Pianisti

Katsoin tänään elokuvan, joka sai mun sydämen särkemään ihan oikeasti. Edes Mufasan kuolema Leijonakuninkaassa ei vedä vertoja tälle tunnekuohulle. Elokuva oli nimeltään Pianisti (The Pianist, 2002).

Aikaisemmin en ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota tähän elokuvaan, vaikka se silloin tällöin aina jostain vastaan oli tupsahtanutkin. Ajattelin aina, että tässä on nyt joku tylsä musiikki-elokuva jostain aikansa eläneestä huippupianistista - viitsimättä ikinä edes ottaa sen tarkemmin selville, mistä elokuva todella kertoo. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, niinhän se sanonta menee? Jos avopuoliskoni ei olisi tänään ehdottanut, että katsotaan elokuva nimeltä Pianisti, en olisi ikinä saanut tietää kyseisen elokuvan mahtavuudesta. Hieman tylsistyneenä kysyin kuitenkin heti, mistä elokuva tarkalleen ottaen kertoo (peläten tietysti vastauksen olevan jotain jo yllä mainitsemaani luokkaa tylsästä musiikkipätkästä, vaikka tuskin sellainen olisi avopuoliskoakaan kiinnostanut!). Kyse oli kuitenkin muustakin kuin vain pianistista.

Kyse oli toisesta maailmansodasta, Varsovassa sijaitsevasta juutalaisghetosta, siellä asuvasta juutalaispianistista perheineen ja tämän henkiinjäämistaistelusta väkivaltaisissa, keski-Eurooppaa hallinneissa juutalaisvainoissa. Kyse oli siitä, miten tavallinen elämä voi hetkessä muuttua arvaamattomaksi ja miten yksinäiseksi olonsa voikaan tuntea, kun ei enää koskaan näe perheenjäseniään. Tässä Roman Polanskin elokuvassa oli kyse myös siitä, miten tavallisesta ihmisestä hitaasti muuntautuu pelokas, lähes eläimellinen olento, joka yrittää selättää uudet pahimmat vihollisensa: nälän ja yksinäisyyden. Kun oletin kyyneleiden elokuvan lopulla jo loppuneen silmistäni, uudet puskivat esiin, kun lopulta tajusin, että kyse oli joskus ihan oikeasti eläneestä ihmisestä, pianisti Wladyslav Szpilmanista. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Pianisti ponkaisi siltä seisomalta parhaimpien ikinä näkemieni elokuvien joukkoon. Tällä hetkellä muistellessani tuota mestariteosta se saa edelleen mun rinnan pakahtumaan erilaisista raivon, surun, epätoivon ja kaipuun tunteista. Uskaltaisin jopa väittää, että Pianisti ohittaa jo kauan ykkössijaa pitäneen Kummisedän niin että heilahtaa. En ole mikään elokuva-asiantuntija, joten en osaa sen tarkemmin selittää, miten elokuva kosketti mua niin suurella tavalla. Päähenkilön hidas muuttuminen ravintolassa soittelevasta ammattipianistista pommitetussa ghetossa piileskelevään likaiseen olentoon on kuvattu elokuvassa hienosti ja huomaamattomasti. Kun parransänkinen ja pitkätukkainen juutalainen etsii syötävää hylätystä sairaalasta, epätoivoissaan juo missä tahansa vettä vain näkeekin ja miten hän suojelee löytämäänsä kurkkupurkkia kuin rakkainta aarrettaan, sai mut herkistymään eniten koko elokuvankatseluhistoriani aikana.

Suosittelen siis teille lukijat hyvää elokuvaa. Ei, suosittelen teille sittenkin mielestäni mestariteosta.

Tästä pääsenkin aiheeseen, joka on monesti mietityttänyt ja ihmetyttänyt mua. Usein olen pohtinut sitä, miten toisen maailmansodan aikaan natsit olivat niin julmia ja miten tuo sotilaiden julmuus niin lujasti tarttui ihan tavallisiinkin ihmisiin. Ihminen tietty on julma eläin, se nyt on sanomattakin selvää, mutta miten ihmisiin onkin voinut tarttua niin lujasti oletus siitä, että näitä sodan aikaan vainottuja juutalaisia sai kohdella miten vain. Tiesikö tavallinen kansalainen, mitä juutalaisille oikeasti tehtiin? Miten heitä kohdeltiin kuin eläimiä? Ei, pahemmin kuin eläimiä. Onnistuisiko tällainen nykypäivänä? Tarttuisiko nykypäivän tavallinen ihminen niin lujasti jonkun raivopäisen diktaattorin julistuksiin, että unohtaisi olevansa ihan samanlainen ihminen kuin kuka tahansa muu tässä maailmassa? Näissä ns. sivistyneissä länsimaissa.

Mun sydäntä särkee. Katsokaa tää elokuva.

Kommentit

  1. Tohon viimeiseen kappaleeseen sen verran, että täytyy kuitenkin muistaa, ettei elokuvat anna juutalaisvainoista täysin realistista kuvaa. Natsit kuvataan nykyelokuvissa kasvottomiksi paholaisiksi, jotka tappavat ja murhaavat. Polanskihan on itse juutalainen ja näki nää holokaustit aika läheltä. Se henkilökohtainen tunneside ei voi olla näkymättä tossa(kaan) leffassa. Sinänsä siis subjektiivinen näkemys, joskin eihän nää keksittyä ole enkä sitä sano, etteikö ne ois ollut väärin. Monet asiat meni väärin toisessa maailmansodassa.

    Mutta tosta elokuvasta, se on kans mun ihan ehdottomia lempileffoja. Muhun ei niinkään heilahda se juoni, vaan mut lumos kertaheitolla se visuaalisuus ja äänimaailma. Erityisesti se kohtaus, missä Pianistilta menee osittain kuulo; en varmaan ikinä unohda sitä tunnetta, kun sen ekan kerran kunnon äänentoistoista kuulin. :)

    Jos muuten tähän genreen lähetään, ootko nähnyt Perikadon? Aivan loistava henkilökuvaelokuva Hitleristä. Hirveitä asioita tekevät/tekivät, mutta siinä Hitler kuvataan ihmisenä. Plus se sen näyttelijä vetää ihan uskomattoman suorituksen.

    VastaaPoista
  2. Mä olen kyllä nähnyt tuon Perikadon, mutta mä en jotenkin muista siitä mitään muuta kuin sen, että hyvähän se oli! Pitäis varmaan katsella uudestaan...

    Käsitys siitä, että se natsius jotenkin tarttui näihin tavallisiin ihmisiin on tullut lähinnä erilaisista dokumenteista. Tietty dokumentitkin, maasta riippuen, voivat olla puolueellisia tai vähän pönkittää sitä omaa juttuaan (hyvänä esimerkkinä jenkit), mutta jos dokkarissa näytetään ihan todellista ajan kuvamateriaalia kansalaisista, jotka heittää herjauksia ja potkii ohikulkevaa juutalaisjoukkoa, niin hiljaiseksihan se vetää. Brittidokkarit on mun mielestä asiassa kuin asiassa hyviä!

    Aloin myöhemmin miettimään, että kai niiden ihmisten oli pakko olla mukana siinä. Niitähän olisi muuten kohdannut sama kohtalo. Enkä nyt mitenkään halua kuitenkaan syyllistää niitä. Ihmismielessä pelko nyt on aika normaalia.

    Tarkennusta kuitenkin hieman vielä, kun se tuntui tuossa yövuoron huuruissa jäävän multa kokonaan tekemättä :D ihastuin elokuvaan lähinnä siksi, miten se juoni oli saatu tallennettua jotenkin niin omituisen huomaamattomalla tavalla. En mä nyt osaa edes sen tarkemmin sanoa sitä! Olin jotenkin ihan mykistynyt kuitenkin.

    Taas yksi elokuva, joka on pakko saada omaan kokoelmaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Sana vapaa!