Kahvilla

Ohhoh, onpas taas kulunut aikaa edellisestä blogipäivityksestä! No, puolustuksekseni voin kertoa, ettei viime aikoina ole oikein ollut aikaa edes ajatella kirjoittamista, blogiin tai minnekään muualle. Oikeastaan mä en ole viime päivinä ehtinyt tehdä mitään, mistä mä olen haaveillut, pääpaino toki juurikin kirjoittamisella. On ollut töitä ja pikkujouluja ja reissua Koskenpäälle ja töitä ja sellasta.

Joulu ei näytä enää niin synkältä kuin edellisen kerran, kun asiasta avauduin. Ajatus ihan omasta joulusta alkaa tuntua ihan siedettävältä, joulukuusen koristeetkin on jo hankittuna. Kamala suru iski puseroon tietysti sitten siinä kohtaa, kun mun piti soittaa kotiin ja ilmoittaa, ettei me tänäjouluna tullakaan. Oli ihan kamalaa "tuottaa pettymys", vaikka tokihan nuo ymmärsivät, että töihin on mentävä, jos töitä on. Silti tuntuu jokseenkin kolkolta ajatella koko asiaa.

Minähän en ole koskaan ollut mikään kahvinjuoja. Itseasiassa olen juonut elämäni aikana ehkä kolme kupillista kahvia. Se on vaan pahaa. Monesti kysellään, miksi mä en juo kahvia. No, miksi mä joisin jotain, mikä mua inhottaa? Menneellä viikolla olin käymässä tosiaan Koskenpäällä ja lähtiessäni suurelle kirpputorikierrokselle Mänttä-Vilppulaan ja Keuruulle, mä eksyin mun kummitädin putiikkiin Mäntässä. En ollut nähnyt kummitustätiä moneen vuoteen, joten oli kai ihan paikallaan pistäytyä vaihtamaan kuulumisia. Ennen kuin mä tajusinkaan, putiikin takahuoneessa porisi kahvipannu. Jotenkin en vaan sitten kehdannut enää sanoa, etten mä juo kahvia. Ajattelin, että yksi kuppi kahvia. En kai mä siihen kuole?

Enhän mä siihen kuollut. Mutta ei musta edelleenkään ole kahvinjuojaksi. Oikeastaan mä aloin vaan taas suuresti ihmetellä, että miten ihmiset ylipäänsä voivat juoda kahvia. Putiikissa ei ollut mahdollisuutta lirauttaa kahviin edes maitoa, joten join seitsemään vuoteen ensimmäisen kahvini siis mustana. Olihan se vähän sellaista väkisin nielemistä, koska pahaahan se oli... mutta tässä ollaan! Se, mikä ei tapa, vahvistaa!

Mutta voi sitä oloa, mikä mulle iski muutamia hetkiä tämän kahvin juonnin jälkeen. Okei, eihän mun vatsa ole tottunut kahviin, joten kai on ihan normaalia, että se ottaa vähän itseensä siitä. Mutta että vielä mustaa kahvia... jestas, sitä oksetusta ja vatsan valitusta, kun suunnattiin auton nokka kohti Keuruuta. Olin jo varma, että suuri kirpputorikierros jää nyt väliin siksi, että pitää lähteä kotiin potemaan kahvipahoinvointia. Olo meni sitten kuitenkin ohitse, kun innostuin niin kovasti niistä kirppareista. Tai mä vähän niin kuin unohdin sen.

Kokemus ei siis ollut ollenkaan hyvä enkä mä tulevaisuudessakaan aio juoda kahvia, vaikka toisinaan työpaikan kahvihuoneessa viereen ilmestyvä maitokahvi saattaakin pienen hetken ajan tuoksua hyvälle. Ei kiitos kahville! Mä olen tähänkin asti pärjännyt elämässäni ilman kahvia, niin sitten tuntuu jotenkin niin kummalliselle, että joku ei pysty olemaan päivääkään ilman kahvia! Mä pysyttelen teessä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Suosikkikuvat TOP40

Bergamo Historic Gran Prix

Kotimatka ja kolikkosuihkut

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari