen eioota.

Vaikka turhaa mä vielä tästä edes puhun. Kyllä ne siellä Tapiolassa jotain vielä keksii, vaikka auto on sisäpuolelta niin paskana kun vaan voi olla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ol niingon gotonas!

Travel Always Finds a Way

Mary Kay

Omaisten suusta kuultua

Janoon kuolemisesta