Kissanpäiviä, osa II

Denzel
(Denzi, Denzeli, Denziboy, Häntäheikki, Luikku, Pikkupallikas, Kiiltävä poika)

Denzel tuli meille kaksi vuotta sitten syksyllä n. puoli vuotiaana. Olimme silloin kovasti toista kissaa vailla (tai ainakin minä, höhö) ja sitten sattuikin sopivasti, että kaverin kaverilla oli Tampereen Tesomalla kotia vailla tuollainen mustavalkoinen pikkukissi. Denzel oli jo ehditty nimetä näyttelijä Denzel Washingtonin mukaan, joten ei sitten enää lähdetty muuttamaan niin omaperäistä ja persoonallista nimeä.

Persoonallinen kaveri Denzel onkin. Me kutsumme Denzeliä Maailman rohkeimmaksi Denzeliksi. Tämä siksi, että rohkeutta on myös pelätä. Oman porukan kesken Denzel on varsin rohkea ja röyhkeäkin kaveri, mutta välittömästi ovikellon soidessa poika painelee saunan lauteille tai päiväpeiton (ellei jopa petauspatjan) alle piiloon. Denzel ei siis arvosta vieraita siinä kuin Milli. Itseasiassa Denzel on tässä kohtaa hyvin stereotypinen kissa, joka ihmishahmoon muutettaessa näyttää nurkan takaa keskaria ja menee pois.


Stereotypisen kissan roolia Denzel vetää muutenkin. Se viihtyy vallan mainiosti omissa oloissa, toisinaan sitä ei näy tuntikausiin. Etsittäessä se yleensä löytyy saunan lauteilta. Sauna onkin paras paikka ikinä! Siellä on kiva köllötellä ylälauteella itsekseen ja odotella, että sauna lämpiää. Niin, Denzel tykkää maata saunassa myös sen ollessa päällä, mutta yhdessä meidän kanssa se ei ole vielä toistaiseksi uskaltautunut saunomaan. Joskus Denzelillekin iskee hellyyskohtaus ja sitten on pakko tulla kiehnäämään ja tekemään puskukuperkeikkoja syliin. Muuten Denzelistä ei sylikissaa saa.

Meillä on ollut suunnitelmissa leikkauttaa kollin pallit pois, sillä tuo nuoren kissamiehen naisenkaipuu yltyy välillä aivan sietämättömäksi. Yöt huudellaan TÄYSIÄ ja kylässä on viime aikoina ollut kiva merkkailla oikein urakalla. Kotona Denzel ei kuitenkaan, luojalle kiitos, ruikauttele. Sen sijaan hiekkalaatikolla ei aina ehdi kaapia, kun tulee syystä X niin kiire pois.


Parasta, mitä Denzel varmasti tietää tässä pienessä elämässään, on ruoka. Sitä on pakko saada hetiekanaminullenythetivälittömästi! Yleensä kissojen ruokailua on vahdittava, koska ilman sitä Denzel ahmisi naamaansa myös Millin ruuat. Denzel on selvästi meidän kahden kissan lauman johtohahmo, sillä Millin kyykyttäminen on melko yleistä. Mustasukkainen Denzel on myös: jos Milliä silittää, niin Denzel ei voi olla änkemättä väliin, jolloin Milli yleensä poistuu paikalta vähin äänin. Usein Denzel myös menee nukkumaan Millin päälle. Tai sitten Denzel vaan tykkää Millistä niin paljon, eh?

Toinen maailman ihanin asia on keltakarva. Keltakarvassa ei tosin ole mitään keltaista - enää. Se oli aikoinaan elinvoimainen kissanlelu, joka koostui mustasta muovikepistä ja keltaisesta puuhkasta. Sittemmin keltainen puuhka on tuhottu ja jäljellä on pelkkä muovikeppi, mutta se ei haittaa, sillä keppi yksistään on paljon hauskempi ja mielenkiintoisempi kuin jos siinä olisi kiinni vielä keltainen puuhka. Avopuoliskolla ja Denzelillä on yleensä iltaisin nukkumaan mennessä yhteinen, tavaksi muotoutunut keltakarvaleikkihetki, jota Denzelkin osaa jo aina odottaa ja ilmaisee innostuksensa kovasti maukumalla.


Ulkoilu ei ole ihan Denzelin juttu vielä. Arkuutensa vuoksi ulos meneminen on suuren kynnyksen takana. Muutamia kertoja kuluvana kesänä Denzel on tosin jo uskaltautunut pidemmällekin tutkimusmatkalle kuin vain puolen metrin säteelle takaovesta. Ehkä Denzelistä tulee vielä joku päivä yhtä kova ulkoilija kuin Millistäkin.

Viime aikoina - luulisin sen johtuvan Denzelin hyrräävistä hormoneista - kylässä käyminen on alkanut olla ongelmallista. Tosin en tiedä, johtuvatko ongelmat loppupeleissä Millistä vai Denzelistä, mutta kylään lähteminen on alkanut stressata aivan jäätävästi minua ja avopuoliskoa. Sen lisäksi, että Denzel ruikkii joka nurkkaan, nämä kotioloissa hyvätkin ystävät ovat alkaneet tapella keskenään. Denzel lähestyy uhitellen selkä köyryssä ja Milli sylkee melkein hampaat suustaan. Sitten juostaan ja rähistään. Aluksi ajateltiin, että kaikki johtuu siitä, että kylässä ollessamme paikalla on kolmas, vieras kissa, jonka reviirille meidän kissat astuvat. Se ei kuitenkaan voi johtua siitäkään, koska samanlaista taistelua on käyty myös meidän mökillä, missä ei ole kolmatta osapuolta. Jos vierailu kestää pidempään, kärhämää kestää muutaman päivän, sitten rauhoittuu.

Tietäisikö joku, mistä tällainen kissatappelu syntyy ja voiko sitä hillitä se, jos Denzelin pallit nipsaistaisiin pois? Onko kyseessä jonkin sortin reviirisota vai häh? Näin ei nimittäin ole aina ollut. Ongelmaa on esiintynyt toistuvasti viimeisen reilun puolen vuoden aikana.

Kommentit

  1. Kaunis kissa ja ihanan tottuneesti näyttää valjaissa olevan, ei minulla muuta.

    VastaaPoista
  2. Kiitos!

    No, valjaat eivät ole ihan vielä niin kiva kaveri Denzelille, mutta pikkuhiljaa ;) kuvassa tosin näyttää jo vanhalta tekijältä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Sana vapaa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Suosikkikuvat TOP40

Bergamo Historic Gran Prix

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari

Kotimatka ja kolikkosuihkut