Janoon kuolemisesta

Ei se tämä bloggaaminen ihan niin täysiä ja innokkaasti sitten lopulta jatkunutkaan niin kuin ajattelin kirjoittaessani tuota edellistä päivistystä joskus tammikuun alkupuolella. Eilen kuitenkin selailin taas aikani kuluksi Iltalehden verkkosivuja ja sieltä osui silmään eräskin uutinen, jossa pohditaan kuoliko Mian äiti janoon (IL 17.1.2015). Tuli heti sellainen tunne, että tuossa voisi olla aihetta kirjoittaa...

... koska on aivan sama, mitä muussa uutisessa lukee, jos muutama kohta särähtää korvaan niin pahasti, että hoitoalalla työskentelevänä ottaa sen jopa henkilökohtaisena loukkauksena. Ajattelin, että siinä voisi olla vaikkapa ihan avautumisen paikka.

Uutinenhan on toki surullinen, en sitä kiellä. Kuivumisen lisäksi vanhusparka oli joutunut kokemaan puolessa vuodessa melkoista paikasta toiseen pompottelua, jota en hoitajana kenellekään vanhukselle tai potilaalle soisi. Tottakai se tuntuu omaisestakin pahalle.

Aloitetaan silti avautuminen, kritiikki ja esitetään ne kysymykset, joita tämän uutisen lukemisesta herää. 

Eikö Mia kysynyt äidiltään ennen kuolemaa, oliko hän saanut tarpeeksi juotavaa hoivakodissa? Jutusta saa sen kuvan, että täysin skarppi ja hyväkuntoinen muori olisi tuosta noin vain romahtanut ja joutunut sairaalaan. Kuolinsyytä ei toki ole tarvetta lähteä epäilemään; jos kuolinsyy on todella kuivuminen, niin sittenhän se on. 

MUTTA. Uutisessa ei kuitenkaan eritellä, että missä kunnossa vanhus on ollut hoivakodissa. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että kun ihminen saavuttaa tietyyn hetken elämässään, ja tämä siis on jokaisella meillä yksilöllinen ja omakohtainen hetki elämän ehtoopuolella, syöminen ja juominen on viimeinen asia mielessä. Oma keho ei enää halua vastaanottaa nestettä tai ravintoa, koska se valmistautuu kuolemaan. Siinä mielessä ihmiskeho onkin vielä älykkäämpi kokonaisuus kuin voisi kuvitella. Se tietää, että kuolema viivästyy, jos loppuun asti syö ja juo kuin hevonen. 

Onko siis Mian äiti vielä syönyt ja juonut mielellään hoivakodissa? Vai onko käynyt niin, että potilas ei ole enää suostunut syömään tai juomaan? Kyseessä ei tällöin ole "janoon (tai nälkään) kuoleminen", sillä tuossa kohtaa ihminen ei välttämättä enää tunne nälkää tai janoa eikä koe sitä enää tarpeelliseksi toiminnaksi elämänsä kannalta. Ja se on luonnollista.

Monet omaiset ovat usein kovin huolissaan siitä, etteivät heidän vanhuksensa enää syö ja juo samalla tavalla kuin ennen, ja että siitä seuraa luonnollisesti nälkään ja janoon kuoleminen. Se on tietysti ihan ymmärrettävää; onhan syöminen ja juominen ihmisen elämän yksi perusedellytyksistä ja voi olla pelottavaa, että yhtäkkiä se vain jää rakkaalta ihmiseltä. Monet omaiset hätäpäissään vaativat potilaalle suonensisäistä nesteytystä ja ravitsemusta. Onneksi kuitenkin vain harvakseltaan lääkäri menee näihin hömpötyksiin mukaan. Yleensä tällainen "pakkonesteytys ja -ravitsemus" vain pitkittää vanhan ihmisen kuolinkamppailua, vaikka olisi armollisinta vain päästä pois. 

Söpön ja hellyttävän, taatusti tunteita herättävän koirakuvan kuvatekstissä mainitaan sana 'saattohoito'. On siis oletettavaa, että vanhuksella on ollut lääkärin tekemä saattohoitopäätös, joka tehdään aina yhdessä potilaan ja hänen omaistensa kanssa. Ihmisillähän on tapana kuolla, mutta jos potilas on erityisesti saattohoidossa, kuolema on odotettavissa piakkoin. Saattohoitopotilaat ovat usein niitä, joilla perustarpeet, kuten syöminen ja juominen, jossain kohtaa muuttuvat täysin toissijaisiksi asioiksi.

Tytär toteaa uutisessa, että hänen äitinsä "hiipui lopulta hiljaa pois". Voi, tietäisipä tyttö, miten monelle vanhukselle käy juuri näin! Hänen äitinsä ei todellakaan ole ainutlaatuinen tapaus tässä suhteessa. Ihan tekee hoitajana pahaa katsoa joidenkin vuodepotilaiden hiipumista, kun se hiipuminen tuntuu kestävän vuosia. Vuosia.

Ja sitten se, mikä sai minut edes kirjoittamaan kyseisestä uutisesta. 

"Onko asia niin että ei anneta vettä ettei tulisi pissaa ja mene vaippoja?

Tämä on ehkä yksi naurettavimmista oletuksista koskaan, ja samalla myös ihan helvetin loukkaava. En ole koskaan törmännyt hoitajaan, joka ajattelisi näin. En ole koskaan törmännyt esimieheen, joka ajattelisi näin. En ole koskaan törmännyt organisaation johtajaan, joka ajattelisi näin. Onko joku lukijoista joskus törmännyt johonkin hoitoalan työntekijään, joka olisi ajatellut näin? Onko nämä uutiset, joissa näistä jutuista kerrotaan, koskaan olleet kenenkään muun kuin jonkun omaisen oletuksia?

Se, että tuota edes kysytään ja se kirjoitetaan luetun iltapäivälehden sivulle, on mielestäni pöyristyttävää. Toki aina säästetään ja raha on kaiken perusta, hoitoalallakin, tai etenkin hoitoalalla, mutta tuommoiseen säästötoimenpiteeseen en ole koskaan törmännyt enkä usko, että kukaan edes kehtaisi tuollaista missään kokouksessa esittääkään. 

En kiellä, etteikö voisi olla olemassa niitä yksittäisiä hoitajia, jotka eivät huomioi potilaidensa nesteentarvetta kunnolla. Voi olla jopa niitäkin, jotka kuvittelevat säästävänsä vaippoja ja rahaa tällä tavalla; kaiken maailman hulluja sitä tähän maailmaan kuitenkin mahtuu. Tuntuu kuitenkin niin mahdottoman kaukaa haetulta, että kokonainen työyhteisö ja osasto olisi täynnä näitä kyseisiä hoitajia, jotka olemisellaan, käytöksellään ja toimintatavoillaan mustamaalaavat koko hoitajakunnan maineen. 

Mutta ei siinä... vaikka uutisen tytär heittääkin kysymyksensä vain tunnustelevana ilmoille, on se silti monelle tosi. Ja taas jossain päivitellään, miten kamalia hoitajat voivatkaan olla. 

Nimenomaan hoitajat. Hoitajathan ovat kaiken pahan alku ja juuri. Jopa silloin, jos hoitohenkilökuntaa on liian vähän. Niin kuin se olisi hoitajien homma huolehtia riittävästä miehityksestä!

Toisaalta voi myös joskus hoitajiakin syyttää. Yksi ongelmista lienee toisinaan se, että tiedonkulku ei jostain syystä toimi ja se on toki surullista ja ikävää, niin omaisten kuin hoitajien itsensäkin mielestä. Tuleehan siitä todella tyhmä olo, jos missään ei lue eikä kukaan kerro, että potilaan nesteytys on pielessä ja että tästä syystä yksi päivällisellä juomatta jäänyt maitomuki ei herätä vielä suurempia seurantatoimenpiteitä.

Vielä yksi juttu, johon täytyy kommentoida, on tuo toteamus "hoivodissa keksittiin pisteyttää äitini kunto". Ei, rakas Lotta, ei sitä keksitä. Se on yleensä pakollista. Se tehdään kaikista potilaista, jotta olisi helpompi suunnitella potilaan jatkohoitoa (ja jotta joku jossain ulottuvuudessa näkisi, miten kuormittavia ja työllistäviä potilaita tietyllä osastolla on). Se, onko se totuudenmukainen ja luotettava järjestelmä, on aivan toinen juttu. Itse en aina luottaisi sokeasti sen tuloksiin, sillä siinä voi olla hyvin hankalasti esitettyjä kysymyksiä, jotka on suoraan käännetty (RAI-)järjestelmän amerikkalaisesta, englanninkielisestä versiosta.

Meillä on osastolla käytössä juurikin tuo RAI-järjestelmä, en tiedä muiden paikkakuntien käyttämistä järjestelmistä.

Toivottavasti tästä ei tule kenellekään mieleen se vanha sanonta, jonka mukaan se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Lähdenpä tästä itse iltavuoroon. Lupaan pitää huolta hoitamieni potilaiden nesteytyksestä :)

Kommentit