22. kesäkuuta 2015

Cointreau'sta, kissoista ja Kööpenhaminasta

Kuvat Kööpenhaminasta.

Huh huh. Nyt jos koskaan voin sanoa olevani oikeasti väsynyt. Eilen sunnuntaina oli ensimmäinen päivä reilin jälkeen, kun oikeasti sai vain olla - ja sen kyllä huomaa. En muista, milloin olisin viimeksi nukkunut tavallisena, krapulattomana aamuna yli yhteentoista. Eilen heräsin 11:20 ja uskokaa pois, unta olisi riittänyt vielä enemmänkin, vaikka unta siinä kohtaa olikin takana jo sellaiset kevyet 12 tuntia! Kolmen viikon stressi ja jatkuva liikkeellä oleminen on siis tehnyt tehtävänsä, sillä tavalla salakavalasti, minkä huomaa vasta nyt, kun alkaa asettua takaisin arkeen ja tavalliseen elämään. 

Tavallista elämää tämä tosin ei ole vielä juurikaan nähnyt. Torstai-illan makasin sohvalla ja katsoin Game of Thronesin 5. kauden kolme viimeistä jaksoa, jotka olivat jääneet toistaikseksi näkemättä reilin takia. Oli jotenkin tyhjä olo, kaikkensa antanut. En kyennyt minkäänlaiseen järkevään tai älykkyyttä vaativaan tehtävään tuona iltana. Kaksi koneellista pesin pyykkiä, siinä kaikki, missä onnistuin.



Juhannusaattona mun oli tarkoitus lähteä ukkelin luokse kaverin mökille, mutta ensimmäinen yö kolmeen viikkoon omassa sängyssä oli tehnyt tehtävänsä ja mua ei huvittanut enää lähteä mihinkään, ei vaikka oli juhannus. Hyvää juhannusta muuten, näin jälkikäteen! 

Kissoja oli kuitenkin jo niin kova ikävä, että päätin ajella Koskenpäälle. Kälyn kanssa päädyimme viettämään juhannusaaton tuolla maalaismaisemissa ja joimme lähes pullollisen Cointreau'ta. Cointreau on muuten parasta 40-volttista likööriä (tai ylipäänsä alkoholia), jota tiedän. Puolen litran pullo Alkossa maksaa abouttia 25 euroa, eli mistään halvasta juomasta ei ole kyse. Ostin pullon laivalta hintaan 19 euroa. Cointreau on yleensä sellainen juoma, jota ei sen korkean hinnan vuoksi viitsi ottaa kuin korkeintaan kaksi napsua silloin tällöin spesiaalikeissien yhteydessä, mutta juhannusaattona kumosimme sen 19 euroa lähes kokonaan kerralla. No, kerrankos sitä jussina...


Milli oli loukkaantunut. Enkä sano tätä siksi, että inhimillistäisin kissaani liikaa, vaan siksi, että se kissa todella oli mulle loukkaantunut. Millihän on kesyyntymisensä jälkeen aina ollut kamalan seurallinen kissa, joka ei ovesta sisään astuvia vieraita kaihda ollenkaan, puhumattakaan sitten omaa väkeä. Milli on hyvin paljon koiramainen, on aina vastassa, kun tulee kotiin ja tervehtii ja on silmin nähden onnellinen ihmisistä ympärillään. Koskenpäällä kolmen viikon aikana Milli oli tullut tervehtimään jokaista hieman tuntematontakin vierasta, joka oli ovesta sisään eksynyt eikä ollut lainkaan vierastanut ketään. 

Kun minä menin Koskenpäällä ovesta sisään, Milli astui muutaman askeleen eteenpäin kiinnostuneena, mitä ilmeisimmin tunnusti mut, katsoi mua yhtäkkiä halveksivasti, kääntyi ja meni piiloon. Eikä tullut, vaikka maanittelin ja kutsuin. Koko illan Milli pysyi piilossa. Arkaakin arempi Denzel sen sijaan oli kissoista se, joka ensimmäisenä uskaltautui mun silitettäväksi. Denzel nyt pysytteli piilossa tapansa mukaan silloin, kun Koskenpäälle menin, joten siinä ei sinänsä ollut mitään kummallista. Mutta Milli... Millille kolme viikkoa olikin liikaa. 

No, kaikki hyvin, Milli tuli jo juhannuspäivän aamuna kiehnäämään ja kehräämään jalkoihin, joten suuttumus oli mitä ilmeisimmin hyvin nopeasti selätetty ^.^

Pieni Merenneito oli todellakin pieni.
Mun ja Rosson viimeinen merkittävä etappi reilillä oli Kööpenhamina a.k.a Köpis. Vietimme siellä yhden yön ennen kuin otimme junan Tukholmaan, jossa olimme jo niin rikkipoikkiväsyneitä, ettemme poistuneet hostellihuoneesta vasta kuin uloskirjauduttaessa. 

Kööpenhamina sen sijaan tuli jollain tavalla tutuksi kävellessämme kaupungin halki katsomaan ihmeellistä ja kuuluisaa Pieni merenneito -patsasta. Uuvuttavan kävelyretken ainut plussa oli se, että kävellessä näki Köpiksen monet kasvot, joista tykkäsin kovasti. Kööpenhamina ei tuntunut yhtään pohjoismaalaiselta pääkaupungilta, syystä, jota en osaa edes sanoa. Ainut todiste siitä, että olimme jo lähempänä omia kulmia, olivat enenevissä määrin katukuvassa esiin nousevat kullanvaaleat, pohjoismaalaiset hiukset. 

Mutta mitä oli tuo Pieni merenneito -patsas? Mitäänsanomaton. Odotin suurta ja näyttävää patsasta, mutta paljastuikin jotain aivan muuta. Olisin itse voinut istua kivellä tuossa samaisessa asennossa, sillä patsas ei juurikaan ollut itseäni suurempi - ellei olisi ollut jopa pienempikin. Jos olisin tiennyt tämän kaiken ennen kuin lähdimme talsimaan tuota pitkän pitkää matkaa, olisin taipunut helposti Rosson tahtoon olla menemättä.



Suomeen palaaminen oli ihan mukavaa, vaikka toisaalta olisin voinut vielä vaikka körötellä Norjan poikki pohjoiseen katselemaan yötöntä yötä. Keli oli mitä todennäköisin, kun SIlja Serenade ankkuroi torstaiaamuna Helsinkiin; "lämmintä" oli 12 astetta, vettä satoi ja joka puolella oli vain harmaata. Silloin ajattelin, ettei ole todellista; tännekö nyt pitää jäädä? Juhannusaattona onneksi hieman selkeni ja poutaantui, joten pystyimme Koskenpäälläkin istumaan ulkona (kiitos siitä, mun nilkat ovat aivan hyttysen pistoilla ja järki lähtee kohta tän syyhyämisen kanssa!). 

Lauantaina kotiin Tampereelle ajellessa mietin kuitenkin vähän surullisena, että miksi ihmiset jaksavat valittaa Suomen kesän huonoista keleistä, kun kuitenkin Suomen kesäinen (ja talvinenkin) luonto on aivan käsittämättömän mieletön, satoi tai paistoi. Kaikki ne vihreät ja värikkäät kukkaniityt... minä voisin kirmailla niillä oli keli mikä hyvänsä ja ajatella, miten kaunis maa tämä Suomi onkaan!

15. kesäkuuta 2015

InterRail 2015: Jonkinmoinen junamatka

Kotimatka on alkanut nyt turvallisesti. Mitä nyt viime yönä junassa viereisestä makuukopista poliisit haki jotain paperittomia mukaansa. Huutelivat vaan käytävällä DAS IST POLIZEI, PASSPORT? NO PASSPORT? KAM WIT MI. PASSPORT. DAS IST POLIZEI ja hirveä oveen jyskytys päälle. Kävivät meidänkin koppiin koputtelemassa ja kyselemässä kuulumisia. Ilmeisesti joku yritti passitta Saksaan ovelasti yöjunalla. Ei tainnut ihan mennä putkeen se homma. 

Oma junamatkani kesti epävirallisesti 22 tuntia. Huh huh.


Prahassa mulla kävi hassu juttu, kun päätin ajan kulukseni hakea alakerran minimarketista pullon viiniä. Kaupassa tajusin heti pullon ostettuani, että eihän mulla ollut korkkiruuvia. Kaupan myyjätäti ja kauppaan tullut miesasiakas ei kumpikaan puhunut englantia, mutta jotenkin onnistuin elehtimään murheeni heille. Myyjätäti hävisi johonkin hyllyjen väliin ja löysi jonkinlaisen muovisen, hyvin onnettoman näköisen kertakäyttökorkkiruuvin (tms). Sitä seurasi kamala hässäkkä ja lopulta miesasiakas sai mun pullon auki. Eihän siinä voinut kuin kiitellä kamalasti, että olivat pelastaneet mun tilanteeni. Tuli vaan mieleen, ettei Suomessa kukaan olisi koskaan ollut noin avulias, ainakaan kukaan myyjätäti, tai joku tuikituntematon toinen asiakas. Se tunne, kun joku oikeasti haluaa auttaa eikä suostu luovuttamaan, vaikka ei heti onnistuisikaan ^.^


Prahasta köröttelin Wieniin hakemaan Rossoa viikonloppuvietoistaan. Sieltä otimme allemme yöjunan Hampuriin, jonka matka kesti tosiaan lahjakkaan 12 tuntia. Aluksi vähän hirvitti, että mitä siitä kaikesta tulee ja meneekö kaikki nyt ihan hyvin, kun konduktöörimieskin vaan vei meidän reilipassitkin mukanaan ja sanoi palauttavansa ne aamulla aamupalan yhteydessä (näin tosiaan sitten kävikin, aamupala; tee/kahvi ja sämpylä kuului pakettiin, jonka saimme reilipasseilla hintaan 29 euroa per naama ja siihen tosiaan kuului nukkumapaikka kuuden hengen hytissä). Ajattelin yöstä tulevan yhtä helvettiä, mutta ihmeekseni sain nukuttua yllättävän hyvin siitäkin huolimatta, että pelkäsin tavaroideni lähtevän pitkäkyntisten matkaan ja sänkyä nyt ei oikein voinut sängyksi edes kutsua. Ja pää oli koko ajan alamäkeen ja kun juna jarrutti, saattoi helposti kieriä lattialle - tai siltä se ainakin tuntui. Jos en olisi nähnyt niin paljon unia, en kai tajuaisi edes nukkuneeni.


Hytissä nukkui meidän lisäksi kaksi ulkomaalaista nuorta miestä, joista toinen oli matkalla itse asiassa Suomeen samaa reittiä kuin me, ja kaksi naista, jotka itse asiassa olivat suomalaisia. Kaikki nuo kolme bongasimme tänään myöhemmin lautalta, jolla Hampurista lähtenyt junamme ylitti vähän merta. Minä en tiennyt, että juna voi mahtua lautalle, mutta sinne se vaan meni. Hetken aikaa olimme Rosson kanssa ihmeissämme ja piti oikein junamieheltä kysyä, että mitä ihmettä tapahtuu.


Nyt olemme Tanskanmaalla, hieman lähempänä jo kotia. Paluumatkasuunnitelmat ovat tähän mennessä menneet oikein mallikkaasti *koputtaa puuta*. Nyt pitänee lähteä tutkimaan, mitä Köpis pitää sisällään. JA SYÖMÄÄN. Eipä ole tullut syötyä kahteen päivään mitään älykästä.

Vähiin käy ennen kuin loppuu!

P.S. Kuvat reilin ekalta Prahan osuudelta, koska en ole ottanut kuvia kahteen päivään :O

13. kesäkuuta 2015

InterRail 2015: Bratislava - Praha - Dresden / Mieletön pyhä kolminaisuus

Nyt mun, ukkelin ja Rosson tiet ovat erkaantuneet, mutta vain päiväksi. Rosson saattelimme ukkelin kanssa jo toissa päivänä Wieniin lähtevään junaan ja itse lähdin saattamaan ukkelia kotimatkalle Saksan Dresdeniin. Tänään palasin takaisin Prahaan, koska täältä on ehkä iisein (mutta ei lyhyin) matka noutamaan Rossoa Wienista ja koska en vaan pääse yli ajatuksesta, että Praha on kaunein ja kivoin keskieurooppalainen kaupunki.

Palaan kuitenkin vielä hetkeksi Bratislavaan, jonka mainitsinkin jo aikaisemmin olevan sellainen kaupunki, johon haluan vielä joskus matkustaa oikein ajan kanssa. Siellä oli niin letkeä ja hyväntuulinen meininki, että ihan yllätyin, vaikka (vanhassa) kaupungissa käyttämämme aika jäikin muutamiaan hassuihin tunteihin. Miinuksia ei tule ainakaan halvasta oluesta, vaikka en mikään kaljankiskoja oikein olekaan. Kun halvalla saa, niin sitten sitä on kyllä juotava, niin se on. Sitä paitsi, ulkomailla olut maistuu paljon paremmalle kuin Suomessa. Tai sitten se johtuu siitä, ettei lonkeroa eikä oikein siidereitäkään ole juuri tarjolla. Olen myös tunnollinen viinin ystävä, mutta viiniä en olekaan tainnut juoda reissun aikana muualla kuin Italiassa pari kertaa. Paitsi eilen illalla Dresdenin trooppisessa yössä join piknikhenkisesti pienen pullon valkoviiniä Augustuksella sillalla.




Ihan meinasi iskeä kamala kulttuurishokki Bratislavassa, kun pysähdyimme pieneen pubiin oluelle ja tajusin tiskillä seistessäni, että jossain saa vielä tupakoida sisätiloissa. Niin, Slovakiassa se on ihan nou propleemou, Prahassa mennään myös samoilla säännöillä. Hyvin hämmentävää. Hyvin hyvin hämmentävää. Tuli melkein rikollinen olo, kun Prahan olutmuseossa laitoin savuiksi - ja vielä baaritiskillä! :D

Bratislavaan vielä palaan joskus.

Mutta niin palaan Prahaankin - vielä monia monia kertoja! Ensimmäisen kerran kävin Prahassa vuonna 2006. Se oli mun ja ukkelin ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka, pidennetty viikonloppu. Olin jo silloin vakuuttunut tämän kaupungin ihanuudesta, vaikka silloin tuo itse reissaaminen olikin vähän aloittelijan kengissä ja tuntuu, ettei silloin oikein osannut mennä ja etsiä oikeita paikkoja. Ehkä se vain tuntuu siltä. Onhan sitä sen jälkeen jonkun verran kerääntynyt tuota matkailukokemusta.




Tämän kertainen Prahaan paluu ei kuitenkaan mennyt täydellisesti, kun onnistuin junassa telomaan vasemman käteni. Olimme juuri saapumassa Prahan rautatieasemalle, kun juna jarrutti voimakkaasti. Istuimme sellasessa kuuden hengen loosissa, minä siinä heti oven vierellä. Liukuovi rämähti auki jarrutuksen voimasta ja minä tollo yritin estää sitä rämähtämästä täysiä ja onnistuin jättämään käteni sinne oven ja karmin väliin. Siinä muuten kirosanat lenteli hyvin estottomasti hetken aikaa. Käsi alkaa olla jo nyt kuosissaan, mutta oven kahvoja ei pystynyt aukomaan hetkeen, lievää mustelmaakin tuossa vielä vähän on.

Prahassa vietimme yhden yön. Hotelli Rubikon sijaitsi Prahan juutalaiskaupunginosassa, lähellä kaupungin halki virtaavaa Vltavaa. Tuo juutalaiskaupunginosa on minun mielestäni ehkä kivoin osa koko kaupunkia ja kun kerran hotelliyöstäkin maksoimme vain 40 euroa, niin diili oli oikein onnistunut! Mitä nyt samassa rakennuksessa sijaitsi joku squash-halli, josta alkoi aamuseiskan jälkeen kuulumaan kamala töminä. Ei hyvä.


Prahassa ratikkasysteemi on aika helppo, Dresdenin ratikoista on muutama valittu sana sanottavana, vaikka ei sekään paskimmasta päästä toki ollut. Tietysti piti vähän kikkailla ja pällistellä, että löysi oikean ratikkapysäkin, kun ei ollut karttaa, mutta muuten ei kyseessä ollut rakettitiedettä. Kertalippukin maksoi naurettavan vähän, ehkä alle euron. Bratislavassa bussilippu maksoi 70 senttiä, Dresdenissä päivälippu julkisiin 6 euroa (hyi kun kallista) ja kertalippu 2,20 euroa (hyi kun kallista). Dresdenissä ratikat olisivat olleet ihan helppoja käyttää, jos joku olisi kertonut, että yöaikaan ja lauantaisin kaikki vuorot eivät kulje...

Prahassa vierailimme kidutusmuseossa.  Se ei mitenkään erityisesti ollut mun mielessä enkä mä mitenkään erityisesti siitä ollut kiinnostunut, en ennen kuin kävelimme vahingossa sen ohitse. Se sijaitsee aivan Kaarlen sillan kupeessa vanhan kaupungin puolella. No, tämä keskiajan kidutusmenetelmiä esittelevä museo oli kyllä mielenkiintoinen ja joillakin keksinnöillä keskiajan ihmiset ovat kyllä häikäisseet mielikuvituksellaan, mutta kyllä siellä vähän paha olo tuli... aika kipeitä juttuja. Ei ois ollut hauska elää keskiajalla. Tai ainakaan jäädä kiinni mistään laittomuuksista. Tai harjoittaa mitään noituutta. Inhottavia sahoja ja vempeleitä.


Dresden oli kaunis ja antoi kivan vaikutelman. Kiva vaikutelma tuli uudenkin kaupungin puolella, vaikka Dresdenin vanha kaupunki kai onkin enemmän se juttu. Kaupunki on toisessa maailman sodassa pommitettu aivan maan tasalle, mutta komeesti on kaikki rakennettu uudelleen. Inspiroiva ympäristö, sitä nämä Euroopan vanhat kaupungit ovat. Dresdenissäkin voisin istua Elben rannalla katsellen kirkkojen siluetteja ja kirjoittaa loputtomasti. Ja minä kun jätin mun inspiraatiovihon kotiin, kun ajattelin, etten mä kuitenkaan ehdi tai jaksa ajatella mitään kirjoitushommia (muita kuin blogia) reissussa. Inspiraatiovihko on mulle tärkeä, sinne mä kirjoitan aina kaikki ideat ja suunnitelmat, jotka pulpahtaa mieleen. Täällä kierrellessä pulpahtaa mieleen vähän väliä vaikka mitä.




Suosittelen tätä itäistä Keski-Eurooppaa kyllä kaikille, täällä vaan on halpaa ja kaunista! ^.^ 

Mutta on se myönnettävä. Nyt alkaa olla aika sippi. Eilen olin niin turhautunut ja väsynyt, kun yritin etsiä mulle ja Rossolle paluulentoa tai edes jotain, jolla päästä juhannukseksi kotiin ja mitään ei tuntunut löytyvän mistään. En tajunnut, että kyseessä on juhannusviikko ja että kaikki lennot ja laivat ja kaikki voisi olla niin täynnä väkeä. Oli niin raskas päivä, että illalla istuessamme uuden kaupungin puolella ravintolassa viimeinen niitti oli se, että sain ruokalautasen, mutta en ruokailuvälineitä. Itkuhan siinä sitten tuli :D


Nyt mulla olisi aikaa ja rauhaa kirjoitella ihan omia juttuja, kun köllöttelen yksin täällä Prahassa hostellissa ja kuuntelen etäistä ukkosen mylvintää ja sadetta. Ajattelin ottaa ihan rennosti tämän päivän, sillä huomisesta alkaa aivan älytön rykäisy reilaamisen osalta. Alkaa pitkä kotimatka, jonka viimein sain eilen koottua kasaan, ja jonka keskeisinä pysähdyspaikkoina toimii Kööpenhamina ja Tukholma. Tai ainakin niin olen suunnitellut. Joka tapauksessa, keskiviikkona olisi parasta olla Tukholmassa, sillä mulla ja Rossolla on laivamatka jo takataskussa.

12. kesäkuuta 2015

InterRail 2015: Brancheja metsästämässä

Kaljapuutarhasta ja Münchenia aamukuudelta ravistelleesta ukonilmasta juuri ja juuri selvinneenä suuntasimme maanantaina 8. kesäkuuta kohti Sveitsiä. Olen käynyt Sveitsissä kahdesti aikaisemmin ja olen aina tykännyt siitä ja voisin helposti kuvitella asuvani tuolla Alppien varjoissa. Zürichissa asuu myös tätini ja pari serkkua. Tällä kertaa majoituimme tätini luona Wollishofenin kaupunginosassa ja säästimme pitkän pitkän pennin rahaa, Sveitsi kun ei ole köyhän matkaajan paikka olleskaan! Rahaa säästyi myös ruokakustannuksissa, kun meille kokkailtiin perinteisiä alppiruokia kotikeittiössä.



Säät eivät olleet ollenkaan meidän puolella, mutta se taisi olla ihan meidän oma vika. Langetimme päällemme kirouksen jättämällä pöytään ruokaa. Sveitsissä on tapana syödä pöytä aivan tyhjäksi, muuten tulee huono sää – ja näin kävi! Päiväretkellämme Luzerniin emme nähneet yhtään ainoata vuorta tai Alppia ja se oli ihan totaalinen buu! Pilvet roikkuivat matalalla vaan. Ja kun Sveitsissä ne vuoret on just se juttu… kellojen ja suklaan ohella.



Zürich on kaupunkina kiva. Ei me niin paljon siellä jaksettu kiertää, kun olimme vasta alkuillasta perillä. Junat olivat myöhässä, joten emme ehtineet niihin juniin, joihin oli tarkoitus ehtiä. Itseä se ei niin haitannut, Zürich on entuudestaan tuttu kaupunki ja vaikka edellisestä tapaamisestamme olikin aikaa jo kymmenen vuotta, kaupungilla kierrellessä alkoi paikat muistua nopeasti mieleen. Bahnhofstrassella, Zürichin pääkadulla, oli hieman ulkopuolinen olo, vaikka ympärille katsellessa ei mitenkään rikkauksissa kylpeviä ihmisiä näkynytkään. Vuittonin ja Chanelin muotiliikkeet tirkistelivät katua reunustavien puiden takaa ja kello- ja koruliikkeet toisensa jälkeen tarjoilivat näyteikkunoissaan monien kymmenien tonnien helyjään. Tuntui ihan hullunkuriselta, kun kaiken sen loiston ja rikkauden jälkeen huomasimme kadun päässä H&M:n.


The juttu Sveitsissä, ultimaattinen tavoite ja tehtävä, oli löytää Brancheja. Branche on pähkinäsuklaapatukka. Olin syönyt viimeksi Brancheja yli kymmenen vuotta sitten. Ellen väärin muista, vuosi oli 2001 (nämä ovat tärkeitä hetkiä muistaa ;D). Olimme olleet äiten kanssa Sveitsissä kummitätini häissä ja äite oli tuonut tuliaisena paketin, jossa oli VIISIKYMMENTÄ Branchea. Olin tuolloin vakuuttunut, että Branche on maailman parasta suklaata – tai ainakin parasta sveitsiläistä suklaata. Ja nyt sitä piti löytää! Ja löytyihän sitä! Aivan huippu-awesomea!


Mutta ei se sitten ollutkaan niin maailman parasta enää. Hyvää se oli, olihan sen pakko olla, kun olin kahminut kaupasta niitä heti viisitoista mukaani… mutta maailman parasta? Nooo, ei ehkä.


Mutta hyvänen aika, miten kallista voi olla maailmassa. Kävimme Luzernissa Burger Kingissä ja tavallinen Whopper-ateria maksoi sellaisen 15 frangia ketsuppeineen päivineen. Ei hyvä! Toisaalta mietin, että olisin syyskuussa käyttänyt viimeisen kesälomaviikkoni tulemalla Sveitsiin ajelemaan junalla hienoihin Alppimaisemiin, koska Sveitsissä on ihan hirveästi paikkoja, joissa haluaisin käydä, mutta vähän hirvittää nuo hinnat jo valmiiksi. Tiedän taas, miksi käyn töissä :P

Luzern

Luzern

Toisaalta helpotus oli suuri, kun sitten matkustimme kymmenen tuntia Itävallan halki Slovakiaan, jossa baarista sai viinaa 90 sentillä ja kaljaa eurolla. Majoituskin maksoi vain 40 euroa. Perinteinen slovakialainen perunamössö (en muista nimeä, mutta jotain slovakialaista ruokaa se oli, ja pirun hyvää sellaista!) abouttia kuusi euroa. Ja tämä kaikki vielä vanhassa kaupungissa, turistialueella, jossa hinnat olivat varmasti korkeammat kuin syrjäseuduilla! Minä kyllä niin siitä Bratislavasta tykkäsin!

11. kesäkuuta 2015

InterRail 2015: Fiiliksiä


Minkälaisia fiiliksiä interreilaaminen on tähän mennessä herättänyt tällaisessa kaverissa, joka haluaa nähdä ja kokea maailmaa mahdollisimman paljon ja täysillä? Takana on nyt pari viikkoa edestakaista sohaamista ympäri eteläistä, itäistä ja keskeistä Eurooppaa ja uskokaa pois, se on todellakin ollut nimensä mukaisesti sitä edestakaista sohaamista! Mutta se ei haittaa. Vapaus suunnata ihan mihin päin tahansa, minne sielu haluaa ja kaipaa, minkä InterRail-passi mahdollistaa, ei velvoita kulkemaan järjestelmällistä reittiä paikasta A paikkaan B. Tietysti se voisi olla järkevää, mutta… :P


Täysin vapaata surffaamista tämäkään ei kuitenkaan ole. Itselläni on 22 päivän passi, jolla voi kulkea rajattomasti, niin paljon kuin ikinä jaksaa ja haluaa. Ukkelilla ja Rossolla on 22 päivän passit, joissa on 10 matkustuspäivää. Passien osto meni vähän siinä kohtaa pieleen, kun olin ensin itse ostanut itselleni tuon continuous-passin ja sen jälkeen ukkeli osti tuon flexipassin (olin kyllä sanonut ukkelille, että ostin sen rajattoman kulkemisen passin, mutta eihän nuo miehet koskaan mitään muista tai kuuntele :P ). Joten nyt mun rajaton passini menee hieman hukkaan, koska olemme kuitenkin koko ajan liikkeellä, mutta pitää seurata koko ajan, että matkakumppaneiden matkustuspäivät riittävät. Rahallisesti continuous-passi oli abouttia satkun enemmän kuin flexipass. 

Bergamo Historic Grand Prix
Se ei kuitenkaan sillä tavalla mua haittaa. Onhan tässä tullut mentyä ja tultua ihan sopivissa määrin. Itse asiassa ei kai enää enempää jaksaisikaan. Junassa on istuttu äkkilaskemalta jo suunnilleen noin 40 tuntia. Se taitaakin olla se reilaamisen pointti. 



Lyhyesti kiteytettynä voisi kai sanoa, että ”ei se päämäärä, vaan se matkustaminen”.


Tähän asti olemme käyneet viidessä maassa ja kymmenessä kaupungissa, joihin tutustuminen on jäänyt vain pintaraapaisuksi. Tietysti sitä tykkäisi tutustua syvällisemminkin kohdekaupunkien elämään, mutta niin kuin jo sanoin; se ei taida olla ihan se reilaamisen idea. Sekään ei ole mua oikeastaan haitannut. Jonkinlaisen kuvan sai toki Italiasta, italialaisista ja heidän elämäntyylistään sen viikon aikana, kun kolusimme läpi neljä kaupunkia, mutta esimerkiksi Itävallan Innsbruckista on vaikea sanoa mitään, tai juuri taakse jääneestä Bratislavasta.


Toisaalta monesta kaupungista on saanut tietynlaisen fiiliksen ja viban, jonka perusteella voi sanoa joko tykkäävänsä tai ei tykkäävänsä kyseisestä paikasta. Se voi tulla ihmisistä, heidän käytöksestään, saamastaan palvelusta, maisemista, ruuasta, ihan mistä vaan. Mutta pätemään en lähtisi siitä, että minkälainen mikäkin kaupunki on ja minkälaisia sen ihmiset ja kulttuuri. Esimerkiksi Bratislavasta jäi tähän mennessä ehkä kivoimmat fiilikset, vaikka tutustuminen jäikin vain siihen, että kävelimme pari tuntia vanhassa kaupungissa ja joimme naurettavan halpaa kaljaa. Junaraiteet kutsuivat jo aamusta, mutta tiedän nyt, että Bratislava (ja Slovakia ylipäänsä) on kaupunki, johon haluan vielä joskus tutustua pitemmän kaavan mukaan.


Junassa istuminen ei haittaa. Toki junamatkamme vaihtoineen Zürichista Bratislavaan oli puuduttava, sellainen suunnilleen kymmenen tunnin rykäys, mutta muuten junassa istuminen on tuntunut kovin kotoisalle. Junan ikkunasta näkee niin paljon: itäisen Itävallan avarat, loputtomiin asti jatkuvat peltoaukeat ja läntisen osan kohti korkeuksia kohoavat vuoret ja kukkaloisteessa kylpevät alppiniityt. Junalla matkustaminen on aina ollut mun mielestä kivaa, joten siinä mielessä tämä reilaaminen on sopinut mulle paremmin kuin hyvin. Jos useiden tuntien junamatkat ja paikallaan kököttäminen ei kuulosta houkuttelevalle, en ehkä reilaamista suosittelisi.



Jos itse junassa istuminen läpi Euroopan on mukavaa ja kokemisen arvoista, kaikki muu sen seurauksena tuleva oheistoiminta panee toisinaan otsasuonen sykkimään ja kovaa. Lippuautomaattien toimimattomuus, bussista myöhästyminen, epävarmuus siitä, onko juna nyt oikeasti menossa oikeaan suuntaan, juna on myöhässä ja kuulutukset tulevat tietysti vain paikallisella kielellä tai äärimmäisen huonosti mongerretulla englannilla (”Ladies and gentlemen, this is aaaa train… thank you for understanding…”. NO SHIT… sarjassamme täysin käsittämättömät kuulutukset junamatkalla), rinkka selässä raahautuminen ja sitä seuraava järkyttävä hikoaminen, paikkalipun ostamatta jättäminen ja sitten istuu koko ajan jonkun toisen paikalla ja mahdollisesti myös väärään junaan/bussiin eksyminen voivat kiristää kenen tahansa hermoja.


Juu, kyllähän mä ennen reissua sanoin, että sellainen matkastressi on vain sellaista kivaa stressiä, mutta okei, voin ottaa sanani osittain takaisin. Toisinaan tuntuu, että tekisi mieli paiskoa ihmisiä päin seiniä, jos jokin menee vikaan. Joskus vain väsyttää niin paljon, että pienetkin vastoinkäymiset (joita normaalisti ei edes vastoinkäymisiksi voisi kutsua) hermostuttavat ja siinä on sitten ukkelin ja Rossonkin fiilikset koetuksella. Yleensä tällaiset hermoromahdukset tai mykkänä nurkassa mököttäminen ovat nopeasti ohimeneviä hetkiä, kun pian taas muistaa, miten kivaa tämä kaiken kaikkiaan on ja että turha murehtiminen on todellakin vain turhaa murehtimista. Alkumatkasta, kun passien käyttö oli vielä aloittelijan kengissä ja yleensäkään eurooppalaisten junien käyttö ja niissä matkustaminen ei ollut tuttua ja turvallista, näitä pimahduksia tuli enemmän. Tosin, nyt pimahduksen saattaa aiheuttaa pelkkä rehellinen väsymys. Yleisesti tässä junamatkustamisessa tuntuu olevan kuitenkin pohjalla melko sama kaava joka maassa, joten ihan randomia kaikki ei kuitenkaan ole eikä ainakaan rakettitiedettä – ainakaan ihan joka kerta :D

Rosso Venetsiassa
Summa summarum. Kyllä tämä on kokemisen arvoista ja mahtavaa ollut ja oikeastaan juuri sellaista kuin kuvittelinkin sen olevan. Jos pientä reissuväsymystä ei oteta huomioon, voisin junailla menemään enemmänkin kuin kolme viikkoa. On tässä meidän Euroopassa kuitenkin niin paljon nähtävää eikä vanhoja kaupunkeja ole koskaan liikaa! Tästäkin huolimatta olemme päättäneet Rosson kanssa tulla koti-Suomeen juhannukseksi. Toivotaan, että mukaamme tarttuu edes pikkuisen tätä eteläistä hellettä ja aurinkoa (Suomessa ei ole kuulemma ollut kauhean kesäiset kelit vielä toistaiseksi)!



Seuraavana kierroksessa Praha, jonka jälkeen meidän kolmen tiemme eroavat hetkeksi. Ukkeli suuntaa Saksaan ja lentää sunnuntaina takaisin Suomeen ja Rosso lähtee Wieniin viikonlopuksi tapaamaan ystäväänsä. Minne minä menen, sitä en tiedä vielä edes itse!

10. kesäkuuta 2015

InterRail 2015: Münchenin kaljapuutarhat


Kirjoitettu junassa 8.6.2015 matkalla Zürichiin, Sveitsiin.

München oli kiva kaupunki – tai siltä se ainakin vaikutti sellaisella pikaisella silmäyksellä. Tutustuminen Oktoberfestien pääkaupunkiin jäi melko pinnalliseksi, koska suurin osa päivästä kului Dachaussa. Päätimme käydä siellä, koska Auschwitzin keikka saattaa tällä kertaa jäädä tekemättä, vaikka se olikin numero yksi must see –listalla

Dachau oli ihon kananlihalle nostattama kokemus, vaikka se ensimmäisenä saksalaisten perustamana keskitysleirinä varmasti jääkin ”isoveljensä” Auschwitzin varjoon kokonsa ja uhriensa puolesta. Esimerkiksi Dachaussa ei koskaan käytetty sinne rakennettua kaasukammiota. Siellä kuolemansa kohtasi n. 30 000 uhria, ainakin rekisterien mukaan. 30 000 ei sinänsä kuulosta paljolta, kun vertaa sitä siihen, miten paljon yhteensä ihmisiä kuoli tuohon aikaan keskitysleireillä, mutta se ei lainkaan vähentänyt paikan hyytävyyttä. Muutaman kerran vähän itketti, mutta kylmät väreet hiipivät jatkuvasti pitkin selkää – ja kyllä, äärimmäisen huonolla tavalla. 

Sisäänpääsy Dachaun keskitysleirille oli ilmainen, mutta muutaman euron maksua ja henkilöllisyystodistuspanttia vastaan tiskiltä sai audiolaitteen, jolla pystyi kuuntelemaan faktoja Dachausta. 


Münchenissä kulkemista helpotti päivälippu julkisiin kulkuneuvoihin. Kolmen hengen ryhmälippu maksoi about 14 euroa ja sillä pääsi kulkemaan melko rajattomasti, myös Dachauhin ja ympäri kaupunkia. Itse ajelimme illalla keskitysleirimoodista selvittyämme vanhaan kaupunkiin, jossa meno olikin melkoinen.


Ehdottomana ykköskokemuksena Münchenista jäi mieleen Hofbräuhaus, yksi kaupungin monista olutpuutarhoista. Lonely Planetin mukaan olutpuutarhat ovat niin kliseisiä münchenilaispaikkoja, että niissä on melkein pakko mennä käymään, joten mehän menimme. Ajattelin, että kyseessä on todella puutarha, sellainen seesteinen ja rauhallinen paikka, jossa istutaan luonnon helmassa ja nautitaan kaljaa ihan hissukseen… 

No ei ihan ollut sellainen. Hofbräuhaus oli aivan järkyttävän valtava rakennus keskellä Münchenin vanhaa kaupunkia. Ainakin kaksikerroksisen rakennuksen sisätilat olivat valtavat, nurkissa seisoi järkyttävän kokoisia oluttynnyreitä ja melua kuunnellessa tuli ikävä isin peltoreita. Ulkona soitti jonkinmoinen torvisoittokunta hyväntuulista juomamusiikkia ja ihmisiä – jotkut saksalaisiin kansallisasuihin pukeutuneina - tungeksi joka paikassa juoden litran kokoisista tuopeista olutta ja syöden lihakimpaleita, joista jäljelle jäävät massiiviset luunpalat painoivat itsessään jo varmasti kilon tai kaksi. Ihmiset olivat aivan hulvattomia ja kreisejä. Seistiin pöydillä, laulettiin, tanssittiin ja huudettiin ja juotiin. Että se siitä rauhallisuudesta ja seesteisyydestä.



Mutta hauska kokemus se oli, onneksi kävimme keräämässä sen takataskuihimme. Tuommoisia paikkoja pitäisi olla joka paikassa, Suomessakin. Ukkelihan innostui niin, että uhkasi tulla Oktoberfesteille Müncheniin takas :D

Yövyimme Vi Vadi Hotellissa Marss-strasella, aivan rautatieaseman vieressä. Se olikin ihan sellainen oikea hotelli, ei mikään majatalo tms. Edullinen satasen yö Münchenin keskustassa bongattiin Hotels.comista, jossa mä olenkin jo kantis ja keräilen kymmentä hotelliyötä saadakseni yhden ilmaisen. 

---

Current location: Bratislava, Slovakia. Vietimme pari päivää Zürichissa ja Luzernissa Sveitsissä mun tädin luona (säästäen melkoisen summan asumisessa, Sveitsi kun ei ole sieltä halvimmasta päästä!) ja siksi tämä blogihiljaisuus. Ei ollut bittiavaruutta tarjolla. Nyt olemme saapuneet helteiseen Bratislavaan, halvan kaljan luvattuun maahan (siis minähän en normaalisti kaljaa juo, mutta kun halvalla, alle eurolla saa, niin...)! Stooria tästä myöhemmin, pysykää kanavalla! :)

Luetuimmat

Arkisto