Asiaa aikuisuudesta, jos nuoruudestakin

Teininä sitä ei malttanut odottaa, että kasvaisi aikuiseksi. Ärsytti, kun "kaikki pitivät nuorena ja tyhmänä". Aikuisten maailma tuoksahti tavoittelemisen arvoiselle haavemaalle, sille unelmien matkakohteelle, jossa kaikki olisi sallittua ja ongelmat mitäänsanomattomia. Omat teinivuosina koetut vaikeat asiat, niin kuin esimerkiksi sydäntäsärkevät ihastukset ja niihin liittyvät vastoinkäymiset, jotka nyt tuntuvat niin pieniltä ja turhanpäiväisiltä, että naurattaa, olivat yksi toisensa jälkeen kuin koko ihmiskunnan hävittäviä maailmanloppuja. Voi sitäkin aikaa, kun täytin 17. Sehän se kai on nuoren ihmisen yksi kamalimmista ja pisimmistä vuosista koskaan. Alaikäisiltä kielletyt asiat ovat melkein jo sallittuja, mutta eivät kuitenkaan ihan vielä. Ihan niin kuin se olisi oikeasti ollut se koko elämän tarkoitus; päästä baariin ja saada ostettua itse omat röökinsä.
 
Mutta hei, ihana vapaus! Onhan 18-vuotias jo sentään itse omiin asioihinsa vaikuttava aikuinen ja valmis itsenäiseen, täysin kehittyneeseen ajatteluun ja arvioimaan tekojensa seurauksia ja punnitsemaan kaikissa tilanteissa, mikä on oikein ja mikä väärin.
 
No, eihän kukaan aikuistu heti, kun täyttää 18. Matkalla aikuisuuteen tarvitaan edelleen niitä vastoinkäymisiä ja tietysti myös onnistumisia ja niistä seuraavaa elintärkeää itsensä kasvattamista ja kehittämistä. Mutta mitä on sitten aikuisuus? Riippuuko se ihmisestä? Itse olen kai aikuinen, täytänhän ensi viikolla huimat 27 vuotta, mutta silti olen alkanut vahvasti epäillä, ettei sellaista ole oikeasti olemassakaan kuin aikuisuus. Ei ainakaan sillä määritelmällä, jonka itse loin silloin aikuisuudesta haaveilevana teiniplikkana.
 
Miksi kukaan ei sanonut teini-Riinalle silloin kymmenen vuotta sitten, ettei vaikeilta, ahdistusta aiheuttavilta asioilta voi välttyä aikuisenakaan? Aikuisenakin kokee menetyksiä, epäonnistuu ja se hajottaa. Se tuntuu hajottavan enemmän kuin silloin nuorena. Miksi, oi miksi kukaan ei kertonut teini-Riinalle sitä, että aikuisillakin on ongelmia, ja että ne tuntuvat yhtä raskaille ja vaikeille kuin esimerkiksi se onneton ilta joskus yläasteella, kun kaikki kaverit lähtivät nuorisodiskoon ja itse joutui jäämään kotiin?
 
Ääni on muuttunut kellossa. Kun oma ikä alkaa olla pian lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtaviittä, sitä huomaa kaipaavansa niitä huolettomia teinivuosia. Eihän ne silloin huolettomilta tuntuneet, ei tietenkään. Jälkeenpäin ajateltuna en kuitenkaan vaihtaisi yhtään tuolloin kokemaani asiaa toiseen. Niiden vuoksi olen sellainen kuin nyt olen. Noina vuosina kokemiani pettymyksiä ja koettelemuksia ei voi kuitenkaan missään nimessä verrata niihin, joita olen näin aikuisena kohdannut. On vastuu itsestä ja toisista. On vastuu tehdä sellaisia päätöksiä, joissa ottaa huomioon muutkin kuin itsensä (tietysti tämä vastuu on jo sillä teini-ikäiselläkin, mutta myönnetäänhän, että aikuisena se vastuu kasvaa hurjasti). Kai meistä kaikista suurin osa haluaa teoillaan tehdä enemmän hyvää kuin pahaa? En tarkoita tässä sitä, miten hankalalta asialta tuntuu päättää, mistä pankista ottaa asuntolainan tai millä jakkupuvulla pystyisi hurmaamaan tulevan työnantajansa työhaastattelussa. Puhun siitä, mitä on ihmisten pään sisällä; mikä ohjaa aikuisen ihmisen käytöstä, tekoja ja ajatusmaailmaa.
 
Tämä on sellaista yön pimeiden tuntien tajunnanvirtaa. Halusin jakaa kanssanne oman lapsuuden kaipuuni. Kaipaan hurjasti sitä aikaa, kun ei tarvinut ajatella kuin aikuiset. Voisi vain olla, tehdä kotiläksynsä, marmattaa välillä vanhemmille ja elää siinä turvallisessa kuplassa, kun vastuu vaikeiden asioiden pohtimisessa oli jollain toisella. Tekisi mieli rikkoa rajoja, heittääntyä villiksi, tehdä jotain täysin päätöntä, ja kuulla jälkeen päin, että sellainen vain kuuluu nuoren elämään. "Totta kai se teini-Riina rikkoo sääntöjä ja rajoja, onhan hän nuori kapinallinen!".
 
Kyllähän sitä voi tehdä vaikka mitä aikuisenakin. Ja olenkin tehnyt. Olen tehnyt sellaisiakin asioita, joita en olisi ikinä uskonut tekeväni. Rikkonut omia periaatteitani. Ollut jopa tekopyhä. TEKOPYHÄ, vaikka itse koen tekopyhyyden olevan ehkä yksi pahimmista ihmismielen synneistä. Vaikka joku ei aina olisikaan osunut paikalle paheksumaan sitä, miten aikuinen ihminen voikaan sillä tavalla käyttäytyä, päädyn kuitenkin aina itse paheksumaan itseäni. Ja sitten se iskee. Epäonnistumisen tunne ja pelko siitä, että eikö sitä olekaan hyvin käyttäytyvä aikuinen ihminen tai mikä pahempaa: ylipäänsä edes hyvä ihminen! Mihin katosi se hillitty ja kiltti aikuis-Riina? Miten hitossa sitä yhtäkkiä tekikin jotain, joka sotii kaikkea sitä vastaan, mitä on luullut olevansa? RYHDISTÄYDY. Ajattele ensin ja tee vasta sitten - tai ole tekemättä!
 
Ei kai aikuisetkaan aina osaa olla aikuisia. Voiko kukaan koskaan tuntea itsensä läpikotaisin, vaikka eläisikin satavuotiaaksi?
 
Tästä postauksesta ei ehkä saa selvää, myönnän sen. Se on sekava teksti, hyvin sekava, ja jopa huono. Avautuminen. Mutta sekin kertoo jotain. Asiat poukkoilevat holtittomasti pään sisällä eikä oikein mistään saa kiinni. Sellainen lienee meno kaikkien aikuisten pään sisällä toisinaan, eikö vain, kyllähän??
 
Se on kuitenkin jotain aivan muuta kuin nuorena. Silloin nuorena. Herranjestas. Mähän olen jo vanha!
 
Ei kai kolmenkympin kriisi voi iskeä vielä...?
 
Loppuun vielä yksi mun tämän hetken feivörit-biiseistä, Amaranthen Drop Dead Cynical.
 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ol niingon gotonas!

Travel Always Finds a Way

Mary Kay

Omaisten suusta kuultua

Janoon kuolemisesta