Jännittävä vesi

Uiminen on mukavaa touhua kesähelteillä. Minusta on vallan hienoa, että Suomen järvet ovat oikeasti sellaisia, joissa kelpaa polskia ilman, että tarvitsee pelätä saasteita tai pinnan alla kyräileviä mörköjä, jotka vie mukanaan uimarilta jalan tai käden. Se on mielestäni yksi niistä suurista ylpeyden aiheista Suomessa: puhdas järvivesi ja turvalliset olosuhteet.


Vaikka tuo ukkelini viime sunnuntaina kävikin epäonnekseen Tampereen Suolijärvellä uimassa (AL: Vatsatautia esiintynyt useilla Tampereen uimarannoilla 29.7) ja onnekseen välttyi kouristavalta vatsataudilta, en aio puuttua tällaisiin yksittäisiin tapauksiin. Yleisesti ottaen Suomen järvet ovat turvallisia uida, piste.

Vilkas mielikuvitus ja järvet on kuitenkin huono yhdistelmä. Ainakin allekirjoittaneelle. Vaikka uiminen vilvoittavassa järvevedessä on mukavaa ja enemmän kuin usein se alkaa myös tätä lähelle kolmekymppistä akkaa lapsettaa (kaikki uimalelut on aina tosi jees! ^.^), kynnys järveen astumiselle on suuri. En koskaan ui yksin. Jonkun on oltava mukana - vaikka sitten kymmenvuotiaan veljenpojan.

Synkkää Lehesselällä


Mua kammottaa ajatus siitä, ettei koskaan voi tietää, mitä pinnan alla oikeasti on. Jos en tunne rantaa, en voi kuvitellakaan hapuilevani pohjaa varpailla. Jos oikein huono tuuri käy, jalkoja hipaisee limainen kasvusto tai uppoaa polvea myöten epämääräiseen mutaan. Kaikista kammottavinta lienee se, ettei löydä pohjaa ollenkaan. Tällainen syvä vesi on jotain äärimmäisen vastenmielistä. Ja silloin se mielikuvitus pääsee irti. Mistä kukaan voi oikeasti tietää, mitä on pinnan ja metrien syvyyksiin ulottuvan pohjan välissä?

Vedessä ei oikeastaan tarvitse edes olla, että mieltä painavat ajatukset sen kammottavuudesta riistäytyvät käsistä. Riittää, että istuu vaikka järven selällä veneessä ja antaa ajatustensa painua alla aaltoilevaan tai tyynesti vellovaan veteen. Jo kymmeniä metrejä syvä vesi pelottaa, puhumattakaan sadoista metreistä, kuten Norjan Soyssa viime syksynä.

Ilma viileni ensimmäisen ukkossateen jälkeen kahdeksan astetta, +26 - +18.
Vaikka järkikin sen sanoo, ei Suomen järvissä ole mitään suurta petoa, joka vie uimarin mennessään Ahdin valtakuntaan. Saattaahan tuolla olla isoja haukia ja muita petokaloja, jotka toisinaan käyvät hieman nappaamassa varpaasta, mutta ne taas eivät kammota mua millään tavalla. Nehän ovat vain kaloja, jotka korjataan kalamiesten toimesta pois ja paistetaan pannulla!

Kaiken yllämainitsemani vuoksi olen kai raskas uimakaveri, jos kyseessä on ranta, jota en tunne. Myönnän sen; toisinaan kiljun kuin pahainen kakara. Jos osun kaisloihin tai en yltä pohjaan. Yäk. Uiminen on silti mukava ajanviete kesällä ja kuten aiemmin jo mainitsinkin, vesi on loistava elementti erilaisiin hassutuksiin.


Vietettiin alkuviikko mökillä. Hellerajat paukkuivat, samoin taivas. Kuistille iski kevyt syöksyvirtaus. Lehesselällä salamoi vinhasti ja itse vein oman ukkospelkoni äärirajoille istumalla kallion kärjessä katselemassa tuota valoshow'ta, vaikka yläpuolellakin vielä vähän uhitteli. Kälyn kanssa istuttiin saunan kuistilla myöhään aamuyöhön ja puhuttiin melko diippiä shittiä, avaruudesta ja uskonnoista. Järvi oli tyyni. Päijänne tarjoili mahtavan kokoisia ahvenia. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niin isoja ahvenia.

Nyt paluu arkeen. Iltavuoro kutsuu. Nauttikaa helteistä!

Kommentit

  1. Mä en varsinaisesti voi sanoa kammoavani uimista, mutta täytyy myötää, että kyllä itseltänikin (omasta mielestäni ihan tervettä :D) varovaisuutta löytyy, erityisesti jos vieraammilla vesillä on uimassa. Ehkä se on ihan hyväkin olla varovainen ja vähän valppaampana. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Sana vapaa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Suosikkikuvat TOP40

Bergamo Historic Gran Prix

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari

Kotimatka ja kolikkosuihkut