29. lokakuuta 2014

Alaskan Roadtrip: Hatcher Pass & Talkeetna

9/9/14 Jossain lähellä Talkeetnaa. Toivottavasti...
"Pysähdyimme Sheep Creekille kalaan. Tai Mikko halusi. Eilen se, tai siis me, etsittiin kalavehkeitä pari tuntia Anchoragesta ennen kuin pääsimme tien päälle. Ekasta paikasta ei tullut kalaa. Sen sijaan joessa (Susitna River?) uiskenteli jonkin sortin muu eläin nokka pinnalla, mutta majavaksi se oli liian pien.. Lähtiessämme paikasta A joelle saapui kokeneen eräpariskunnan näköinen kaksikko.
"Tuliko mitään?" Kysyivät.
"Ei. Hiljasta oli."
"Eikö ollut edes karhuja?"
"Öö... ei."
"Jaa, niitä on ollut täällä viime aikoina."
Ja samalla äijä kaivaa kalavehkeitten lisäksi pyssyn auton takaluukusta. NICE."
Pilvisen sään vallitessa lähdimme tiistaina 9. syyskuuta ajelemaan mitäänsanomattomasta Palmerista kohti Talkeetnaa. Nopein ja varmasti myös reippaasti helpoin reitti olisi ollut ajaa George Parks Highwayta pitkin, mutta seikkailumielessä käännyimme melko spontaanisti aivan toiseen suuntaan. Olin sattumalta löytänyt Lonely Planetista vaihtoehtoisen reitin, jonka varrella oli kauniiksikin kehuttu Hatcher Pass ("A sidetrip from Palmer (or even a base) is the photogenic Hatcher Pass. this alpine passage cuts trough the Talkeetna Mountains and leads to meadows, ridges and glaciers. Gold was the first treasure people found here; today it's footpaths, abandoned mines and popular climbs that outshine the precious metal." -LP). Juuri sopivasti se sattui olemaan myös Fishhook-Willow Roadin varrella ja noin neljänkymmenen kilometrin jälkeen tuo kuoppainen hiekkatie yhdistyi pohjoiseen vievään George Parks Highwayhin. Olihan sellainen parin metrin levyinen soratie hankala ja hidas ajaa, mutta ilman tuota riskiä emme olisi nähneet upeaa Hatcher Passia. Ja mikä onni, että meillä oli se Jeeppi eikä tavallista henkilöautoa!



Hatcher Pass oli aivan hilkulla päästä Alaska Top 10 -listallekin. Sanotaan, että se olisi ollut se yhdestoista! Sen karut ja kylmät maisemat, terävät kalliot ja toisaalta pyöreän pehmeät rinteet toivat mieleen niin läheisesti Lapin. Nousimme autolla aivan mieletöntä maisemareittiä lähes tuhannen metrin korkeuteen ja korkeimmalla kohdalla pysähdyimme ihmettelemään. Kyltissä varoitettiin hypotermiasta ja kyllähän siellä kylmä olikin! Siellä seistessä tuli sellainen olo kuin olisi seissyt erään tutun elokuvan sisällä...



"Fishhook-Willow Roadilla näimme kaksi hirveä. Eilen illalla Eklutna-joella näimme majavan. Sieltäkään ei tullut kalaa, vaikka syönti oli ankaraa.

Hatcher Pass oli hieno paikka. Maisemista tuli mieleen Taru Sormusten Herrasta -elokuvien Rohan. Ajelimme johonkin kilometrin korkeuteen ja laskeuduimme sieltä alas Fishhook-Willow Roadia. Oli huumaavan väristä, ihan oranssia ja keltaista. Syksy on saapunut Alaskaan."




Päästyämme hiekkatieltä G Parks Hwy:lle pysähdyimme muutaman kerran kalaan, mutta mitään ei tullut. Sheep Creekista ukkeli taisi saada pienen harjuksen, mutta se oli sananmukaisesti pieni. Jatkoimme matkaa kohti Talkeetnaa, jonka tiesin olevan hyvin hyvin pieni kaupunki. Tai kylä. Tai sekalainen talojen keskittymä keskellä metsää. Hetken aikaa kuvittelimme jo ajaneemme harhaan, mutta yhtäkkiä saavuimmekin tuonne keskelle metsää, Susitna-joen varrelle pystytettyyn kylään. Se tuli kirjaimellisesti ihan puskista. En ollut todellakaan odottanut Talkeetnan olevan mikään suurkaupunki, mutta olin silti yliarvioinut tuon n. 800 asukkaan kylän ja sen, miltä se näytti. Siellä karhut tunkivat itseään takapihojen huvimajoihin.

Majoituksemme Talkeetnassa oli mitä kodikkain. Ehkä siksi, että kyseessä todella oli koti, ei niinkään hotelli tai edes hostelli. Enemmänkin yöpaikka jonkun makuuhuoneessa. Ensimmäinen vaihtoehdoista valitsemamme majapaikka Talkeetna Roadhouse oli täynnä, mutta palvelu oli äärimmäisen ensiluokkaista. Emäntä soitti odottelematta kulman takana sijaitsevaan toiseen majataloon, josta järjestyi meille heti huone. Talkeetna oli niin pieni yhteisö keskellä ei-mitään, että kaikki tuntuivat tuntevan toisensa. Saavuttuamme tähän toiseen majapaikkaan, Northern Guesthouseen, täti siellä kehui hänelle soittaneen naisen maasta taivaaseen ja sanoi, että kaikki talkeetnalaiset rakastivat tuota kyseistä naista. Northern Guesthouse ei ollut edes LP:n listoilla, vaikka kirjassa melkoinen kattaus erilaisia majoitusvaihtoehtoja löytyykin Talkeetnan minimaalisuudesta huolimatta. Kyseessä oli tavallinen omakotitalo, jossa oli kolme makuuhuonetta ja jokaiselle makuuhuoneelle henkilökohtainen wc ja suihku, ja jonka yhteydessä asui itse emäntämmekin. Hän oli niin tyytyväinen, kun kehoituksestaan istuimme myöhemmin illalla hänen takapihallaan grillakatoksessa, poltimme nuotiota ja joimme viintä.

Mitä Talkeetna oli? Yksi sata metriä pitkä, asfaltoitu pääkatu, ryhmä sokkeloisia hiekkateitä sen ympärillä ja keskellä kaikkea tätä heinittynyt "village airstrip", eli "lentokenttä". Pääkadun toisessa päässä virtasi villi Susitna-joki ja toisessa päässä oli Alaskan Railroadin yksi pysähdysasema ja ison tien takana isompi lentokenttä. Selkeällä säällä Talkeetnasta olisi ollut hienot näkymät luoteeseen Alaskan Rangelle ja Mt. McKinleylle. Majapaikkamme hintaan sisältyi pyörävuokra ja pyörä olikin kiva tapa mennä siihen kulman taakse pääkadulle ihmettelemään. Mulla ei oikeastaan ole Talkeetnan "keskustasta" tai kylästä ylipäänsä yhtään kuvaa, mutta josko tästä lyhyestä GoProlla kuvatusta videopätkästä saisi jonkinlaisen kuvan...?

 

Kovista yrityksistä ja ankarista ponnisteluista huolimatta ukkeli ei vieläkään saanut kalaa Susitna-joesta, mutta toisaalta joen virtaus oli niin hurjaa, ettei siellä kai mikään kala olisi viihtynytkään. Tunnelmaa latisti illan myötä alkava tihkusade, joten tarvitsimme jotain viihdykettä ja nopeasti. Talkeetna ei onneksi ollut ihan NIIN pieni paikka, etteikö sieltä olisi löytynyt komeron kokoinen viinakauppa! Kävimme ostamassa pullon punaviiniä ja sixpackin olutta ja pelasimme korttia takapihan huvimajassa nuotiota poltellen illan pimentyessä ympärillä. Täti kävi kyselemässä kuulumisia ja kertoi, että huvimajan ovi oli hyvä jättää yöksi auki, sillä muuten karhut menisivät sisään verkkoikkunoista repien ne tuhannen palasiksi. Oven ollessa auki karhu kävisi sen kautta tutkiskelemassa paikat ja menisi siitä kiltisti myös ulos eikä sattuisi ainakaan suuria vahinkoja itse huvimajalle. Vähän hirvitti. Odotin, että milloin se otso könyää sieltä puskasta.

Matkapäiväkirja 9/9/14 Northner Guesthouse
"Miten ihmiset tarkenee täällä talvella, kun ikkunoissa ei ole mitään eristyksiä? Sori käsiala, join pullon viiniä."

27. lokakuuta 2014

Alaskan Roadtrip begins: Anchorage to Palmer


Lensimme Juneausta takaisin Anchorageen maanantaina 8. syyskuuta. Ensimmäinen viikko tuntui madelleen. Jo Sewardissa oli tuntunut kuin olisimme olleet reissussa jo ainakin lähemmäs viikon, vaikka Sewardissa olimme vierailleet vasta toisena kokonaisena matkapäivänämme. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä viikon päästä koittava kotiinpaluu tuntui vielä tuossa kohtaa kaukaiselta.

Mielessä oli hautunut jo hiljalleen ajatus auton vuokraamisesta. Olimme istuneet Juneun "valtavalla" lentokentällä, kuunnelleet kahvilassa soivia joululauluja (kyllä, jostain käsittämättömästä syystä Juneaun lentokentällä soi joululauluja) ja selailleet tabletilla etukäteen Anchoragen edukkaita autonvuokrauspuljuja.

Tunnetustihan olen aina kaikkea uutta ja hienoa teknologiaa vastaan, kuten saattaa arvata esim. tästä postauksesta muutaman vuoden takaa. Sillä tavalla; ennen oli kunnollista, nyt ei ole kunnollista -tyyliin. Tiedän, saatan olla minäkin eräänlainen mielensäpahoittaja tässä suhteessa. Mutta! Saattaa olla myös niin, että minunkinlaisen vanhanaikaisen kaverin mieli saattaa jossain kohtaa tehdä totaalisen täyskäännöksen. Ei, en ole hommaamassa minkäänsortin älypuhelinta vielä niin kauan kuin edellinen puhelimeni vain toimii, mutta ennen Alaskan matkaa ostamamme tabletti osoittautui matkan aikana vallan mainioksi vehkeeksi! Riitti, että lentokentällä tai hotellissa oli ilmainen wi-fi -yhteys (ja siellähän järjestään joka paikassa se oli) ja pystyimme suunnittelemaan matkaamme huomattavasti paremmin. Nettikahvilat eivät olisi kustantaneet paljoa, mutta illalla, kun yhtäkkiä tajusimme, että meidän on varattava esim. Juneau-Skagway -lauttaliput etukäteen netistä, olisi ollut aivan liian uuvuttavaa lähteä etsimään paikallista nettikahvilaa.

Palmer
Anchoragen lentokentältä otimme taksin suoraan downtownin Avis Car Rentaliin. Sen lisäksi, että tuntui turvalliselle ajatukselle vuokrata auto tunnetulta autovuokraamolta, joka on levittäytynyt lähes koko maapallolle, olimme juuri Avikselta löytäneet edullisimman menopelin vakuutuksineen päivineen; sellaisen pienen ja tavallisen henkilauton. Sattui kuitenkin niin, ettei näitä autoja ollutkaan saatavilla sillä hetkellä. Rinkat selässä taas arvottiin keskellä Anchoragea, että mitäs hittoa nyt sitten taas. Tarkoituksena oli ollut päästä heti autolla matkaan, mutta nyt pitikin harkita yöpymistä Anchoragessa. En osannut sulattaa sitä ollenkaan. Yksi yö Anchoragessa olisi tarkoittanut vain yhden päivän hukkaanheittoa päämäärättömään pööpöilyyn. Lisäksi lähin hostelli olisi ollut Alaska Backpackers Inn, joka ei ohuine seinineen, likaisine lakanoineen ja muuten karuine olosuhteineen kiinnostanut millään tavalla - ei ainakaan Historic Skagway Innin jälkeen!

Talsimme downtownin läpi Visitor Centeriin, joka oli pieni, söpö hirsimökki keskellä kaupungin vilskettä. Taivas oli kirkas ja kaukana pohjoisessa kohosi Mt. McKinleyn aamuauringossa punaisen hehkuvana kohoava huippu. Olin aivan ällikällä, että se näkyi Anchorageen asti sellaisena pilvettömänä aamuna! Mieli halusi jo matkustaa katsomaan sitä lähemmin. Mt. McKinleyn näkeminen oli yksi reissun odotetuimmista keisseistä!

Matanuska River, Palmer, & Chugach Mountains
Visitor Centeristä saimme kaikenmoisia esitteitä ja karttoja. Tiskin takana häärivä täti oli innoissaan ollessamme suomalaisia - se toinen tiskin takana häärivä nuorempi täti oli nimittäin norjalainen. Niin kuin se nyt sama asia olisi ollut, olla Norjasta ja Suomesta. Tilanne alkoi autonvuokraukseen osalta vaikuttaa pikkuhiljaa epätoivoiselle. Tädeillä Visitor Centerissa ei ollut tarjota kuin niitä samoja autonvuokrausosoitteita, joita olimme jo etukäteen katselleet. Ainut, mikä niissä niin tökki, oli hinta. Lopulta toinen tädeistä ehdotti meille erästä käytettyjä autoja vuokraavaa yritystä, jonka hinnat olivat huomattavasti edullisemmat kuin näissä isoissa ja suurissa puljuissa. Minä ihastelin ikkunasta Mt. McKinleyta, kun ukkeli rimpautti tuohon yritykseen.

Tuon puhelinsoiton ja muutaman mutkan myötä päädyimme vuokraamaan auton niin epämääräistä kautta, että olin varma, että meidät olisi vähintään voitu pidättää varastetulla autolla ajamisesta - tai jotain. Meidät haettiin Visitor Centerin edustalta valkoisella autolla ja autonvuokrausfirman omistajaksi esittäytyvän kuskin kolmas kysymys meiltä oli suoraan ja häpeilemättä: what do you think of russians? Kaveri oli muutenkin jokseenkin omituinen; puhui välillä taukoamatta ja toisinaan oli yhtäkkiä ihan hiljaa, vaikka keskustelu oli vielä kesken. Istuin takapenkillä hyvin hyvin hyvin epäileväisenä. En muista, milloin olisin ollut niin epäileväinen ketään tai mitään kohtaan. Olin aivan varma, että nyt meitä kustaan silmään ja pahasti. Ajelimme midtowniin. Yrityksen piha muistutti lähinnä kaatopaikkaa. Ketjun päässä nukkui sen näköinen koira, että se olisi voinut syödä meiltä päät irti halutessaan.

Diili oli lopulta kuitenkin hyvä ja sain myöhemmin katua sopimuksen allekirjoitushetkellä luomiani tuimia, vainoharhaisia ja arvostelevia ilmeitä ^.^ Tavallisen henkilöauton sijaan (jolle vuokraussopimus aluksi tehtiin) saimme lopulta allemme Jeepin, kun ukkeli huomasi kysyä, soveltuuko tavallinen henkilöauto Denali Highwaylle. Onneksi mies tiesi, mistä puhui, sillä muutamia päiviä myöhemmin ajaessamme tuota kyseistä tietä pitkin totesimme, ettei tavallinen henkilöauto todellakaan olisi ollut oikea valinta. Jeeppi olisi maksanut vakuutuksineen Avikselta varmasti lähes tonnin, mutta A-1 Car Rentalilta paketti maksoi vain rapiat $600. Eikä muuten haitannut sitten yhtään, että auto ei ollut uusi ja pramea.

Knik River, Palmer
Itsehän kieltäydyin täysin ajamasta autolla Anchoragessa, sillä a) auto oli automaattivaihteinen enkä halunnut opetella sen käyttöä keskellä suurkaupunkia, koska b) opetellessani olisin helposti voinut unohtaa esim. liikennesäännöt, ja c) olen huomattavasti parempi kartanlukija kuin tuo ukkelini. Minä siis luin karttaa ja käskin kääntyä milloin mistäkin risteyksestä ja ukkeli ajoi.

Menimme ensimmäisenä pesulaan, sillä reissukuteet alkoivat olla jokseenkin likaisia. Mahtoi sekin touhu näyttää aluksi hassulle. Seisoimme keskellä pesulaa ja ihmettelimme, miten homma toimii. Kävimme hakemassa automaatista pesuainetta (ensin tosin piti ostaa se pakollinen väärä tuote, eli joku hajusteainepurkki). Joku täti tuli meitä sitten neuvomaan. Itse pesukoneen ja kuivausrummun käytöstä selvisimme ilman ulkopuolista apua. Hyvillä mielin saattoi suunnata auton nokan kohti pohjoista, kun oli rinkka täynnä puhtaita vaatteita!

Ajelimme ympäri Anchoragea etsimässä ukkelille kalastusvälineitä. Siinä vierähtikin melkoinen tovi. Onneksi oli useampi kartta, joissa oli merkittynä mahdollisia potentiaalisia kalastustarvikeliikkeitä. Lopulta, muutaman tunnin ympäriinsä sekoilun jälkeen (suunnistaminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista Anchoragessa, sillä lähes joka toinen katu oli yksisuuntainen ja sen suunta oli tietysti aina sinne päin, mihin meidän ei pitänyt kääntyä), löysimme paikan, mistä ukkeli löysi itselleen vavan ja muutaman vieheen sekä koko Alaskan kattavan kalastusluvan.


Saatoimme viimein lähteä pitkälle edenneen iltapäivän aikana kohti ensimmäistä pitstoppia eli Palmeria, joka sijaitsi n. 70 kilometrin päässä Anchoragesta. Se oli pieni, 7000 asukkaan kylä, joka oli meidän matkan aikana ainut paikka, jossa saattoi nähdä ohimenevän vilauksen maataloudesta. Siellä oli erilaisia karja- ja hevostiloja ja erityisesti kaupunki oli tunnettu ennätyskokoisista juureksistaan. Mutta eihän siellä herranjestas mitään ollut. Paitsi hieno maisema eri näkövinkkelistä Chugach-vuorille. Kävimme ajelemassa Palmerin lähiseuduilla ja ukkeli kokeili onneaan Matanuska- ja Knik-joilla. Eklutna-joki oli turkoosi ja lohet hyppivät melkein syliin, mutta eivät tarttuneet ongenkoukkuun. Ohitse lipui saukko, joka ei välittänyt meistä ja monista muista kalastajista ollenkaan.

Palmer ja Chugach-vuoristo
Valley Hotel
Palmerissa ei oikein ollut edes mitään mainittavaa ravintolaa. Kävimme yhdessä ja koin siellä yhden elämäni kamalimmista - tai ainakin mieleenpainuvimmista - ruokakokemuksista. Se oli joku hippipaikka. Jestas, että olin ärjynä.
  
Matkapäiväkirja 9/9/14 Palmer - aamiaisella
"Roadtripin toinen päivä aluillaan. Yövyimme Palmerissa, Valley Hotelissa. Palmerista jäi päällimmäisenä mieleen huono ruokakokemus. Ravintola oli nimeltään Vagabond Blues. Jonkin sortin "hippiravintola", jos saan olla röyhkeä sanavalinnassani... Mikon ruoka oli "sekava mössö" ja omastani tuli vain pahalle päälle! KYLMÄÄ pastaa, siis todella kylmää! Seassa kaiken maailman kasveja ja ihan hiton tulista. En tykännyt, joten en syönyt.

Pekoni on joka paikassa mukavan rapsakkaa (paitsi em. paikassa, jossa lihaa tuskin saa missään muodossa!). Nytkin mulla on edessä melko muheva aamiainen.

...

Nyt jatkamme matkaa kohti pohjoista. Kohteena aluksi ainakin Talkeetna."

Kaiken lisäksi meidän hotellihuoneen suihkussa oli niin kummallinen hana, että meidän piti siirtää peseytyminen seuraavaan päivään. Me ei osattu käyttää sitä. Hohhoijaa.

16. lokakuuta 2014

Alaskadventures: White Pass & Yukon Route and something about The Brothel Museum

"The main gold rush, the turning point in Alaska's history, occured in Skagway when more than 40,000 gold-rush stampeders descended on the town at the turn of the century as part of the fabled Klondike Gold Rush. Most made their way to the Yukon gold fields by way of the Chilkoot Trail until the White Pass & Yukon Route Railroad was completed in 1900." - LP
Vuonna 1887 Skagwayssa asui kaksi ihmistä, tietää Lonely Planet. Vuotta myöhemmin 20 000 ihmistä, mikä teki tuolloin Skagwaysta Alaskan suurimman kaupungin. Sittemmin nuo ruuhka-ajat ovat hellittäneet ja jättäneet jälkeensä vain ne alle tuhat asukasta, jotka vielä kestävät valtavia turistimassoja ja kylmää pohjoistuulta ympäri vuoden. Heille on varmasti ihan tavallista, ellei jopa tylsääkin, arkea se, että kylässä sattuu olemaan historiallisen White Pass & Yukon Route Railroadin (WPYR) lähtö- ja pääteasema.


WPYR oli meidän syymme ajautua Skagwayhin. Olin varannut ja maksanut meidän junamatkan etukäteen Suomesta käsin (mihin kuului se stressiä aiheuttava puhelinsoitto kyseiseen puljuun...), joten paikan päällä vain kävelimme asemalle ja saimme tiskiltä lippumme maksukuittia vastaan. Ukkeli oli välttämättä halunnut valita kolmesta WPYR:n tarjoamasta junamatkasta Fraser Meadows Steam Excursionin, sillä se tehtiin ihan oikealla höyryveturilla. No, olihan se jännää ja varmasti sellainen once-in-a-lifetime-experience matkustaa höyryveturilla! Edestakainen matka Kanadan puolella sijaitsevalle Fraser-järvelle kesti nelisen tuntia, ja jotta olisimme edelleen tunteneet itsemme todellisiksi turisteiksi istuessamme noissa vanhanajan "salonkivaunuissa", meillä oli jälleen kerran mukana ihan oma selostaja. Ja se oli taas kerran ihan fine!



Reitti oli kuumottava. Yhtäkkiä raiteet kulkivat aivan jyrkäteiden ja rotkojen reunalla. Vaunujen päissä olevilla "ulkoilmatasanteilla" joutui tarttumaan kaiteeseen rytyset valkoisina, kun edessä avautui yhtäkkiä näkymä johonkin kauas alas. Korkeimmalla kohdalla ennen White Passin rajanylitystä raiteet kulkivat n. tuhannen metrin korkeudessa. White Pass Summitiin, eli Yhdysvaltojen ja Kanadan, Alaskan ja Brittiläisen Kolumbian, rajalle oli Skagwaysta matkaa vain 32 kilometriä. Hurjasta sijainnistaan huolimatta rautatietä rakentaessa ei ollut muinoin kuollut kuin kaksi ihmistä. Heidänkin kohtalonaan oli jäädä valtavan kivenlohkareen alle, ei tippua rotkoon.


Matkalla näimme todellisen haamusillan, kun sukelsimme paksussa sumussa vuoteen 1969 asti käytössä olleen Steel Bridgen ohitse. Se oli valmistuessaan vuonna 1901 ollut maailman pisin "ulokesilta" (cantilever bridge). Onneksi se oli poistettu käytöstä. Olisin mieluummin hypännyt junasta pois ja kuollut sinne vuorille yksin kuin matkustanut sitä siltaa pitkin! 

Steel Bridge
Ohitimme myös Dead Horse Gulchin. Tuossa rotkossa kulkenut kullankaivajien polku oli yli 3000 kuormaeläimen hautausmaa, pääsääntöisesti kai hevosten. Vuonna 1898 kullankaivajia ei enää ollut kiinnostanut kuormajuhtiensa kunto ja hyvinvointi. Koska oli ollut pakko vain päästä eteenpäin, eläimet oli ajettu loppuun niistä sen kummemmin välittämättä. Tuossa kohtaa polkua oli väsynyt myös itse moni kullankaivaja.

Maisemat olivat jälleen kerran sydäntä särkevät, vaikka sää olikin harmaa ja pilvet roikkuivat matalalla. Kanadan rajan ylitettyämme olimme täysin pilvessä eikä maisemia nähnyt lainkaan. Fraserissa pilvet alkoivat rakoilla ja toivat esiin edes osan noista kovin lappimaisista maisemista ja myöhemmin paluumatkalla Alaskan puolella pääsimme ihastelemaan niin pilvien seasta esiin ilmestynyttä Steel Bridgeä kokonaisuudessaan kuin ympärillämme kohoavia korkeita vuoren huippuja. 



Pakko kuitenkin myöntää, että olin odottanut retkeä niin paljon, että todellisuus ei ollut lopulta yhtä satumainen kuin olin kuvitellut. Jokin olematon asia jätti minut hieman pettyneeksi. En tiedä, oliko sillä vaikutusta, että olimme jo olleet yhdellä mielen räjäyttävällä junamatkalla Alaskassa ollessamme. En voi kuitenkaan sanoa, etteikö WPYR olisi ollut hieno ja uniikki kokemus. Gold rush -historia, joka oli avautunut meille Skagwayssa, syveni entisestään tuolla upealla vuoristojen halki kulkevalla kullankaivajien polulla. Se toi sitä lähemmäksi, kaikin mahdollisin tavoin, enkä voi olla suosittelematta sitä kaikille, jotka eksyvät tuohon syrjäiseen maailmankolkkaan. 

Viimeinen aktiviteettimme Skagwayssa ennen lähtöä 6. syyskuuta oli vierailu Red Onion Saloonissa. Söimme siellä brunssin ja osallistuimme sen jälkeen yläkerran brothel museumin opastetulle kierrokselle. ROS oli tunnelmallinen ravintola, jonka tarjoilijat olivat pukeutuneet teeman mukaisesti paljastaviin porttolan asuihin, seinillä oli maalauksia ja valokuvia alastomista naisista ja katon rajassa oli rivi ikivanhoja alusastioita. Tarjoilijoille oli ihan fine, että syömään ja juomaan tulleet asiakkaat ottivat heistä ja heidän erittäin tyrkyllä olevista rinnoistaan kuvia matkamuistoksi! 
"Skagway's beloved saloon was once a house of sin, the reason for its tours of the upstairs bedrooms, now a brothel museum. Tours are '$5 for 15 minutes just like in 1898' and are offered throughout the day." - LP


15 minuutin aikana opas kertoi meille Red Onion -porttolan toiminnasta ja esitteli meille yläkertaa, jossa oli harrastettu tosi tuhmia juttuja viime vuosisadan vaihteessa. Opas vakuutti, ettei talossa työskennelleiden naisten olot koskaan olleet olleet millään tavalla huonot tai säälittävät ja ankeat niin kuin voisi kuvitella, vaan pikemminkin erinomaiset; olivathan he tienanneet tuolloin enemmän päivässä kuin kaupunkiin saapuneet kullankaivajat! Tuolloin talon emäntä oli pitänyt erittäin hyvää huolta tytöistään.


RO:n tytöt olivat saaneet valita itselleen huoneisiinsa pariisilaista tapettia.
Kuten jo aiemmin mainitsinkin, Red Onion Saloonissa, kuten muuallakin Skagwayssa, kummittelee paljon. Itse asiassa löysin bittiavaruutta selaillessani jopa kyseistä rakennusta koskevan blogin, jossa kerrotaan siellä tapahtuvista paranormaaleista ilmiöistä. Kun googlettaa enemmän löytää vaikka mitä kummitusjuttuja juuri Red Onion Saloonista ja sen erityisestä asukkaasta Lydiasta! Koittakaapa etsiä, vaikka sitten ihan piruillaksenne! 


Lydia's Room
Lydia oli aikoinaan yksi talon prostituoiduista. Vaikka Lydiasta on jo aika jättänyt, hänen henkensä vaeltelee edelleen RO:n yläkerrassa. On kuultu askeleita ja Lydian huoneessa kuvatuissa kuvissa saattaa toisinaan nähdä vilauksen tästä naisesta (itse en ole vielä tarkkaan tarkastellut tuossa huoneessa tai museossa ylipäänsä ottamiani kuvia). Oppaamme kertoi myös itse kokeneensa kummia juttuja tullessaan ensimmäisenä töihin tai lähtiessään sieltä viimeisenä, esim. valot ovat sammuneet tai syttyneet itsekseen. 

Keino pelotella vierailijoita vai totisinta totta? Hmm... ;)

Seuraavaksi matkasimme Juneaun kautta takaisin Anchorageen, josta vuokrasimme auton ja lähdimme suurelle road tripille!

12. lokakuuta 2014

Alaskadventures: Skagway

Skagway. Alunperin tuota kaakkois-Alaskassa, Lynnin kanavan pohjukassa sijaitsevaa maailmankolkkaa asuttivat Tlingit-intiaanit. He nimesivät tuon paikan Skaguaksi, joka heidän kielellään tarkoittaa tuulista paikkaa. Myöhemmin, uskoisin 1800-luvun loppupuolella, kun tuo pieni kylä alkoi olla olennainen osa Klondiken kultaryntäystä, paikan nimi käännettiin helpommin kanta-amerikkalaisten kielille sopivaksi, Skagwayksi. Mutta voi pojat, kyllä siellä sitten tuulikin! Oli huvittavaa seurailla ihmisiä, jotka juoksivat hädissään päästä lentäneen hattunsa perässä tai yrittivät epätoivoisesti pitää kiinni nurinpäin singahtaneesta sateenvarjostaan. Paikalliset kertoivat, että Skagwayssa tuulee aina yhtä kovaa.

Skagway ei varsinaisesti ole mikään metropoli. Siitäkin huolimatta, vaikka tässä "kaupungissa" asuu vain alle tuhat asukasta, siellä käy vuosittain lähes miljoona turistia. Lähes miljoona. Me olimme kaksi heistä. Voisi kuvitella, että sellainen olisi mun pahin painajainen. Joutua keskelle turistirysää.


Skagwayssa kaikki liittyi turismiin; se suorastaan eli siitä. Siellä kaikki myös liittyi Klondiken kultaryntäykseen. Kylän muutama sata metriä pitkä pääkatu, Broadway, oli vanhojen, alkuperäisten rakennusten piirittämä ydinkeskusta, jonka voisi oikeastaan sanoa kattaneen koko kylän. Kaikki tapahtui Broadwaylla. Kaikista niistä eteenpäin rynnistävistä turisteista huolimatta kaupunki varasti mun sydämeni ja antoi mielikuvituksen laukata pitkälle yli sadan vuoden takaiseen historiaan, jolloin Skagway oli perinteikäs elokuvien villi länsi ja tuhansia kullanhimoisia ihmisiä saapui sinne etsimään onneaan - tai useimmiten kai vain kuolemaan yrittäessään löytää tuota onnea villistä ja armottomasta erämaasta. Kadulla maleksiessa saattoi kuvitella Wells Fargosta (Alaskan Bank) rynnistävät lainsuojattomat ryöstämineen rahoineen ja saluunojen edessä torkkuvat kirjavat karjahevoset ja ehkä katua pitkin astelevan pelätyn sheriffin stetson päässään. Vuorilta olisi voinut helposti kantautua Tlingit-intiaanien pelottavat sotahuudot.

Tulee vähän mieleen se korttipeli, Bang! ^.^

Broadway


Broadwayn kävelytiet olivat katetut ja laudoitetut ja näiden boardwalkien ympärillä kohosivat alkuperäiset historialliset puurakennukset, joiden tiloissa useimmiten toimi kultaryntäyksen historiasta kieliviä koru- ja kultaliikkeitä. Niiden ovilla seisoi sisäänheittäjiä, jotka yrittivät vakuuttaa ohitse käveleviä turisteja mitä edullisimmilla tarjouksillaan. Hetken aikaa luulin eksyneeni Aasiaan, mutta Skagwayn riivaajien määrätietoisuus kalpeni helposti Kathmandun tiikerisalvamyyjien rinnalla. Tupakointi oli Broadwaylla sallittua, mutta roskaamisesta saattoi rapsahtaa sakko aivan kuten Juneaussakin. Tietysti boardwalkille heitetyt tupakantumpit olisivat helposti sytyttäneet vanhat puurakennukset liekkeihin ja tuli olisi helposti levinnyt tiukkaan rakennetulla alueella. Oli ihan reilua ja ymmärrettävää, että joka korttelin kulmassa oli suuria roska- ja tuhka-astioita, joissa pyydettiin suojelemaan historiallista kaupungin keskustaa.


Kaupungin portilla seisoi kaksi vanhaa höyryveturia. Kaupungin äänimaailmaan kuului olennaisesti yksi tai kolme kertaa päivässä huutava junanpilli, joka lähti kohti 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Kanadan rajaa, sen ylitse ja vielä takaisin seuraten historiallista kullankaivajien reittiä Skagwaysta Klondikeen. Pulju, joka näitä turistijunamatkoja järjesti oli nimeltään White Pass & Yukon Route, joka oli oikeastaan se syy, miksi päädyimme matkallamme Skagwayhin (siitä sitten myöhemmin!). Satamassa seisoi kaupungin kokoon nähden naurettavan isoja risteilijäaluksia, joista pisimmän matkan tuonne oli tehnyt hollantilainen alus, vai oliko se norjalainen... Vaikka Skagwayhin pääsee myös tietä pitkin (kaukaa ja vaikeasti kiertäen Kanadan kautta), huomattavasti suurin osa kaikista matkalaisista kävelee kaupunkiin sataman kautta. Me emme saapuneet loistoristeilijällä, vaan pienellä Malaspina-nimisellä lautalla, jonka matka Juneausta Hainesin kautta Skagwayhin kesti kuusi ja puoli tuntia.

To the Skagway, Lynn Canal
Perille saavuttuamme kohtasimme ongelman, jonka kai jokainen omatoimimatkailija kokee ainakin kerran reissullaan. Emme olleet varanneet etukäteen majapaikkaa Skagwaysta, mutta luotimme lujasti Lonely Planetin hotelli- ja hostellitarjontaan, joka vakuutti pääsääntöisesti edullisuudellaan ja runsaudellaan. Emme kuitenkaan tienneet, että sinä viikonloppuna Skagwayssa järjestettäisiin suuri Skagway Run - tai jotain - ja että koko kylä olisi täynnä kanadalaisia maratoonareita. Lähes kaikki koluamamme paikat olivat täyteen buukattuja. Painavat rinkat selässämme tuskailimme, että mitäs nyt, kun olimme käyneet kysymässä huonetta jo ainakin neljästä omalle budjetillemme sopivasta paikasta. Päätimme lopulta kokeilla onneamme hieman tyyriimmästä hotellista, josta sitten nuo kahdeksi yöksi tarvitsemamme yöpaikat löytyivätkin. Tuo hotelli oli Skagway Inn ja se on ollut tähän astisen elämäni hienoin hotelli, jossa olen koskaan yöpynyt. Kahdesta yöstä pulittamamme $180 olivat erittäin hyvin tuhlatut!


Matkapäiväkirja 9/7/14 Alaskan Hotel once again, Juneau
"Se on semmosta se omatoimimatkailu, aina ei mene putkeen. Niin kuin saapuessamme Skagwayhin. Painavat rinkat selässä talsittiin katuja ja etsittiin hotellia. Siellä oli jokin Skagway Run -tapahtuma (juoksivat 110 mailia Skagwaysta Whitehorseen [Kanadaan]), joka oli buukannut monet hotellit ihan täyteen väkeä. Onneksi sitten löysimme The Skagway Innin.

Vitutti koluta hotelleja läpi. Ei muuten, mutta se rinkka. No, itsepähän olen matkustustyylini valinnut..."
Ei, historiallisessa Skagway Innissa ei ollut huippuluokan hotellissa nähtyjä taulutelkkareita tai minibaaria, kylpy- tai poreammeita, ei edes huonekohtaisia suihkuja eikä aina ihan omaa vessaakaan (reissun päällä sitä usein arvostaa edullisuutta ja edullisimmat kämpät ovat yleensä niitä, joissa on yhteiset suihku- ja wc-tilat muiden asukkaiden kanssa, mikä on siis täysin no big deal. Skagway Innissa meillä tosin hintaan sisältyi oma wc, mutta ei suihkua). Mutta voi että, miten olikaan hotellissa fiilistä! Entisenä porttolana toimineessa rakennuksessa (In a restored 1897 Victorian building that was originally one of the town's brothels - what building still standing in Skagway wasn't? - the inn is downtown ... filled with antique dressers, iron beds and chests. - LP) oli onnistuttu säilyttämään sinne kuuluva ajan henki ja tunnelma. Huoneet oli nimetty aikoinaan tuossa ilotalossa työskennelleiden tyttöjen mukaan ja omamme näistä oli Birdie. Mitä lie haureuksia ja syntejä siinäkin huoneessa oli Birdie muinoin harrastanut... Skagway Innissä muistimme ensimmäistä kertaa olevamme häämatkalla ja ainoastaan siksi, että huone oli niin uskomattoman kauniisti, historiaa henkivästi ja ajatuksella sisustettu. Ihan heti en varmasti tule yhtä superihanassa hotellissa asumaan.

The Historic Skagway Inn
Ensimmäinen iltamme Skagwayssa oli... no, väsynyt ja laiska. Koska kaupungin keskusta-alue oli niin kovin pieni, se oli nopeasti koluttu läpi. Jonkun aikaa kulutimme Bonanza-saluunassa muhevaa hampurilaista syöden, mutta sitten päätimmekin hengailla loppuillan meidän hotellissa. Tai emme varsinaisesti päättäneet; siinä vain kävi niin. Kuuntelimme wc:stä kuuluvaa lorinaa ja kolinaa, joka todennäköisesti kuului hotellin vesiputkistoista tai toisista huoneista. Itse kuitenkin sen uskon olleen Birdie. Kummitushuora.

Matkapäiväkirja 9/6/14 Malaspina SGY to JNU
"Kummitushuora, joka kävi meidänkin wc:ssä kakalla."
Skagwayssa kummittelee ja paljon. Red Onion Saloonin Lydia on kuuluisin kaikista, hänestä on kerrottu televisiossakin. Tästä ja meidän junamatkasta kuitenkin sitten ensi kerralla lisää!

Broadway

(Voi miten nöyränä tämän tekstin kirjoitin kaiken sen Bloggerin tallennussekoilun jälkeen!)

1. lokakuuta 2014

Alaskadventures: Juneau

3. ja 7. syyskuuta vietimme Alaskan pääkaupungissa Juneaussa. Juneau olikin varsin mielenkiintoinen pääkaupunki. Hengailimme pääsääntöisesti downtownissa, missä kävelykadut olivat katettuja, tupakan tumpin heittämisestä kadulle penättiin $50 sakkoa ja rakennukset muistuttivat enemmän länkkärifilmin lavasteita kuin todellista kaupunkia. Kapean Gastineau-kanavan takana seisoi hiljaa Douglasin saari ja satamassa kellui jättimäisiä loistoristeilijöitä. Matala Mt. Roberts kohosi aivan kaupungin juurelta kuin valtava seinämä ja erämaahan oli matkaa puoli kilometriä. Yhtäkkiä sitä unohti olevansa edes kaupungissa.

Se oli jotain aivan muuta kuin 1,5 tunnin lennon päässä ollut Anchorage.

(EDIT 3.10.: Downtownin pääkatu Franklin St oli vain reilun sata metriä pitkä, jonka jälkeen ympäröivässä maisemassa saattoi olla jotain yritystä siihen perinteiseen länsimaiseen kaupunkimaisuuteen. Downtownin alueella tupakan tumppien heittäminen kadulle oli kiellettyä, sillä juurikin tuo minimaalinen alue kuului Juneaun "historialliseen alueeseen" (historic district) "villin lännen puurakennuksineen". Lähes kaikki noista rakennuksista olivat alkuperäisiä, jostain 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Kadulla oli tästä syystä paljon tuhka-astioita - onneksi!)

Juneau & Douglas Island
Juneaussa olimme tuhat kilometriä lähempänä legendaarista kultaryntäystä, mutta vaikka se ei kultaryntäyksen keskeisimpiä paikkoja muinoin ollutkaan, siellä pystyi aistimaan tuon merkittävän historiallisuuden, joka kietoutuu oikeastaan koko siihen syrjäiseen maailmankolkkaan yhdessä Kanadan Yukonin ja Brittiläisen Kolumbian kanssa.

Franklin Street, downtown

Matkapäiväkirja 9/4/2014 Malaspina, Juneau to Skagway, Roopen räpylän jäljillä
"Lähempänä legendaarista kultaryntäystä! Saavuimme eilen aamulennolla Juneauhun, Alaskan pääkaupunkiin. Keli on mitä todennäköisin: vettä sataa! Sitä satoi eilen, sataa tänään ja sataa varmaan huomennakin. Hyvästi siis vuori- ja jäätikkömaisemille. Mieli on matalana."

Matala mönkijä! Todennäköisesti se oli piikkisika, mutta varma ei voi olla. Nähtiin se matkalla Last Chance Mining -museolle. Olisin halunnut mennä kaivokseen, mutta ei siellä sellaista ollut. Sitä paitsi siellä olisi voinut olla vihaisia kääpiöitä.

Joku nainen oli keväällä kadonnut sinne metsään. Hyi. Siellä oli etsintäkuulutus."

Asuimme tunnelmallisessa Alaskan Hotelissa Franklin Streetilla, joka on avannut ovensa tuolla samaisella paikalla aivan downtownin sydämessä vuonna 1913 ja on näin ollen Juneaun vanhin hotelli. Googlailin hotellia tätä blogitekstiä varten ja törmäsin joihinkin hotellia koskeviin kummitusjuttuihin. Jopa hotellin kotisivuilla on välilehtenä 'ghosts', mutta mitään sisältöä siellä ei toistaiseksi ole. En ole lainkaan yllättynyt, että kyseisessä paikassa saattaa esiintyä paranormaalia toimintaa, sillä hotellin ilme ja sisustus olivat kuin suoraan kauhuelokuvasta! Se oli jollain tapaa samalla hieno ja samalla ihan helkkarin karmiva! Mutta tykkäsin, ai että!

Alaskan Hotel & Bar
Alaskassa taidetaan todella tykätä kummituksista, sillä Alaskan Hotel ei ollut ainut paikka, missä odotettiin tapahtuvan selittämättömiä asioita. Skagwayssa kummitteli oikein urakalla. Top 10 listallekin päätyneessä Red Onion Saloonissa on oikein jonkun paranormaalin seuran allekirjoittama dokumentti, jossa sanotaan rakennuksessa todistettavasti kummittelevan!

Juneau oli Alaskan San Francisco. En ole koskaan San Franciscossa käynyt, mutta täytyisi olla tynnyrissä asunut, jos ei tietäisi, miltä kyseinen kaupunki näyttää. Juneaussa tuli helposti sellainen olo, että onkin eksynyt vahingossa Franciscoon. Heti, kun oli jalat maitohapoilla ja naama irvessä kiivennyt sata metriä jyrkkää ylämäkeä ja kääntynyt katsomaan taakseen alas downtowniin. En ymmärrä, miten päädymme kohteessa kuin kohteessa aina kiipeämään isoja ylämäkiä, mutta Juneaussa se oli väistämätöntä. Juneau on ylämäki.

Gastineau Ave
Willoughby Ave
Hämmästyttävintä tuolla oli kuitenkin se, miten lähelle tarvitsi mennä ollakseen korvessa. Kuljeskelimme ihan satunnaisesti ympäriinsä, kunnes olimme yhtäkkiä saapuneet kaupungin pohjoispuolella sijaitsevaan Cope Parkiin. Sinne ei kuulunut enää kaupungin äänet. Jylisi vain villisti kuohuava Gold Creek ja humisi tuulessa Mt. Juneaun jyrkkien rinteiden tuuheat kuusikot.

Cope Park
Mt. Juneaun ja Mt. Robertsin välissä kulki Basin Road itään. Kevyessä tihkusateessa lähdimme kävelemään hiekkatietä pitkin ja päädyimme Last Chance Basin kultakaivoksen jäänteille. Matkalla kohtasimme jälkeenpäin legendaariset mittasuhteet saavuttaneen matalan mönkijän, eli oletetun piikkisian. Maisema olisi ollut varmasti upea tuolla, mutta sitä ei juurikaan nähnyt. Oli vain epämääräisiä jättimäisiä purojen halkomia rinteitä, jotka piiloutuivat jo matalalla roikkuvien pilvien taakse. Pilvinen ja sateinen sää olikin yksi Juneaussa olomme suurista miinuksista, sillä kaikki ne komeat maisemat jäivät näkemättä, ainakin osittain. Eräs taksikuski kertoi sateisen ja harmaan sään olevan tyypillinen juneaulainen sää. Lähtöämme edeltävänä iltana selkeni.

Matkapäiväkirja, jatkuu...

"Ihan ehdoton ykkösbaari Juneaussa on Red Dog Saloon! Tai nimensä mukaisesti saluunahan tuo on! Saluunan ovet ja kaikkea, seinillä eläimiä (missä niitä täällä ei olisi?!) ja lattia purua. Kyllä, purua. Kuin navettaan olisi astunut. Juomalistalla oli talon viiniä, joka ei ollut lainkaan hassumpaa. Siellä oli myös cheap shit, expensive shit ja really expensive shit. Cheap shitit juotiin; Mikko otti viskin ja minä vodkan jäillä. Oli vaan pakko ottaa..."
Last Chance Basin - vähän oli paikat rempallaan
Palattuamme Skagwaysta meillä oli yksi kokonainen päivä jäljellä Juneaussa. Olimme suunnitelleet lähtevämme kalaan, mutta koska taivaalta pudotti vettä kaatamalla, päätimme jättää sen väliin. Kävimme oluella viereisessä baarissa (olin juuri paria päivää aiemmin ihmetellyt ääneen, miten baareissa istutaan kaljalla jo aamupäivällä, mutta mulla ei ollut enää mitään syytä pohdiskella sitä, kun löysin itseni sieltä baarista klo 12 päivällä oluttuopin edestä) ja menimme sitten hotelliin tekemään sotasuunnitelmaa. Hiljalleen sää alkoi seletä, tai ainakin sade loppui, joten päätimme lähteä hieman patikoimaan. Suuntasimme innosta vääristyneet kasvomme kohti Mt. Robertsia.

Reissu ei alkanut yhtään minua miellyttävällä tavalla. Olimme katsoneet kartasta, että polku vuorelle lähtee 6th Streetin ja Nelson Streetin kulmauksesta aivan kaupungin laidalta. Könysimme itsemme jäätävää ylämäkeä pitkin tuonne polulle vain todetaksemme, ettei kyseistä polkua pidetty siinä kunnossa, että sitä olisi voinut kävellä. Olin jo aivan poikki, vaikka emme olleet vielä päässeet edes polulle. Seurasimme kylttejä, joissa opastettiin, mistä polku alkoi. Lisää ylämäkeä siis, nice.

Mt. Juneau from Mt. Roberts
Nousu Mt. Robertsin hissille oli reilu kaksi mailia. 600 metriä ylämäkeä. Minun fysiikallani. Ei ollut helppoa. Vähemmän helppoa oli kai ukkelilla, joka joutui kuuntelemaan mun väsymyksen lietsomaa kiroilua ja raivoamista. Olin niin janoinen, että juomaveden loppumisen jälkeen teki mieli nuolla niitä rinteillä kasvavia jättimäisiä, vettä tihkuvia saniaisia. Kuusikossa oli niin hiostava ilma, ettei hiki kuivunut pitkienkään levähdystaukojen aikana. Olin todella väsynyt. Ja kun Riina on väsynyt, niin Riina on myös vihainen. Toisinaan teki mieli myös itkeä. Voi sitä helpotuksen määrää, kun pääsin vihdoin ja viimein huudahtamaan ehkä 50 metriä edempänä kulkevalle ukkelille, että hei tuolla se hissi näkyy! 600 metrin kohdalla vuoren rinteellä oli ravintola ja "raitiovaunuhissi" alas kaupunkiin. Jos osti ravintolasta tai turistikrääsäkaupasta jotain yli kymmenellä dollarilla, pääsi kuittia vastaan hissillä ilmaiseksi alas. No, myöhän sitten syötiin ja juotiin niin, että päästiin!


Gastineau Channel (ikkunasta)
Mutta oli se kamala kokemus taas kerran. Ei ehkä yhtä kamala kuin viime syksyinen Saanan valloitus, mutta kamala silti. Olihan luonto ja maisemat hienoja, kun niitä ehti joskus sen uupumuksen keskeltä ihastelemaan, etenkin, kun taivas sitten selkeni kokonaan ja näki lopulta ne Juneauta ympäröivät matalat vuoret. Kamerakin oli mukana, mutta siellä kosteassa metsikossä vihaisin mielin ei tullut heti mieleen kuvailla. Kuvia otin vain sieltä huipulta, koska hyvä ruoka, parempi mieli. 

Juneausta jatkoimme matkaa lautalla kohti Skagwayta.

Luetuimmat

Arkisto