Hei me mentiin naimisiin!

Olin etukäteen pelännyt, että hääpäivän aamu olisi aivan kamala ja sietämätön. Olin ajatellut, että ehkä herään jo kamalan aikaisin murehtimaan viime hetken asioita - jos edes saisin kunnolla nukuttua tuota edellistä yötä. Ehkä mulla olisi tunteet niin pinnassa, että itkisin heti silmät avattuani eikä meikkaamisesta tulisi mitään. Tai raivoaisin: jokin voisi helposti olla täysin pielessä, pilaamassa mun ja Mikon tärkeää päivää. Ehkä en pystyisi syömään mitään, ehkä oksentaisin, ehkä en mahtuisi mun pukuun tms.

Sen sijaan yllätin sekä itseni että mun ympärillä sinä aamuna hääränneet ihmiset. Tunsin oloni rauhalliseksi siitä huolimatta, että heräsinkin pari tuntia ennen kellon soittoa. Olin saanut nukuttua suhteellisen hyvin. Hääpäivän aamu ei tuntunut millään tavalla eroavan niistä muista aivan tavallisista aamuista. Pystyin jopa syömään tuhdin aamupalan, mikä oli ihan sikapositiivinen yllätys! Normaalisti, kun jotain jännittävää on tapahtumassa, mun ruokahaluni katoaa (voi, kun jännittäisi useammin!). Vaikka maha möyryäisi kuinka nälkäänsä, kaikki ruoka vain oksettaa mua. Tuona aamuna ei oksettanut ja se oli päivän ensimmäinen aivan supermahtava juttu. Ilman aamupalaa mä olisin kai pyörtynyt kirkossa nääntymykseen.


Kampaaja ja meikkaaja hääräsivät mun ympärillä aamupäivän. Itse nautiskelin muutaman lasillisen juuri tuolle aamulle tarkoitettua kuohuviiniä, koska olin sen mielestäni ansainnut. Istuimme veljeni parvekkeella ja nautimme lämpimästä, aurinkoisesta säästä ja hiljalleen kohoavasta juhlavata tunnelmasta. Aina välillä siinä kammattavana ja meikattavana istuessani jostain syvältä rinnasta pulpahti vavisuttava tunne, sellainen sanoinkuvaamaton, epätodellinen olo, jota kai jännitykseksikin voisi kutsua. Se ei kuitenkaan millään tavalla ollut ahdistavaa. Oli helppo vain keskittyä ihmisten juttuihin; jutella niitä näitä niin, että koko päivän merkitys saattoi unohtua. Esimerkiksi kaikki se stressi koristeluista ja muista järjestelyistä oli täysin unholaan vaipunut. En tuhlannut sekuntiakaan aamulla siihen, että olisin murehtinut jotain täysin niinkin "yhdentekevää" kuin juhlapaikan koristelu!


En mä kuitenkaan päässyt ihan kuin koira veräjästä. Kun kaaso ja morsiustyttö olivat yhteistuumin saaneet puvun mun päälle _ilman ainuttakaan rumaa sanaa_ ja istuimme autossa matkalla kirkkoon, jännitys alkoi ravistaa enemmän. Mitä lähemmäs kirkkoa pääsimme, sitä ahditavammaksi kaikki kävi. Itse naimisiinmeno ei ahdistanut. Olin sitäkin joskus aiemmin pelännyt: mitä jos viime metreillä alkaakin kaduttaa koko naimishomma? Koko ajan oli kuitenkin täysin selvää, että tätä mä haluan. Sen asian suhteen ei ollut epäilystäkään.

Ahdistavaa siitä kaikesta teki lähinnä se, että musta on aina tuntunut typerälle olla huomion keskipisteenä. Vaikka päivän yksi tärkeimmistä asioista olikin se, että saimme jakaa sen meille tärkeiden ihmisten kanssa, mua hermostutti astella alttarille kaikkien tuijottaessa. Saavuimme kirkon ovien taakse kuitenkin niin viime hetkellä, että sitä ei enää ehtinyt miettiä ennen kuin ovet aukenivat ja Melartinin häämarssi alkoi kaikua parvelta. Sitten se oli menoa.


Mä en kamalasti muista kirkosta mitään. Ainoastaan sen, että yhtäkkiä musta tuntui, että hääpuku valuu päältäni, se on vinossa ja mun rintaliivit varmaan vilkkuvat selkäpuolelta... mikä oli ihan hölmöä, koska yläosaltaan korsettimainen puku oli niin hyvin nyöritetty mun päälle, ettei sitä olisi saanut alas edes repimällä! Lisäksi muistan alttarilla seistessäni, että olin unohtanut hakea käteistä hanuristin palkkaa varten. Jälkeenpäin naurattaa, että ajattelin jotain tuollaista sillä hetkellä. Silloin asia tuntui tukahduttavan ahdistavalle. Miten olinkaan voinut unohtaa meidän hanuristin "palkkakuitin"??

Olin etukäteen kuvitellut, että parkuisin kirkossa silmät päästäni. Olin niin monta kertaa etukäteen käynyt tilanteen mielessäni läpi ja tuntenut silmäkulmien kostuneen pelkästään jo tuosta ajatuksesta. Olin jopa toivonut meikkaajalta ehdottomasti vedenkestävää ripsiväriä. Mua ei kuitenkaan itkettänyt yhtään. Tai kerran vähän: kun käännyimme seurakuntaan päin kuuntelemaan musiikkiesitystä (Speak Softly Love Kummisetä-elokuvasta) ja näin isäni etupenkissä ja huomasin häntä vähän itkettävän. Ehkä kuitenkin asian etukäteen pohtiminen oli jo "turruttanut" mut niin, että pystyin selviämään vihkimisestä kuin viilipytty? Oli kuitenkin suoranainen ihme, ettei edes mun lempparirakkauslaulun esittäminen kirkon hienossa akustiikassa saanut mua kyynelehtimään...

.... tai se, kun pappi julisti meidät aviopuolisoiksi. Se on aina jotenkin ollut hieno kohta häissä ollessani. Niin, siis onhan se kirkkovihkimisen ehdoton kohokohta, tavoite ja päämäärä, mikä osaltaan voi vaikuttaa sen merkittävyyteen ja hienouteen... dah! :D

Andy Williams - Speak Softly Love
 

Kun käännyimme kuuntelemaan musiikkia ja lopussa, kun valmistauduimme astelemaan tuoreena avioparina ystävien keskeltä kirkosta ulos, en uskaltanut kamalasti vilkuilla yleisöä. Näin vain muutaman tutun seisovan jossain. Se tilanne oli semmoinen, ei siinä kamalasti oikeastaan edes ajatellut mitään. Homma oli siinä kohtaa hoidossa: meidät oli juuri vihitty, nyt äkkiä juhlimaan!




Kanttori oli vihkiharjoituksessa kaupannut meille hienon poistumismarssin, Marko Hakanpään säveltämän Trumpettisävelmän. Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista tämä oli se biisi, josta minä ja Mikko olimme täysin samaa mieltä heti. Pappikin oli naureskellen kehoittanut sitten valitsemaan sen, sillä avioliitossa kun ei aina ihan samaa mieltä kaikesta ollakaan. Meidän pappi olikin huumorimiehiä!

 Trumpettisävelmä
(Siis meidän kanttori osasi soittaa sen tosi hyvin, se ei kuulostanut ihan tältä. Tämä kuulostaa lähinnä joltain sirkusversiolta... vähän tulee mieleen myös Muumilaakson tarinoita...)

Kirkon portaita laskeutuessamme meidän päälle viskattiin tietysti järkyttävä määrä kauranjyviä. Matkalla juhlapaikalle kaivoin niitä pukuni sisältä kourallisen ja enemmänkin ja niitä revittiin koko ilta mun kampauksen sisältä. Niitä löytyi vielä seuraavana aamuna myös pitkin meidän hotellihuonetta! Riisiäkin olisi saanut heittää Koskenpään kirkolla, mutta mun mieltäni pahoitti kovasti ne linturukat... ja kun maalaismaisemissa muutenkin oltiin, niin kaura oli varsin sopiva vaihtoehto. Vaikka melko takertuvaa sorttia onkin...


Juhlapaikalle lähdimme vuoden 1970 Buickilla. Onneksi ei satanut, sillä mä en olisi ikinä mahtunut autoon pukuineni, jos katto olisi ollut alhaalla! Se olikin elämäni ensimmäinen kerta avoauton kyydissä. En kai hetkeen tiennyt, olinko enemmän innoissani siitä avoautokokemuksesta vai siitä, että olin nyt saanut elämäni miehen rengastettua itselleni ;)

Kaikista tässä postauksessa esiintyvistä hääkuvista SUURI KIITOS meidän valokuvaajallemme Taneli Niinimäelle (Taneli Niinimäki Photography - Facebook)!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Suosikkikuvat TOP40

Bergamo Historic Gran Prix

Kotimatka ja kolikkosuihkut

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari