Katse taivaalla

Enpä olisi uskonut Tampereen Ursan tähtitaivaskurssille ilmoittautuessani, että se voisi antaa mulle niin paljon... siitäkin huolimatta, että taivaan ja avaruuden mielettömyys ja järjettömyys kaikessa siinä käsittämättömyydessään ovat aina kiehtoneet ja kiinnostaneet mua. Kurssi on avannut mulle aivan uudenlaisen katsantokannan, kun näen kimaltavan tähtitaivaan yläpuolellani.

Nyt ajattelin jakaa teille tämän huikaisevan avaruudellisen viikkoni, joka on sisältänyt näin jälkeenpäin ajateltuna ihan valtavasti kaikkea mahtavaa!

Tiistai-iltana yövuorossa katseeni kohdistui Tampereen ja Näsijärven yläpuolella leimuaviin revontuliin. Olin aivan haltioissani. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt revontulet. Nähnyt sillä tavalla kunnolla. Joskus lapsuudessa, hyvin monia vuosia sitten, kun oikein pinnistän muistiani...

Nuo aurinkotuulen aiheuttamat taivaankannen loimut ihastuttivat tiistaina kauneudellaan koko Suomea, mutta henkilökohtaisesti haltioiduin niistä niin paljon, että aikaisemmin päivällä tuntemani, lähes syövyttävä paha olo sisälläni väistyi positiivisempia ajatusten tieltä.

Hyvää mieltä auringosta :)



Keskiviikkona oli viides kerta tähtitaivaskurssia. Vaikka se ei kurssin sisältöön varsinaisesti kuulemma kuulunutkaan, kurssin vetäjä vei meidät tähtitornin kupuun ihastelemaan taivaan kappaleita isolla kaukoputkella. Olin lentää perseelleni, kun näin kaukoputken kautta edessäni valtavan Jupiterin. Kyllähän kaikki tietävät, miltä Jupiter näyttää kuvissa? Kaukoputken kautta katsellessa tuntui kuin olisi vain katsellut juuri sitä kuvaa jostain kirjan sivulta; sen kirjavaa kaasukehää ja ympärillä kiertävää neljää lähintä kuuta... miten kauas ja selkeästi sellaisella kaukoputkella voikaan nähdä! Se oli aivan _käsittämätöntä_!



Tarkastelimme myös Venusta, joka naapuriplaneetan ominaisuudestaan huolimatta oli varsin "tylsä" nähtävyys. Se heijastaa auringonvaloa niin kirkkaasti hehkuvasta kaasukehästään, että se näyttää vain valkoiselta, pieneltä kuulalta, eikä sen pinnanmuotoja kykene näkemään samalla tavalla kuin Jupiterin, vaikka Jupiter onkin Venukseen verrattuna hyvin hyvin kaukainen Aurinkokuntamme jäsen.

Viimeisenä ihmettelimme valtavaa punaista taivaan jättiläistä, Orionin tähtikuvioon kuuluvaa Betelgeuze-tähteä, jonka olisi tarkoitus hetkellä millä hyvänsä räjähtää. Emmehän toki voi tietää, onko se jo tapahtunut, sillä kaikki taivaalla näkemämme valohan on vain menneisyyttä... Betelgeuze on siinä pisteessä, missä oma aurinkomme tulee olemaan miljardien vuosien kuluttua; paisuneena punaisena jättiläisenä, juuri ennen Aurinkokuntamme olemassaolon loppua. Kaukoputken läpi pystyi näkemään, miten tähti todella oli punainen.

Viikon kruunasi ehdottomasti perjantain osittainen auringonpimennys, jota kävin tuon ukkelini kanssa katsomassa Kaupin tähtitornilla. Vaikka odotukset lähes yöllisestä maisemasta pimennyksen ollessa maksimissaan (84%) eivät vastanneetkaan ihan todellisuutta, pimennys oli vaikuttava kaukoputken ja suodatinlasin läpi katsottuna. En ollut koskaan nähnyt auringonpimennystä ennen kuin nyt. Joku väitti, ettei edes huomannut, että olisi ollut mitään pimennystä. Oliko joku muu, joka ei kiinnittänyt huomiota perjantaina 20.3.2015 kello 12:08 siihen utuiseen, pehmeään, luonnottomaan valoon...?

Vähän jäi vain harmittamaan, etten sattunut olemaan pimennyksen aikaan Färsaarilla, missä pimennys olisi ollut täydellinen. Seuraava auringonpimennys vuonna 2017 näkyy Pohjois-Amerikan keskivaiheilla täydellisenä... pitäisköhän varata jo lennot...

(Koska aina on hyvä syy matkustaa!)

Kuvat perjantaisesta auringonpimennyksestä. Iha ite otin ^.^

Kommentit