Hiihtäminen olikin ihan kivaa...!

Tänään kerkesin vihdoin ja viimein HIIHTÄMÄÄN mun uusilla suksillani. Sää oli täydellinen: aurinko paistoi ja pakkaslukemat olivat (ja ovat edelleen) rapiassa kymmenessä. Luminen metsämaisema, ah ihanaa! Muut kunnianhimoiset hiihtäjät, ah kamalaa.

Okei. Mun hiihtohistoriani on surullinen. Koulussa mä vihasin hiihtämistä. Se oli aivan hirvittävää pakkopullaa, koska ikinä ei saanut hiihtää omaa vauhtia. Lisäksi oli aina PAKKO hiihtää se tietty matka. Mulle jäi niin kamalat traumat, että mä ihan yllätin itseni, kun mä ennen joulua pyysin vanhemmiltani joululahjaksi suksia! Ajatus omaan tahtiin hiihtämisestä haluamansa matkan verran tuntui jotenkin mukavalta ja rennolta. Tänään sitten hiihdin ensimmäistä kertaa tänätalvena ja ensimmäistä kertaa ehkä viiteen vuoteen (viime talvena hiihdin vanhempieni luona kaksi kertaa pellon ympäri veljenpojan kanssa).

Homma oli heti alusta alkaen, kuten olin osannut odottaakin, aika hakusessa. Kaaduin turvalleni säälittävän pienessä mäessä (vilkuilin nopeasti, ettei kukaan vain nähnyt ja nousin salamana ylös) ja eteneminen näytti ehkä samalta, jos jollekin Kongon sysiviidakon alkuasukkaalle olisi lyöty monot ja sukset jalkaan. Herranjestas, kyllähän nyt suomalaisen pitää osata hiihtää! No, päättäväisenä mä sitten hiihdin pienen lenkin, ajallisesti aikaa kului huimat 20 minuuttia.

Hiihtäminen tuntui kuitenkin ihan kivalle, tosiaan kun sai itse valita tahdin, ja olisin varmaan jatkanut pitempäänkin, ellei mun jalkapohjat olisivat niin kovasti ottaneet itseensä. Tietysti, kun jalka ei ole tottunut hiihtoliikkeeseen ja alla on uudet, vielä jalkaan muotoutumattomat monot, niin mitä muutakaan olisi voinut odottaa? Tässä hommassa ei siis kuitenkaan käynyt niin kuin mä pelkäsin: että mä käyn kerran hiihtämässä ja sitten ketuttaa niin kamalasti, että se oli se ensimmäinen ja viimeinen hiihtoreissu. Ei ei, joku päivä uudestaan laduille!

Kuva täältä.

Kommentit