Kuu oli kuulemma ruosteenpunainen

... ja niin surullinen.




Itsehän en sitten punaista verikuuta nähnyt. Taisi käydä niin, että melkolailla joka puolella Suomea taisi olla enemmän pilviä kuin selkeää yötaivasta aamuyöstä, mutta silti jotkut olivat onnistuneet kuvaamaan punastuneen kuun. Katselin ihmisten ottamia kuvia. Olivat hienoja. Olen ehkä vähän kateellinen. 

Aivan kuuttomaksi tai turhaksi ei kuitenkaan minunkaan retkeni Tampereen Mustavuorelle käynyt. Kyllä minä sen molluskan taivaalla näin, tosin arasti pilvien lomasta kurkistellen. Yläpuolelta sivalsi myös täysin pilvetön aukko, mutta pilvien reuna sattui ikävästi kulkemaan juuri kuun yläpuolella. Tähtitaivas tuli esiin ja päätin käyttää ajan hyödykseni ja harjoitella tähtikuvausta, kun silmiin osui Otava, Pohjantähti, Kassiopeia, Plejadit ja Orion.

Kello soitti 03:15. Olin jo tunnin pyörinyt sängyssä ja nähnyt valveunia tulevasta retkestäni. Tuntui silti tympeälle herätä tuommoiseen aikaan. Hiippailin tietokoneelle ja avasin Forecan ja Tampereen Ursan sivut. Foreca näytti pelkkää pilveä ja Tampereen tähtitornin kelikamerat todistivat sen oikeaksi. Kävin kuitenkin parvekkeella tarkastamassa tilanteen ja näin satunnaista rakoilua tummalla taivaalla. Arvoin hetken aikaa. Lähdenkö vai jätänkö menemättä?

Laitoin teeveden kiehumaan ja kaivoin kaapista termospullon. Vieläkin mietin, että onko mun mitään järkeä lähteä, kun sää- ja pilvitiedot eivät lupaa mitään positiivista. Vesi kiehui ja kaadoin sen termariin. Vieläkään en ollut varma. Olokin oli kovin nuhainen ja ehkä jopa kuumeinen. 

En mitannut kuumetta. Heitin teepussit termariin, pakkasin reppuni ja lähdin. Vielä kävellessäni parkkipaikalle mietin, että olenko mä täysin mielenvikainen. Kello oli hieman yli puoli neljä ja minä olin lähdössä toiselle puolelle kaupunkia katsomaan kuuta, jota todennäköisesti en edes näkisi. Heitin kameralaukun, repun ja kamerajalustan takapenkille ja istuin autoon. Tiesin siinä kohtaa, etten voisi luovuttaa niin helpolla. Miten paljon mua harmittaisikaan, jos pilvet yhtäkkiä hälvenisivätkin ja minä olisin jäänyt vain nukkumaan! Pakko oli ainakin yrittää. Voisihan kuu paikoin loistaa pilviverhon väliin jääviltä selkeiltä alueilta.

Ajoin läpi hiljaisen ja pimeän Tampereen, Kekkosentietä Särkänniemen ohitse ja käännyin Tesomalle. Ajotapa lie vaarallinen, sillä vilkuilin koko ajan läntiselle taivaalle nähdäkseni, oliko mulla toivoakaan. Puolessa välissä matkaa kuun kajastus alkoi kumottaa pilvien välistä ja näin pilviverhon rakoilevan jo enemmän. Olin jälleen toiveikas enkä pitänyt itseäni enää hulluna.

Jätin auton parkkiin rinteen juurelle, vedin pipon ja otsalampun päähäni ja lähdin kipuamaan vuoren rinnettä ylös. Puolessa välissä mun aikaisemmin spottaamaani kuvauspaikkaa, vuoren huipulta kuului humalaisen miehen huuto: "HEI OOKSÄÄ POLIISI?". Hetken aikaa mua vähän hirvitti. Ajattelin, että nyt sieltä sitten tullaan kolkkaamaan mut ja pöllitään mun kaikki tavarat tai jotain. Huudahdin kuitenkin takaisin, että enpä ole poliisi ja jäin suunniteltua alemmas rinteelle. Se ei kuitenkaan loppupeleissä haitannut, sillä näkymä oli silti aivan täydellinen. Aika pian myös humalaiset miesäänet huipulta hiljenivät, joten istuin ihan yksin siellä pimeydessä, asettelin kamerajalustaani ja säädin kameran asetuksia. Siinä kohtaa kello oli jo yli neljä ja osittainen pimennys jo alkanut. Kuu pilkahteli pilvien välistä, mutta ei kertaakaan kokonaan.



Loppupeleissä en nähnyt kuun punastuvan yhtään. Kuvasin kyllä ujoa kiertolaista ja sain kuvista melko hyviä, mutta kyllähän niistä huomaa, etteivät asetukset ole kamerassa ihan kohdillaan, eikä mulla ole riittävää välineistöä kuvata kuuta täydellisesti. Mulla riittää siis paljon harjoiteltavaa vielä. 

Jossain kohtaa taivaalle sitten ilmestyi se jo aikaisemmin mainitsemani selkeä kaistale, joka paljasti tuikkivan tähtitaivaan. Koska kuu oli sillä hetkellä visusti pilvien takana piilossa, kohdistin kamerajalustani tähtiin. Ajattelin tuossa kohtaa, että sekin lienee täysin hakuammuntaa; ei mun kameralla voi pystyä kuvaamaan tähtiä missään olosuhteissa, oli mulla kuinka mukana jalusta ja kaukolaukaisin vähentämässä kameraan kohdistuvaa liikettä, joka sellaisella zoomauksella niin pimeässä yössä näkyisi järkyttävinä heilahduksina kuvissa.


Iso Karhu (Otava) pilkistää ohuen pilviverhon takaa. Vasemmassa yläkulmassa ylimpänä näkyy Pohjantähti.




Orionin yläosa (alaosa jäi puiden taakse piiloon) ja Orionin vyö. Minusta tämä kuva oli näin ensikertalaiseksi kivan onnistunut, sillä Orionin ylin tähti vasemmalla, Betelgeuze, näkyy kuvassa punaisena. Betelgeuzehan on valtava punainen jättiläinen, joka voi olla jo jopa räjähtänyt.



Plejadit eli Seulaset eli "Pikku Otava" Orionista yläoikealle.

Onnistuin kuitenkin yllättävän hyvin. Ihan ihmettelin, kun kuvia koneelle siirtäessäni, kuvat olivat suhteellisen siistejä ja jopa paljon vähemmän kohisevia kuin olin kuvitellut.

Luokseni eksyi loppumetreillä pariskunta, joka totesi ensimmäisenä kuuloetäisyydelle päästyään, että "Sehän on ihminen!". Olin vaan, että no joo, parhaani yritän. Olivat luulleet mua kauempaa riistakameraksi. Hassua.

Tällä hetkellä ei harmita ihan kauheasti, etten lopulta nähnyt tai saanut taltioitua punaista kuuta. Sain kuitenkin muutaman hyvän otoksen noin muuten ja ennen kaikkea tunnen voittaneeni itseni lähtiessäni yksin sinne pimeälle vuoren rinteelle kekkuloimaan. Jossain kohtaa mun mielessä vilisti ajatukset metsästä rynnistävästä ihmissudesta, mutta lopulta mua kauhistutti enemmän sieltä vuoren huipulta kuulunut humalainen mölinä. Pimeä ei ole yhtään mun ystäväni, mutta siitä huolimatta mä hänen kanssaan vietin aikaa.

Jos jokin kaduttaa niin se, että taisin vilustua entistä enemmän. Kannattaa istua märällä nurmikolla aamuyöstä, kun lämpötila on alle 10 astetta, jos on jo valmiiksi hieman nuhainen...




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Bergamo Historic Gran Prix

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari

Kotimatka ja kolikkosuihkut

Mary Kay