Tässä ja nyt

Mä olen aivan jumissa. Ei irtoa mitään. En ole kirjoittanut aikoihin. En tänne blogiin tai pöytälaatikkoonkaan. Halua olisi, mutta aloittaminen on tuntunut niin vaikealta viime aikoina. Inspiraatio on kadoksissa. Ahdistaa ihan kamalasti tällainen; se, kun rakastamansa asia jää niin vähälle huomiolle ja tuntee olevansa lähinnä vain epäonnistunut. Sitä saattaa kenties yrittää, mutta jokainen näppäilemänsä lause - joskus jopa pelkkä sanakin - tuntuu vain typerältä ja huonolta. Siltä, että mitä tässä nyt turhaan edes yrittää. Ei musta ole kirjailijaksi kuin villeimmissä haaveissani.

Mun keskittyminen on ollut jossain aivan muualla viime aikoina ja siksi en ole kyennyt tähän rakkaaseen harrastukseeni. Kirjoittelinkin siitä aikaisemmin. Tästä vanhenemisesta, ikäkriisistä, joksi tämän kaiken naamioin. Tuntuu ainakin siltä, että se on vain jonkilainen naamio tai suoja, jonka alle haluan peittää ne todelliset fiilikset. Ja toisaalta en yhtään epäilisi sitäkään, etteikö kyse todella olisi etukäteen ilmenevästä, voimakkaasta ja kuristavasta kolmenkympinkriisistä.

Mennyt syksy on ollut erikoinen. Todella erikoinen, kun katselee maailmaa meikäläisen silmien kautta. Sitä luulee jo tuntevansa itsensä ja sen mitä tältä elämältä haluaa. Yhtäkkiä epäileekin kaikkea. Olenko minä oikeasti tämä kiltti ja kypsä aikuinen, joka haluaa näitä aikuismaisia asioita? Ja jos olen... onko se oikeasti sitä, mitä minä haluan? Ihan oikeasti?

Kai nämä kriisit liittyvät yleensä lähinnä siihen, että tajuaa yhtäkkiä olevansa kuolevainen. Hassua, sillä itse työskentelen osastolla, joka on erikoistunut saattohoitoon, ja kohtaan kuolemaa todella usein työni kautta. Voin uskotella itselleni, että olen aina tiedostanut sen tosiasian, etten elä ikuisesti; olenhan aina pitänyt järkevänä ajatusta, jossa pitää elää jokainen hetki täysillä, koska huomisesta ei koskaan tiedä. Mutta ehkä olen nyt vasta sen todella ymmärtänyt. Ja kun ymmärtää olevansa tavallinen kuolevainen toisten kuolevaisten joukossa, sitä alkaa miettiä mennyttä aikaa ja sitä, mitä kaikkea sillä olisi voinut tehdä.

Sitä voi tietysti olla tyytyväinen ja onnellinen elämistään hetkistä. Itse en vaihtaisi hetkeäkään pois. Ei ei, kyse ei ole siitä, että katuisin tapaani, jolla olen elänyt tämän koko kakskytveeplus-aikuisikäni. Yhtäkkiä sitä vain on ajatellut, että mitä jos asiat olisivat olleet jotenkin toisin. Ja jos näin kolmenkympin kynnyksellä olisi mahdollisuus vielä kokeilla jotain aivan uudenlaista tapaa suhtautua tähän ympäröivään maailmaan, niin miten jännittävää se olisikaan! Vaikka se samalla sotisi kaikkia omia periaatteita ja arvoja vastaan. Onko uskallusta kokeilla siipiään vai kadunko kuolinvuoteellani asioita, joita en ole tehnyt ja kokenut sellaisena kuin olisin ne halunnut?

Yleensähän sitä sanotaan, että kadutaan enemmän niitä asioita, joita ei ole uskaltanut kokeilla ja tehdä kuin niitä, jotka on suuren epäonnistumisenkin uhalla tullut tehtyä.

Eläkesäästäminen on yksi asia, joka mua on mietityttänyt kovasti viime aikoina. En halua eläkesäästää. Miksi kukaan eläkesäästäisi, vaikka telkkarissa pyörisi sata erilaista pankkien eläkesäästämismainosta? Monet puhuvat ja haaveilevat, että sitten, kun olen eläkkeellä teen sitä ja tätä ja tuota. Se on raivostuttava mainos tv:ssä, olisikohan OP:n mainos? Miksi asioita ei voi tehdä silloin, kun vielä jaksaa, kykenee ja voi? Mikä ihme siinä on, ettei voi sen vertaa elää hetkessä? Itse ainakin haluan tehdä asioita heti, kun voin, sillä mistä tiedän, olenko enää tuolloin pluskuuskymppisenä edes elossa tekemässä kaikkia niitä asioita, joita haaveilen tekeväni sitten kun! Ahdistava ajatus sellainen. Lykätä nyt omia haaveita ja unelmia tulevaisuuteen, josta ei voi olla koskaan varma. 

Sellaisia ajatuksia tänä aamuna - tai aika monenakin - eikä pelkästään aamuisin, vaan ympäri vuorokauden. Unikin ollut viime aikoina kortilla, unettomia öitä ilman täysikuuta. Pyydän nöyrimmästä anteeksi tätä marraskuista blogihiljaisuutta ja toivoin lukijoilta pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä odottaa, että inspiraation lähde alkaisi pian taas pulputa oikein urakalla. Kunpa tulisi lunta, olisi vähän valoisampaa ja jouluisempaa, niin ehkä mielikin sattuisi kohdilleen... tai aurinko edes näyttäytyisi.


Mun mielestä näihin fiiliksiin sopii aivan erinomaisesti eräs Hectorin kappale, josta oon tykännyt sitten niin kuin jo tosi pitkään juurikin vuoksi sen sanoman, minkä uskon tästä löytäneeni.
Yhtenä iltana lausuttais' ei sanaakaan. Yhtenä iltana ois lupa koskettaa vaan, koskettaa toista ja toinen ois tuntematon. Vierasta koskettaa loimutessa auringon.

Yhtenä iltana kuunnella tuulia vaan. Yhtenä iltana ääniä lapsuudestaan. Kuunnella tähtien sinfoniaa taivaalla. Delfiinialtaissa laulua ilman ja maan.

Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois. Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois. Yhtenä iltana kuoleman pyörteestä pois...

Yhtenä iltana vannoisi rakkauttaan. Yhtenä iltana maailma ois kohdallaan. Yhtenä iltana aikuiset lapsia ois. Laulaa ja leikkiä maailma vieläkin vois...

Yhtenä iltana ihmiset jäis tanssimaan. Yhtenä iltana kauniita liikkeitä vaan... Yhtenä iltana mentäisi ei nukkumaan.

Yhtenä iltana ei olis historiaa. Yhtenä iltana alusta vois aloittaa. Yhtenä iltana väisteltäis ei Jumalaa. Yhtenä iltana ei paettais kuolemaa...



By the way... tämä oli blogin 500. enemmän tai vähemmän turhempi blogipostaus.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Bergamo Historic Gran Prix

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari

Kotimatka ja kolikkosuihkut

Mary Kay