Stressiä pukkaa

Pitkää tarinointia ja avautumista Koskenpäältä, koittakaa jaksaa, my dear readers! :)

Koskenpäällä ei ole vielä ihan näin paljon lunta,
mutta ainakin huomattavasti enemmän kuin tampereella!
2007
Stressiä stressin perään. Anteeksipyyntö pitkästä hiljaisuudesta blogin puolella. Olen ollut jotenkin niin jäässä viime aikoina, etten ole saanut oikein mitään aikaiseksi. Enkä nyt tarkoita sillä jäässä olemisella sitä, että talvi alkaa vihdoin ja viimein tehdä tuloaan. Mulla on vaan koko ajan ihan hirveä stressi. Mä en edes muista, olenko mä koskaan kärsinyt näin massiivisesta stressiaallosta.

Kaikkihan alkoi oikeastaan jo ennen mun syyslomaani. En olisi kai muuten tiedostanutkaan kärsiväni stressistä, ellen olisi lomani aikana lähes jokaisena yönä nähnyt painajaismaista unta töistä. Kuka hitto haluaa lomalla ajatella töitä, saati nähdä niistä jopa unia?! Työmaalla on puhaltanut viime aikoina oikein isot, uudet tuulet, siinä suurin stressin aiheuttaja.

Työjuttuja - unissa asti!
Tiivistetysti sanottuna kaksi erilaista osastoa ovat yhdistyneet yhdeksi, toisin sanoen mulla on liuta uusia työkavereita ja osastolla liuta uusia potilaita. Lähin esimieheni on myös vaihtanut. Käytännöt ja kirjoittamattomat säännöt osastolla ovat aivan mullinmallin vielä ennen kuin saamme aikaan sopivan yhdistelmän kahden osaston parhaista ominaisuuksista. Kaikki tämä tapahtui mun ollessa syyslomalla, joten tuntui kuin sitä olisi loman jälkeen astellut ihan uuteen työpaikkaan! Ja tiedätte, että se jos mikä on jännittävää ja voi pahimmillaan aiheuttaa voimakkaita sydämen tykytyksiä.

Odotin muutosta kyllä innoissani. Kahden ja puolen vuoden jälkeen oli ehkä aika jo saadakin muutoksia. Toisaalta harmitti kovasti, että suurimmasta osasta tuttuja työkavereita joutui luopumaan, mutta toisaalta tuntui hauskalle tavata ja tutustua uusiinkin naamoihin. En olisi kuitenkaan ikinä uskonnut, että niiden uusien naamojen näkeminen olisi tuntunutkin alkuun niin ahdistavalle. Ihan kuin mun reviirilleni olisi tunkeutunnut luvatta täysin tuntemattomia tyyppejä tekemään omia juttujaan (jos sallitte tällaisen eläintieteellisen vertauksen)... nyt alkaa kyllä jo helpottaa eikä olo tunnu enää niin nurkkaan ajetulta. Kolme edellistä työvuoroa on mennyt jo ilman, että sitä töihin lähtemistä olisi tarvinnut hirveästi stressata ja jännittää.

Tiedän, että mun ajatukset omasta reviiristä ja tunkeutumisesta oli täysin naurettava. Ehkä mun fiiliksiin vaikutti sekin, etten mä ihan hirveästi tykkää muutoksista. Mä olen kovasti perinteitä kunnioittava ja muutokset ja uudistukset jollain tavalla ahdistavat mua suunnattomasti (vaikka tätäkin muutosta oikein odotin!). Kaikki uusi on mulle jotenkin aina liikaa, vaikka yleensä siitä aiheutuva ahdistus helpottuukin muutamassa viikossa.

Mutta se, että työstä johtuva stressi alkaa olla nyt selätetty, ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö uusia stressin aiheuttajia mahtuisi tähän pieneen elämääni!

Rakas Tojota.
Että mä sitten vihaan sitä, kun AUTO HAJOAA. Töihin meneminen on viime päivinä aiheuttanut aivan liikaa stressiä. Kertaakaan en ole tiennyt, että pääsenkö perille asti tai päinvastoin: pääsenkö töistä kotiin. Akkuvalo on vilkutellut. Kone ei anna kierroksia. Meinasin jäädä yksi päivä keskelle x-valoristeystä. Eilen ajelimme Koskenpäälle kissavahdiksi ja Orivedeltä asti akkuvalo JA jarruvalo paloivat kuin pirun silmät kojetaulussa. Päästiin kuitenkin perille, mutta eihän ne ongelmat siihen loppuneet. Täältä Koskenpään perämetsistä kun ei niin vaan lähdetä hakemaan varaosia, ETENKÄÄN kun ainut ajokelpoinen auto on se, joka on hajalla!

No, asioilla on tapana järjestyä. Tänä aamuna auto lähti sitten saattueessa kohti korjausta. Kunhan nyt sitten se saadaan kuntoon, että A) pääsemme huomenaamulla takaisin Tampereelle ja B) mun ei tarvitse kulkea töihin bussilla! Autolla mun työmatka kestää n. 10-15 minuuttia liikenteestä ja valoista riippuen, bussilla siihen menee tunti. Yäk. Ja yäk, miten tämäkin on niin naurettava ensimmäisen maailman ongelma!

Auton hajoaminen on ehkä yksi ärsyttävimmistä asioista, mitä voi olla. Eikä stressaa, ei yhtään! %&#¤&!

Kissojen käyttäytymiseen vaikuttamisesta.
Mosse (joulu 2011)


Olimme luvanneet tulla Koskenpäälle muutamaksi yöksi vahtimaan mun vanhempien Mosse-kissaa, kun isäntäväki itse suuntasi vuorostaan Vironmaalle. Etukäteen jo kauhistelin, miten meidän irtiottomme Tampereen hektisestä arjesta tulee vaikuttamaan meidän kissoihin, jotka nyt varsinaisesti eivät tuosta matkaamisesta tykkää (täältä voi lukea edellisen reissun jälkimainingeista). Sormet ristissä elättelin toiveita, että ehkä pitkään kestänyt tarkoituksellinen tauko kissojen matkailussa olisi jollain tapaa poistanut ongelman. Nyt kun kissat kotonakin ovat taas olleet parhaita kamuja!

No, ongelma oli vielä. Milli sylkee Denzelille ja Denzel sylkee itse isännälle Mosselle. Milli ja Mosse sen sijaan tulevat toimeen ongelmitta, mitä Milli nyt välillä ihan varmuuden vuoksi vähän murahtelee. Toisinaan tuntuu kuin talo olisi täynnä demoneita, siltä nuo kissojen välikohtaukset kuulostavat.

Ihmislapsien stressikäyttäytymiseen on helppo vaikuttaa, heidän inhimillisyyteensä vedoten heitä voi aina komentaa ja rangaista huonosta käytöksestä. Entäs kun eläin on stressaantunut ja käyttäytyy lajitoveriaan kohtaan tämän vuoksi paskamaisesti, pissaa minne sattuu ja käyttäytyy muutenkin  täysin holtittomasti (esim. viime yönä ikkunalaudalta oli lattialle tippuneet kukkaruukut...). Voiko eläintä komentaa ja rangaista tästä? Ulottuuko ihmisten käskyvalta villin eläimen vaiston ylitse? Eikö esim. kissa ahdistu enemmän, jos sitä rangaistaan sen luonnollisesta käytöksestä? Tai ei, eihän tuollainen ihmisen aiheuttama stressi nyt luonnollista ole, mutta tietysti kissalle on luonnollista toimia tietyllä tavalla, kun se on stressaantunut. Eikö ole eläimen liiallista inhimillistämistä, jos sitä rankaisee epäsopivasta käytöksestä, kun se samaan aikaan eläimelle itselleen on ns. normaalia? Mitä se eläin siitä ajattelee? Esim. jos Milliä komentaa siitä, että se sähisee ja sylkee Denzelille. Onko se oikein?

Näitä mietin aamuyöstä, kun keittiössä yötään yksin viettävä Denzel oli ovenraosta päässyt makkariin ja olohuoneeseen Millin ja Mossen seuraan ja tavaroita ja sylkeä lenteli... mitä mieltä lukijat ovat tästä? O.o

Tulevaan jouluun.
2011


No, positiivista tässä kaikessa on se, että saa olla Koskenpäällä, aurinko paistaa ja kyllä, myönnän syyllisyyteni: kuuntelen joululauluja. Odotan taas joulua jo niin kovasti, vaikka sekin on eräs stressin aiheuttaja parhaillaan. Tässä sitä odotellaan, että miten käy joulun työvuorojen: onko joulu vapaa ja pääsenkö Koskenpäälle perinteisen joulun viettoon, vai pitääkö sitä taas kökkiä jossain kolkossa kaupungissa.

Ja jos Keski-Suomeen tie jouluna vie, niin mihin hittoon me nuo kissat laitetaan?! Siinä ei ole tarpeeksi, että kissat keskenään täällä tappelevat, mutta kun sitten saattaa olla talossa myös muutama kappale koiria! Huolestuneena emona olen tietysti huolissani kissojen stressitasosta siinä kohtaa.

Tavalliseen tapaan kuitenkin totean tässä kohtaa, että se on sitten sen ajan murhe. Jouluun on vielä aikaa (yhtäkkiä onkin sitten aatonaatto, lyödäänkö  vetoa!).

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Suosikkikuvat TOP40

Bergamo Historic Gran Prix

Kotimatka ja kolikkosuihkut

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari