Puhumisen epämestari

Yritän tässä koota harhailevia ajatuksiani, kun korviin kantautuu kissan ehkä maailman rumin huomionkerjäysmouruna ja siihen sekoittuu erään henkilön selostus omasta ruuansulatuksestaan. No, yritän nyt edes hieman järjellisesti avautua asiasta, josta mun on taas pitänyt jonkun aikaa kirjoitella. Tuntuu kuitenkin, tässä häiritsevien tekijöiden keskiössä, että mitä enemmän mä olen tätä asiaa päässäni pyöritellyt ja kehitellyt järkeä antavia lauserakenteita blogiin kirjoitettavaksi, sitä huonommin mä osaan asian ilmaista. No, saas nähdä mitä tästä tulee.

Aloitetaan ihan alusta ja suoraan. Vaikeista asioista, tunteista ja tapahtumista puhuminen on mulle ihan saatanan vaikeaa. No, siinä se, lyhyesti ja ytimekkäästi. Tämä nyt ei sinänsä ole minut henkilökohtaisesti tunteville lukijoille mikään yllätys. Joskus musta tuntuu, että mua pidetään kamalan pinnallisena ja typeränä ihan vaan siksi, etten mä aina osaa ilmaista itseäni. Ongelmaan liittyy osittain myös järjetön riidan pelko.
Kuva täältä.
Aikaisemmin tämä avautumisen ja riitelyn pelko oli helppo laittaa huonon itsetunnon piikkiin. Miksi mä olisin kertonut tunteistani ja ajatuksistani, kun mä ajattelin kaikkien jotenkin väheksyvän niitä tai loukkaantuvan mulle niistä? Miksi mä olisin halunnut riidellä yhtään mistään, kun takaraivossa jylläsi pelko, ettei riitaan haastettu enää koskaan sanoisi mulle sanakaan, ei edes katsoisi päin? Miksi, jos mä koko ajan jouduin rankasti pohtimaan, olinko mä edes oikeutettu juuri siihen tunteeseen, olinko minä väärässä sittenkin, suutuinko mä ihan turhasta? No, hölmöltähän tuo nyt kuulostaa ja näyttää, tiedän sen itsekin.

Nyt kun itsetunto on tehnyt komean comebackin, nuo omituiset ajatukset ovat suurimmaksi osaksi kadonneet, luojan kiitos, mutta edelleenkään mä en osaa puhua. Otetaan esimerkiksi tilanne, että mä loukkaannun jostain jollekin. Mä en sano mitään suoraan; mä käännyn sisäänpäin ja menen toiseen huoneeseen mököttämään hiljaa itsekseni, kuitenkin niin, että asianomainen sen varmasti huomaa. Kun multa sitten kysytään, miksi mä loukkaannuin, mä en pysty vastaamaan. Mä tiedän vastauksen, mutta mä en vain pysty sanomaan ääneen mitään. Saattaa kestää useita minuutteja ennen kuin multa saa minkäänlaista vastausta. Kaikki se aika, jonka voisi käyttää asian puimiseen ja selvittelyyn, menee siihen, että mä yritän avata suutani, mutta mitään ei tapahdu.

Mä tiedän, että se on sen toisen osapuolen kannalta erittäin vaativaa ja uuvuttavaa. Se on kuitenkin ihan perkeleen vaativaa ja uuvuttavaa myös mulle itselleni. Mä taidan olla sellainen passiivis-agressiivinen riitelijä: en sano mitään, mutta annan suuttumukseni näkyä. Vaikka mä tiedän, hoen ja vakuutan itselleni, että perkele minähän saan olla mitä mieltä mä ikinä haluan ja saan suuttua, jos mua loukataan ja voin myös sanoa sen ääneen (eikä erimielisyydet automaattisesti tarkoita ihmissuhteiden päättymistä), asian ilmaiseminen on ihan naurettavan hankalaa.
Kuva täältä.
On paljon asioita, joista mä en ole ikinä sanonut mitään, vaikka ne ovat saattaneet vaivata mun mieltäni pitkään. Pieneen, mitättömään parisuhderiitaan nostin menneen syksyn aikana neljä vuotta vanhan asian, josta mä en ollut ikinä pystynyt puhumaan. Mä tunsin itseni ihan idiootiksi, että mä edes otin asian puheeksi. Jessus sentään, vanha juttu! No, asia puhuttiin selväksi ja sillä sipuli. Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen se asia ei ainakaan ole enää vaivannut mua.

Olen siis todistanut itselleni, että puhuminen auttaa ja puhdistaa ilmaa, melko useastikin. Silti mulla on tämä lukko, johon ei ole vielä löytynyt aivan täydellisesti sopivaa avainta. Toivon sen löytyvän kuitenkin pian, sillä mieleeni on viime aikoina hiipinyt mielenterveyteeni liittyvä huoli: jos mä jätän painavia asioita puhumatta ja annan niiden myrkyttää mieltäni, miten ne tulevatkaan joskus hamassa tulevaisuudessa purkautumaan?

Toivottavasti tästä sai nyt jotain irti.

P.S. Viikonloppu meni juuri niin kuin jotenkin oletin: viinaa ja roskaruokaa.  En edes kehdannut laittaa niitä kiloklubin ruokapäiväkirjaan.

Kommentit

  1. Mä nyt melkein voin sanoa samaistuneeni tähän tunteeseen, vaikka tilanne omalla kohdalla on hieman erilainen. Yleensä, kun mökötän, keskityn niin paljon siihen, että muistan mököttää, että ennen pitkää unohdan miksi, ja sitten jäljellä on enää kiukku ja paha olo, vaikka syytä en muistakaan. Se saattaa sitten palata kummittelemaan myöhemmin, kun en siitä ole tietenkään voinut puhua, kun en sitä muista. Se vasta naurettavalta tuntuukin.

    Ehkä yksi ratkaisu tilanteeseesi voisi olla ns. "mökötyspäiväkirjan" pitäminen, mihin aina kirjoitat, kun jokin harmittaa tai suututtaa. Näin saisit ne asiat ainakin osittain pois mielestäsi, vaikket suutasi auki saisikaan.
    Itselläni ainakin on yleisellä tasolla auttanut ajatusten kirjoittaminen ylös, niin ne eivät ole jääneet pyörimään mieleeni, jolloin pystyn ehkä välillä keskittymään olennaiseenkin, mutta en tiedä auttaisiko se oikeasti tässä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Sana vapaa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Suosikkikuvat TOP40

Bergamo Historic Gran Prix

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari

Kotimatka ja kolikkosuihkut