Nuori kapinallinen

Noh, nuoresta voi olla montaa eri mieltä, mutta kapinahenkeä löytyy joka tapauksessa kiitettävästi...

Minä kävin ulkoilemassa kolmen yövuoron päätteeksi. Kevätaurinko, joka paistaa jo korkealta ja pitkään ja lämmittää kaukaisella hehkullaan, houkutteli liikaa. 

Kuva Koskenpäältä, maaliskuu 2013.

Täällä kaupungissa tämmönen sisimmältään ikuisen maalaistytön sydämen omaava akka kaipaa rauhaa. Luontoa. Siitä olenkin erityisen ylpeä kotimaassani, että missä tahansa päin Suomea jokainen löytää sen oman kolonsa luonnonhelmasta, ei tämä kuitenkaan niin metropolien valtaama maa vielä ole. Täällä Tampereen Hervannassa on ainakin kymmenia kilometrejä luontopolkuja ja metsiä halkovia hiekka- ja kävelyteitä, jos haluaa paeta kaupungin ja liikenteen hälinää ja meteliä. Ettei se sinänsä ole mikään ongelma. 

Paitsi silloin, kun on vielä lunta maassa.

Minusta olisi kiva käyskennellä luonnon keskellä talvisinkin. Mutta entäs sitten, kun kaikki kivat luontoreitit ovat vielä hullujen himohiihtäjien reviiriä ja valtakuntaa? Tunsin itseni todelliseksi lainsuojattomaksi tänään, kun poikkesin lenkilläni polulle, jossa kesäisin kulkee valtavasti väkeä. Nyt polun varrella oli kyltit, joissa ilmoitettiin hiihtoladuista ja vieressä kyltti, jossa jalankulkijoiden päälle ja oli vedetty ruksi. Mutta minähän kävelin.

Tunsin valtavaa epäreiluuden tunnetta kävellessäni tuota tietä pitkin, uhitellen ja silti valmiina hyppäämään puskaan piiloon ohitse kiitäviä suksisankareita. Niistä kun ei ikinä tiedä. Onhan uutisissa välillä ollut juttua, että joskus joku hiihtäjä huitoo tarkoituksella sauvoillaan jalankulkijoita pois tieltään ja huutaa rivouksia perään. 

Ymmärrän kyllä, että uutta hiihtomaratonennätystään ihonmyötäisessä kokovartalokondomissa tavoittelevaa hiihtomestaria ärsyttää, jos joku tulee maleksimaan tielle ja pilaa kengillään liukkaan luistelupinnan. Kyllä minuakin varmasti ärsyttäisi. Jos hiihtäisin. 

Mutta en syytä hiihtäjiä mistään. Syytän niitä korkeampia tahoja, jotka kylteillään ja latukoneillaan ajavat ihmiset kävelemään likaisten katujen varsille talvisin. Jos ei halua rämpiä umpihangessa ja lähin luontopolku (jossa ei ole latuja!) on riittävän kaukana, se on kuitenkin ainut vaihtoehto jalan liikkujalle. Niin kuin tänään minulle.

Mutta minä halusin kauas liikenteestä ja pakokaasujen lemusta. Halusin metsän keskelle. Ja minä menin, herrajumala. Kuljin ladun vartta ja pälyilen pelokkaana ympärilleni odottaen porkan iskua pakaraan. Sitä ei tullut. 

Luulisi sellaisilla latukoneilla saavan hyvän ladun vaikka umpimetsään, jos haluaa? Miksi ne hiihtoreitit pitää änkeä sinne, missä ihmiset haluavat liikkua myös ilman suksia? Miksi ei hiihtäjät ja kävelijät voi jakaa sitä samaa reittiä? Miksei voi tehdä kaikille omia kaistojaan? En ymmärrä. Olen hieman sydämistynyt tästä aiheesta nyt, vaikka en niin valtavasti tänä talvenakaan ole vastaavanlaista ulkoilua harrastanut.

Anyways, ihana aurinko paistoi ja lämmitti, kun istuskelin hetken Suolijärven rannassa ja imin energiaa taivaalla paahtavasta tähdestämme. Tähtitiedekurssin myötä en oikeastaan ajattele aurinkoa enää aurinkona, vaan ihan oikeana tähtenä, jolle vain olemme keksineet nimen Aurinko. Näen nyt joka kerta tähden, en aurinkoa. Koska niinhän se on. Tähtiin ja kosmokseen perehtymisen myötä asia on tullut jollain tapaa selkeämmäksi, vaikka ainahan tämä fakta on tiedossa ollut.

No, mutta.

Kyllä se takatalvi sieltä vielä tulee, joten nautitaan näistä päivistä täysillä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Suosikkikuvat TOP40

Bergamo Historic Gran Prix

Kotimatka ja kolikkosuihkut

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari