Tahtojen taisto

Varoitus. Saattaa sisältää rumaa kielenkäyttöä.

Toissapäivänä kävin mielessäni melko massiivisen tahtojen taiston. Olin jo paria päivää aikaisemmin suunnitellut tulevan viikon kuntoiluohjelman ja tiistai-illalle oli osunut pitkästä ensimmäinen täyspitkä bodypump-tunti. Tiesin, että aamuvuoron jälkeen ensin kotiin tuleminen ja sitten erikseen GoGo:lle lähteminen tulisi olemaan vaikeaa. Erehdyin uinumaan kotona vajaa puolisen tuntia töiden jälkeen ja eihän se sitten muuta tarvinutkaan: olo oli pöllähtänyt ja huono, oksettikin ja päätä särki. Vai särkikö? Oksettiko? Yhtäkkiä mua ei enää yhtään ainakaan huvittanut lähteä pumppaamaan.

Makasin sohvalla lamaantuneena ja odotin kauhulla, että kello olisi tarpeeksi. Piti hakea ensin avopuolisko yliopistolta, käydä kaupassa ja lähteä vasta sen jälkeen urheilemaan. Kauppareissun aikana innostus väheni entisestään. Mua ahdisti. Mua ei kiinnostanut mikään bodypump! Päätä särki edelleen särkylääkkeestä huolimatta ja nälkäkin oli. Huonon olon vuoksi tuntui, etten olisi pystynyt syömään edes mitään pientä ja kevyttä ennen rääkkiä. Rääkiltä se kaikki siinä kohtaa tuntui. Pakotin itseni syömään banaanin.

Sitten istuin taas sohvalla ja tuijotin johonkin kaukaisuuteen. Kello läheni uhkaavasti kuutta. Pump alkaisi vartin yli kuusi. Mä en halunnut lähteä, perkele!

Vaikka liikuntasuorituksen aloitus on yleensä se vaikein osio koko touhussa, en muista milloin viimeksi GoGo:lle lähteminen olisi ollut noin vaikeaa. Mua suoraan sanottuna vitutti lähteä. Yritin keksiä mielessäni vaikka minkälaisia tekosyitä sille, ettei mun olisi tarvinut tehdä sitä. Yritin vedota päänsärkyyn, huonoon oloon ja siihen, etten mä voinut kuntoilla, jos mulla oli kamala nälkä. Hyvästä tekosyystä olisi käynyt hätätilassa myös se, ettei ihminen saanut sillä tavalla kiusata itseään: kuntoilun piti olla hauskaa ja jos treeniin lähtisi vasten omaa tahtoaan, niin se vain madaltaisi seuraavilla kerroilla kynnystä olla lähtemättä. Hohhoijaa, sanonpa vaan!

Istuin sohvalla viimeiseen asti ja mietin vain kaikkia mahdollisia vitutuksen aiheita. Tiesin vallan hyvin, että päänsärky ja huono olo katoaisivat reippaan kuntoilun myötä ja että vitutus olisi kadonnut, kun kävelisin pump-tunnin jälkeen kotiin. Tiesin sen! Ja silti olin vähällä jäädä siihen sohvalle potemaan huonoa oloa ja vielä suurempaa ketutusta siitä, etten ollut saanut persettäni ylös! Tiesin nimittäin senkin, etten mä ainakaan olisi ollut mielissäni siitä katumus-fiiliksestä, minkä kotona luuhaaminen olisi aiheuttanut.

Ahdistuneena, hyvin ahdistuneena, mä nousin ja pakotin itseni liikkeelle. Jälkeenpäin ajateltuna mä ehkä tiedän, mikä mua niin ahdisti. En ollut aikoihin käynyt täyspitkällä bodypump-tunnilla - tai kovin ahkeraan myös missään muussakaan kihaskuntoa ylläpitävässä treenissä. Tiesin, että se ensimmäinen kerta tulisi olemaan vaikea. Ahdisti ajatus siitä, että kaikki pitäisi taas aloittaa alusta. Kaikki olisi taas edessä. Ihan kaikki. Ja mä olisin niillä ensimmäisillä kerroilla taas heikko ja kunnoton enkä jaksaisi mitään.

Ja kas kummaa! Päästessäni GoGo:lle, mun vitutus oli täysin laantunut, huolimatta siitä, että tunnin vetikin Aneemiseksi nimittämäni ohjaaja. Ohjaaja ei millään tapaa fyysisesti ole aneeminen, päinvastoin, mutta tämän ohjaustapansa on, vaikka asennekin on kohdillaan. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä Aneeminen oli vuoden aikana skarpannut ja vähentänyt aavistuksen aneemisuuttaan. Ehkä joku oli maininnut hälle, että ohjata voisi myös hieman innostavammin ja kannustavammin.

Joku saattoi ehkä ottaa nokkiinsa, kun ohjaaja ennen hauiskääntöjä haukahti meitä treenaajia heikoiksi. Itse vain mulkaisin ohjaajaa, ajattelin, että "haista paska!" ja yritin kahta kovemmin. Ei ehkä heti uskoisi, mutta siinä vasta kunnon tapa vetää kovaa treeniä! Kyllä muuten löytyy motivaatiota vaikka mihin, kun aletaan haukkua!

Itse tunti meni paremmin kuin odotin. Jaksoin yllättävän hyvin, vaikka en voinutkaan mitään ajoittaisille uuvahduksille. Olkapäät ja ojentajat olivat yhtä heikossa hapessa kuin aina ennenkin. Sen sijaan hauiskäännöt tuntuivat onnistuvan kuin leikiten... treenin jälkeen olo oli hyvä. Mua ei oksettanut eikä päätä särkenyt. Aivan niin kuin olin arvellutkin. Ei kaduttanut pätkääkään, että olin pakottanut itseni treenaamaan.

Kommentit

  1. Itsellänihän on tasan se 600 metriä elixialle, ja se taitaakin olla ainut pelastus.. Ennen kävin keskustan GoGolla bussilla, se oli äärettömän helppo jättää väliin, jos ei ehtinyt oikeaan bussiin/ jaksanut nähdä ihmisiä/ bussikortilla ei ollut rahaa/ pyörälläkään ei jaksanut lähteä/ keskustassa on liikaa hulinaa.. Mitä näitä nyt on :D

    VastaaPoista
  2. Oh, kuulostaa niin tutuille nuo tekosyyt... onneksi en ole ainut, joka niihin vetoaa!

    Tosiaan, eihän mullakaan ole tuohon GoGo:lle matkaa kuin 300 metriä abouttiarallaa :D sehän on siis ihan tuossa nurkan takana... joten mikä tahansa tekosyy tuntuu ääliömäiseltä :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Sana vapaa!