Hei hei, mitä kuuluu?

Hyvää, kiitos!

Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen...
Mä olen viimein, puolentoista vuoden sijaisuuden jälkeen saanut vakituisen työpaikan. Mun elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan! Vallan hurjaa! Enää ei tarvitse pohtia otsa rypyssä, että mitäs jos tämän sopimuksen jälkeen ei töitä enää olekaan. Olisi joutunut etsimään jonkun uuden paikan. Huolimatta siitä, että meidän osastolla on rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin, mä olen kotiutunut sinne niin hyvin, että toistaiseksi vakituinen työsuhde vaikuttaa todella mahtavalle! Eikä nimi paperissa merkitse elinkautista: siitä pääsee aina eroon, jos sellainen fiilis tulee.

Must on tullu urheiluhullu...
No, ehkä ei nyt varsinaisesti hullu, mutta matkan jälkeinen terveyskuuri on alkanut vallan lupaavasti. Mä olen taas kerran pitänyt ruokapäiväkirjaa ja siitä tuntuu olevan ihan helkkaristi apua! Jotenkin on paljon helpompi säädellä sitä mitä syö, kun on mustaa valkoisella. Miten tuleekaan huono omatunto, jos vaikka päiväkohtainen herkku-pallukka pärähtää punaiseksi ja sä tiedät syöneesi jotain hyvin epäterveellistä...! Ja sitten sitä kyllä oikeasti miettii seuraavalla kerralla, että no syönkö vaiko enkö syö jotain herkkuja.

Mä en ala nyt erikseen erittelemään meidän terveyskuurin sääntöjä, koska yleensä se johtaa siihen, että niitä sitten rikotaan. Sitä mä en halua tällä kertaa. Sanotaan vain näin, että ruokavaliossa ei ole mitään kummallista: kyseessä on ihan tavallista, sydänystävällistä kotiruokaa. Mä en todellakaan ala kitkuttelemaan pelkällä salaatilla tai kaiken maailman mitä epäterveellisimmillä dieeteillä. Pääasia on, että saadun energian ja kulutuksen erotus on kohdillaan (meikäläisellä se on kiloklubin mukaan n. 650 kcal:n vaje). Herkkupäivä on virallisesti kerran viikossa (koska elämästä pitää myös nauttia!).

Kulutus onkin se juttu. Ensimmäinen viikko meni loistavasti: tunti tanssia, tunti bodypumpin ja stepin yhdistelmää sekä kolme varttia pilatesta ja sulkapalloa. Toinenkin viikko on mennyt hyvin, vaikka yövuorot ovatkin hieman sekoittaneet taas rytmejä. Alkuviikolla treenasin pilatesta ja kävin pump-step-yhdistelmä-tunnilla. Loppuviikosta aion ainakin hiihtää Koskenpään valkoisilla hangilla. En olekaan tänätalvena vielä hiihtänyt kertaakaan, vaikka varastossa ovat ne viimevuotiset uudenkarheat sukset!

Olen hieman ihastunut tuohon bodysteppiin. Puolen tunnin rykäisy on toistaiseksi juuri sopiva meikäläisen kunnolle. Sen jaksaa juuri ja juuri. Enää mun ei myöskään tarvitse koko ajan seurata, mihin mä astun. Sitä jotenkin automaattisesti hahmottaa, missä se steppilauta on. Voi keskittyä tekemään liikkeitä vaan isommin. Tosin, alkuviikosta muljautin kyllä nilkkani ja olin jo varma, että nyt iski saigoni. En pystynyt vetämään viimeistä biisiä ollenkaan. Pienestä särystä, joka hoitui kylmägeelillä, ei sitten tullutkaan mitään isompaa ja nilkka odottelee jo seuraavaa bodysteppiä innoissaan, niin kuin koko akkakin!

Aikuinen nainen mä oon...?
Musta on nyt kai sitten tullut aikuinen. Moni ei ehkä uskokaan. Mä oikeastaan huomasin sen ihan vahingossa meidän matkan jälkeen. Tietyt ajatusmallit ovat muuttuneet. Ajatusmallit, jotka aikaisemmin ovat olleet jopa todella lapsellisia. Mä en tiedä, miten ja miksi näin on tapahtunut.

Mä olen aina tiennyt haluavani lapsia, mutta siihen on aina liittynyt eräs erittäin merkittävä ristiriita: mä olen ikäni pelännyt synnyttämistä. Jo pelkkänä ajatuksena se on ollut vastenmielinen. Kiitos näistä mielikuvista tv-sarjat ja elokuvat! Asiaa ei ole auttanut yhtään se, että mä pelkään kipua ja mun kipukynnys onkin varmasti normaalia alempi. Kaiken lisäksi mun näkökulmani on ollut hyvinkin pinnallinen: siinähän menee paikat pilalle, siis automaattisesti...! Hyi helvetti.

Nyt mä olen kokenut valaistuksen. Yhtäkkiä mä tajusin, että synnyttäminen onkin jotain ihan luonnollista (tai olenhan mä sen aina tiennyt, en mä sitä ole mitenkään epäluonnollisenakaan pitänyt, mutta se on silti iljettänyt). Kun mä nyt ajattelen asiaa, mua ei pelota. Mua ei iljetä. Mua ei myöskään kiinnosta se, sattuuko se vai ei.

Onko tämä nyt merkki siitä, että mä olen aikuistunut? Merkki siitä, että mun biologinen kello tikittää? Mitä tämä tarkoittaa?? Mua ei enää pelota synnyttäminen, mutta nyt mua pelottaa pelon häviäminen. Mistä mä voin tietää, mitä se tarkoittaa vai tarkoittaako se ylipäänsä mitään. Mitä jos mulla on vaikka vauvakuume...? MITÄ.

Kaikin puolin mulla siis menee hyvin, mutta kummia asioita tapahtuu...

Pian kuvapläjäys Afrikan safareilta!

Kommentit