Sairastamisen vaikeus

Kuinka syvällistä pohdintaa voikaan aiheuttaa yllättävä paskatauti? Tänäaamuna herätessäni huomasin, että jonkinmoinen pöpö on saattanut pesiytyä suolistoni syövereihin. No, samalla mä tajusin, ettei illan työvuorosta kenties tulisi mitään tässä tilanteessa. Sekös alkoi ahdistaa. Se, että mä joutuisin soittamaan töihin ja ilmoittamaan olevani kykenemätön tekemään töitä.

Tähän maailmaan mahtuu liuta ihmisiä, joita ei voisi työnteko vähempää kiinnostaa. Nää kaverit joko lorvivat päivät pitkät kotisohvansa nurkassa ja elävät sossun rahoilla tai menevät töihin, eivätkä silti tee mitään. Itsekin olen laiska ja jos laiskuudesta maksettaisiin samaa palkkaa, mitä tienaan töissä, olisin varmasti laiskuuden kuningatar. Olen silti äärettömän onnellinen siitä, että saan tehdä töitä. Tästä olikin eilen puhetta, kun tapasin työpäivän jälkeen kälyäni, joka kertoi olevansa äärettömän tyytyväinen saatuaan kesätöitä ja arvostavansa mahdollisuutta tienata vihdoin ihan omaa ja oikeaa rahaa! Niitä ihmisiä kuitenkin kun sattuu vain olemaan, niitä, jotka eivät pätkän vertaa arvosta työntekoa. No, minä lie arvostan, liikaakin ehkä!

Mä arvoin tänäaamuna hyvin pitkään ja hartaasti puhelin kädessäni ja mietin, että soitanko työpaikalle olevani sairas vai menenkö mä töihin. Vaikka mä tiesin, ettei olisi mitään järkeä mennä töihin, mulle tuli silti aivan järjettömän huono omatunto, kun mä sitten lopulta soitin ja ilmoitin jääväni iltavuorosta pois.

Lohdutukseksi söin muutaman makeisen. Ei siis varsinaista laihduttajan ruokaa...

Nesteytyksestä vastasi Vichy.
Kyseessä ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun mä poden huonoa omaatuntoa ihan syyttä ja suotta. Kuinka monta kertaa mä harmistuinkaan opiskeluaikana siitä, että mulle tuli kuumetta enkä mä päässyt kouluun! Kotona potiessani sairaana mä tuhlasin monta ajatusta sille, miten huono ja kamala ihminen mä olen, kun tällei vaan lintsaan päivät pitkät ja miten kovasti mä yritin itselleni vakuutella, että eihän mulla edes mitään kuumetta ole, mitä opettajatkin nyt ajattelee... näin kävi (ja käy yhä edelleen) etenkin silloin, jos kuumekäyrä nousee vain vähän.

Mun normaali ruumiinlämpö on aina ollut hieman alhainen, alle 36 astetta. Kun lämpö nousee 37 asteeseen, mun olo on aivan hirvittävä. Sama, jos normaalilömpöisellä ihmisellä kuume nousee +38 asteeseen. Siksi mä ajattelen, että mä jään ihan turhaa kotiin, enhän mä ole kipeä, tää on vaan lapsellista lintsaamista päivän askareista. Huolimatta siitä, että olo on kuin jyrän alle jääneellä.

Mä olen menneen talven aikana muutaman kerran painanut työpäivän loppuun asti siinä 37 asteen kuumehorteessa. Työkaverit kehottivat lähtemään kotiin, mutta enhän mä voinut, kun enhän mä mikään kipeä ollut! Puhumattakaan, jos on ollut astetta ankarampi nuha päällä! Eihän se ole mikään syy jäädä kotiin, jos vähän nenä vuotaa!  

No, kyllä se on, niin sanoo jo ihan terve järkikin

Miksi mä en siis voi vaan tajuta, että sairastaa saa ja pitää kotona ihan rauhassa eikä tarkoituksena suinkaan ole väkisin ängetä työpaikalle sairastuttamaan työkavereita ja siinä samalla vastustuskykynsä menettäneitä mummukoitakin.

Toisaalta mä tiedän, mistä se armoton omantunnon kolkutus johtuu. Ensinnäkin musta tuntuu kamalalle jättää työkaverit mahdollisesti pulaan siksi, että yksi jättää tulematta. Kun työntekijöitä on jo valmiiksi vähän, niitä on entistä vähemmän, jos yksi sairastuu, ja koko pakko menee sekaisin. Kukaan ei pysty tekemään työtään parhaimmiten.

Toisekseen, jossain on vielä jäljellä rippeitä paskasta itsetunnosta. Mä ajattelen paljon sitä, mitä työkaverit ajattelevat, mitä pomo ajattelee. Kuvittelevatko ne, että mä valehtelen. Ettei mulla oikeasti mitään vatsavaivoja tänään ollut, kunhan en vaan halua tulla töihin. Tai mikä vielä pahempaa: kerroin eilen töissä meneväni kälyni kanssa ulos. Mitä jos ne nyt luulee, että mä vedin ihan hirveen räkäkännin ja olin vain niin krapuloissani, etten kyennyt tulemaan töihin? Totuushan oli se, että join kaksi kokista ja tulin ennen puolta yötä kotiin nukkumaan.

Tällaisia mä ajattelen joka helvetin kerta, kun olo on vähän huono, kuume lähtee nousuun ja vatsassa möngertää iljettävästi. Naurettavaa, tiedän. Kyllähän mä saan ihan rauhassa sairastaa. Perkele.

Jotkut jää kotiin pienemmistäkin syistä.

Kommentit

  1. Mie pohdin aina samoja asioita ku kipeenä olen. Millään en jäis pois töistä, joka kerta Jii mies on pakottanu mut jäämään kotiin ku en muuten jäis. Jotenki tulee kauheen huono omatunto ja töihiin soitto on kamalaa ku tietää tosiaan et siellä on muutenki kiirettä yms. Viimeksi viime viikolla menin puolikuntosena töihin kun enhän mie kipee ole, jos lämpö on melkein 37 (normi lämpö se 35,7). No ehin olla töissä muutaman tunnin kunnes oli pakko lähtä kotiin ku kuume alko nouseen ja eräs mummo käski mut kotiin ku olin kuulemma niin kipee. Kai tää Riina kertoo siitäki et me ollaan niin tunnollisia työntekijöitä, että kun joudutaan olemaan oikeasta syystä pois niin podetaan huonoa omatuntoa. Ehkä meän ei pitäs olla näin ankaria itellemme vaan myöntyä siihen et kun on kipee niin silloin on oikeus ja velvollisuus levätä ja parantaa ittensä. Terveenä jaksaa taas paremmin olla töissä. Paranemisia Riina. :)
    -Teija

    VastaaPoista
  2. Totta, jostain pitäisi keksiä se ratkaisu siihen, ettei aina tarvis olla niin vaikeena, jos on kipeä, eikä pääsekään töihin.

    Monelle tuntuu olevan suorastaan helpotus, että JES oon kipee eikä tarvi mennä töihin. Ja minä en sitten millään olisi pois, vaikka pää olis kainalossa. Vaikka olenkin luonteeltani laiska eikä työnteko aina kiinnostaiskaan.

    Piti vielä se mainita, että nyt kesällä on jotenkin vielä kamalampaa olla pois töistä, kun on kesäleskenä. Oon välillä huomannut oikein odottavani työvuoroa, kun siellä on mukavia ihmisiä ja seuraa.

    No mutta. Tästä ei kai voi enää tunnollisemmaks muuttua, muistetaan se. Ellei sitten aleta nukkumaankin osaston varastossa :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Sana vapaa!