Olen koukussa... Remekseen.

Haluan jakaa kanssanne ajatukseni yhdestä loistavimmasta kirjailista ikinä!


Mua ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut jännityskirjallisuus, eikä mua kiinnosta se edelleenkään. Kymmenisen vuotta sitten kaverini johdatteli mut kuitenkin erään suomalaisen jännityskirjailijan teosten ääreen enkä ole sen koommin päässyt irroittautumaan niistä. Ilkka Remes vei mun sydämen tuosta noin vaan! Siinä on kirjailija, joka on ansainnut sen kaiken hehkutuksen ja huomion, jota osakseen saa.

Remeksellä on takana 14 loistavaa jännitysromaania. Uusin näistä on ilmestynyt kauppoihin vasta ihan lähiaikoina ja voinkin Teräsleijonan ylpeänä omistajana kertoa, että sain sen tietysti synttärilahjaksi avopuoliskoltani. Olenkin jo tottunut siihen, että syntymäpäiväni ja Ilkka Remeksen uusimman kirjan julkaisu ajoittuvat vuosi toisensa jälkeen samaan ajankohtaan. Remestä onkin puskenut lahjakääreistä ainakin viitenä edeltävänä vuotena! Hiroshiman portti, Nimessä ja veressä, 6/12, Pahan perimä, Pyörre, Isku ytimeen ja Shokkiaalto löytyvät siis jo kirjahyllystäni (vai pitäisikö sanoa kirja'koristani'). Ei siis ole suinkaan salaisuus, että mulla on intohimoinen rakkaussuhde Remeksen kirjoihin...

Mutta miksi? Koska mä en ole törmännyt toistaiseksi yhteenkään toiseen kirjailijaan, jolla olisi yhtä loistava mielikuvitus rakentaa yksinkertaisen monimutkaisia juonikuvioita ja loppuratkaisuja. Koska kirjoissa sivutaan jokaiselle suomalaiselle ajankohtaisia ja ajatuksia herättäviä aiheita (Teräsleijonan maahanmuuttopolitiikka, Shokkiaallon ydinvoimakysymys jne). Vaikka kirjan tapahtumat saattavat tuntua välillä hyvinkin kaukaisilta ja utopistisilta, kirjan henkilöihin on uskomattoman helppo samaistua ja elää heidän tarinaansa aivan kuin olisi itse mukana tarinassa. Remes kirjoittaa järisyttävän jännittäviä tarinoita asioista, jotka toisaalta voisivat olla aivan totta, mutta toisaalta ne muistuttavat suuresti Hollywoodin epärealistisia toimintaelokuvia.

Luku toisensa jälkeen on vain pakko jatkaa ja jatkaa ja jatkaa ja... on pakko tietää HETI, mitä tapahtuu. Yksi parhaimmista Remeksen ominaisuuksista onkin loppuratkaisun paljastuminen vasta aivan viimeisillä sivuilla, tai jopa viimeisen sivun viimeisessä lauseessa. Muutamia kirjoja olen jäänyt lopulta vain tuijottamaan monttu auki, tätä en olisi muuten ikinä olettanut tapahtuvan...! Ja sitten kirja jo loppuikin. Miten kirjailija osaakin päättää lukunsa niin koukuttavin sanoin?

Olen lukenut Remeksen 12 romaania. Kaksi ensimmäistä, Pääkallokehrääjä ja Karjalan lunnaat ovat jääneet väliin, mutta tarkoituksena on ollut jo pitkään mennä kirjastoon pönkimään esiin näitä. Ehdottomasti Remeksen parhaimmistoon kuuluvat Ruttokellot ja Pedon syleily. Toisaalta tuntuu välillä, että olen lukenut kirjailijan kirjoja vähän liiankin innolla; en nimittäin osaa enää kunnolla vastata kysymyksiin: mitä tapahtui Hiroshiman portissa? tai mitä tapahtui Ikiyössä? Mielikuvia kyllä puskee päähän joka suunnalta, mutta sekaisinhan kirjojen juonet äkkiä ovat menneet.

Mä kyllä ymmärrän, ettei Remes iske kaikkiin. Teokset voivat olla hyvinkin politiikkapainotteisia tai niissä voidaan keskittyä hyvinkin yksityiskohtaisesti turhanpäiväisiltä tuntuviin asioihin, esim. jonkin mekaanisen laitteen toimintamekanismiin. Remes ei siis toki ole tyhmä mies. Lisäksi teoksissa toistuu kirja toisensa jälkeen Suomen ja Venäjän suhteet, KGB, natsi-Saksa... aiheita, joista kaikki eivät siis toki innostu.

Mitä muuta voin enää sanoa... suosittelen!

Ilkka Remes blogissa

Kommentit