Tuleen ei jäädä makaamaan - tulevaisuuden näkymiä ja puolustuspuheenvuoro

Tässä kohtaa kirjoittelen teille kahdesta hyvin olennaisesti tällä hetkellä elämääni pyörittävästä asiasta. Varoitan lukijoita etukäteen: koska näihin kahteen, hyvin tiiviisti myös toisiinsa kietoutuvien asioiden tunnelataus on hyvin suuri, teksti on pääsääntöisesti ajatusten flow'ta ja täten jopa hallitsematonta avautumista, josta joku saattaa jopa ottaa ihteensä (toisaalta en kyllä tajua, miksi kukaan tästä seuraavasta loukkaantuisi, mutta olen huomannut, ettei tässä oikein voi enää mitään ikinä sanoa ilman, että joku mielensä pahoittaa). Se ei kuitenkaan ole tekstin perimmäinen tarkoitus. Tarkoitus on lähinnä kertoa, mitä jännää mun elämässä parhaillaan on meneillään valtavan matkakuumeen lisäksi ja miten se kaikki nivoutuu yhteen niin tiiviisti, että melkoisia elämänmuutoksia saattaa olla edessä vuoden sisään aika roimasti.

Ja ei. En ole raskaana. Luojan kiitos.

Olen aloittanut maantieteen opiskelun Turun Avoimessa yliopistossa. Tarkoituksena olisi suorittaa talven aikana maantieteen perusopinnot, yhteensä 27 opintopistettä, joilla saa korvattua vastaavat kurssit, jos innostuu tosissaan ja pääsee opiskelemaan maantiedettä ihan "oikeaan yliopistoon". Kyseinen opintokokonaisuus auttaa tuutorimme mielestä myös älyttömän paljon maantieteen ja geologian laitoksen pääsykokeissa, mikäli sellaisiin pääsee. 

Miksi maantiede? Se oli järkevin opintokokonaisuus, jonka kykenee suorittamaan täysin verkko-opiskeluna lukuvuotena 16-17. Lisäksi (luonnon-)maantiede on aina mua kiinnostanut. Mua olisi kiinnostanut myös geologia, mutta sitä ei ollut tarjolla täksi talveksi pelkkänä etäopiskeluna. Geologian puolelta mua on kiinnostanut mm. seismologia. Maantieteen perusopinnot kuitenkin antavat tulevaisuudessa pohjaa myös geologian opiskelulle.

Maantiede on aina kiinnostanut mua lähinnä arkimaantieteen osalta. Arkimaantieteeksi kutsutaan sitä, kun joku tietää, että Oslo on Norjan pääkaupunki, Andit sijaitsevat Etelä-Amerikassa ja Niili on maailman pisin joki Egyptissä. Virallinen maantiede on jotain hieman muuta. Se on hyvin poikkitieteellinen ala, jossa tutkitaan perinteisen luonnonmaantieteen lisäksi myös hyvin paljon ihmistä tilan, paikan ja alueen olennaisena tekijänä.

Miksi innostuin tästä juuri tänä syksynä?

Olen ainakin kerran täällä blogin puolella ilmaissut hoitoalan olevan se mun juttu, ja että jos tässä maailmassa on pakko töitä tehdä, niin sitten mä teen eniten mielelläni hoitoduunia. No, fiilikset muuttuu. Tällä hetkellä koen nähneeni hoitoalan, enkä halua uhrata sille koko elämääni. Mä en enää jaksa.

En tiedä, mitä on tapahtunut. Viime keväisen Islannin ja Alaskan reissun jälkeen olen kokenut työni erityisen raskaana, uuvuttavana ja mielenkiinnottomana. Aluksi lohduttauduin ajatuksella, että kyse on loman jälkeisestä työhönpaluumasennuksesta, mutta sitä on nyt jatkunut jo neljättä kuukautta, joten kyse on oltava jostain ihan muusta. Töihin menossa mukavinta on työkaverit, joita ilman olisin kai luovuttanut jo aikaa sitten, ja ajatus seuraavista vapaapäivistä. Ei kamalan hyvät lähtökohdat iloiselle, empaattiselle ja ahkeralle työntekijälle, eh?

Viime kuukausina kärsivällisyyteni on lyhentynyt huomattavasti. Toki valmistuessani jo tiesin, ettei mun pää tulisi koskaan kestämään työskentelyä esimerkiksi dementiaosastolla juuri sen takia, etten mä jaksaisi päivästä toiseen sitä samaa päämäärätöntä potilaiden sekavuutta ja harhailua ja heidän vahtimistaan. Meidän osastolla muistisairaita on pyörinyt aina enemmän tai vähemmän, mutta miten onkaan sellaista mukavaa vaihtelua tuoneet kaikki ne saattohoitopotilaat, joiden hoitaminen on jollain tasolla ollut niin paljon yksinkertaisempaa ja suoraviivaisempaa. Tajutonta potilasta ei tarvitse pyytää istuutumaan alas kahtakymmentäseitsemää kertaa (kyllä, laskin kerran avustaessani dementoitunutta potilasta wc:ssä). Olen ollut lähihoitaja nyt rapiat viisi vuotta ja nyt alkaa mun pinnani olemaan kirjaimellisesti täynnä. Mun järkeni ja kärsivällisyyteni mittarit alkavat osoittaa punaista ja mitä siitä seuraa? Itsehillinnän pettämistä. Ja ei, se ei ole oikein ketään kohtaan. Ei minua itseäni, työkavereitani tai ennen kaikkea itse sairasta potilasta kohtaan.

En halua nähdä itseäni kolmenkymmenen vuoden päästä hoitajana, joka ei osaa töissä kuin tiuskia ja valittaa ja istua perseellään tekemättä mitään koskaan tai osallistumatta yhtään mihinkään. Sitä se on, kun on ollut alalla liian pitkään ja tehnyt työtä, joka ei oikeasti jossain syvällä sisimmässä palkitse koskaan. Mä en halua katkeroitua sillä tavalla. Yleensä ne, jotka onnistuvat tappamaan työnsä ilon koskaan voimatta - syystä tai toisesta - siitä irrottautua, pilaavat koko hoitoalan maineen.

Ja tästä päästäänkin siihen toiseen hallitsevaan syyhyn, miksi koen hoitoalan olevan kohdaltani ohitse. 

Mä en jaksa enää puolustella hoitajia tai omaa itseäni. En äkkiseltään keksi mitään toista alaa, jota mediassa tai ylipäänsä missään ryöpytettäisiin niin paljon kuin hoitoalaa. Milloin on tehty semmoisia ja tämmöisiä hoitovirheitä, milloin kohtelu ja hoito on ollut niin ja näin paskaa, milloin mikäkin asia on ollut vaan muuten päin persettä, milloin on vanhuksia puettu hygieniahaalareihin, milloin jouduttu odottamaan vessaan pääsyä tunti, milloin on hoitajat vaan istuneet perseellään kansliassa ja voi helvetti soikoon, kehdanneet nauraa!

Ihan totta. Olkoon tämä viimeinen puolustuspuheenvuoroni koskaan hoitoalan ja hoitajien puolesta, koska minä en enää jaksa selitellä minun tai jonkun kollegani tekemisiä kenellekään enkä etenkään sellaisille, jotka eivät koko alasta mitään edes tiedä. Pari varsin perinteistä seikkaa tässä avaan, koittakaa kestää.

Kukaan hoitaja ei istu kansliassa huvikseen nauramassa ja puhumassa, mutta siellä istutaan, puhutaan, ja jopa nauretaan joskus, kun tapahtuu seuraavaa: kun annetaan raporttia vuoronvaihteessa. Kun kirjataan päivän tapahtumia potilastietokantaan. Kun tehdään potilaiden kuntoisuusarviointeja. Kun pohditaan jotain yhteistä, kyllä! työhön liittyvää ongelmaa. Iltapäivän hiljaisina hetkinä, kun potilaat ovat päivälevolla ja kaikki muukin oleellinen työ (kuten esim. kaappien täyttäminen) on hoidettu. Kun potilaille on jaettu ruoka ja odotellaan, että he ovat saaneet syötyä rauhassa. 

Se, että on hoitaja, ei tarkoita, että pitäisi olla koko ajan suuna päänä viilettämässä potilashuoneesta toiseen ja että pitäisi koko ajan härvätä potilaiden ympärillä ja jatkuvasti tehdä jotain. Kuka jaksaa juosta paikasta toiseen kahdeksan tuntia putkeen käyttämättä hyväksi niitä hiljaisempia hetkiä, kun kukaan ei tarvitse apua eikä määräänsä enempää voi itse hoitotyötäkään tehdä?

Iänikuinen vessatusongelma on todella väsynyt juttu jo, mutta sanonpa siitäkin muutaman sanan. Jos joskus saisin oikeuden viedä omaisen toiseen huoneeseen katsomaan toisia, heille tuntemattomia potilaita, niin tekisin sen. Jos se olisi mahdollista, tekisin sen juuri sillä hetkellä, kun vihainen omainen tulee kitisemään siitä, että isoäiti pitää viedä vessaan nyt heti (tai vaihtoehtoisesti isoäiti on jo viisitoista minuuttia odottanut vessaan pääsyä) ja viereisessä huoneessa toinen potilas tekee korisevaa kuolemaa tukehtuessaan omaan limaansa. Se olisi ihan täydellinen hetki. Että mikä homma menee edelle? Sinun isoäitisi pissahätä vai se, että helpottaa kuolevan ihmisen kipuja ja olotilaa? Valitettavasti osastolla on kolmisenkymmentä muutamakin potilasta, ei pelkästään sinun isoäitisi, ja työt pyritään, ihan niin kuin missä muussakin tahansa työpaikassa, priorisoimaan.

Viime aikoina on käyty keskustelua myös hygieniahaalareiden käytöstä. Sitäkin kommentoivat pääasiallisesti ihmiset, jotka eivät tiedä osastojen arjesta _yhtään mitään_. Minä en ainakaan haluaisi, että oma isäni tai äitini tulisi osastolla vastaan alastomana tai tukkaansa myöten omassa paskassaan. Ja ei, jokaista potilasta ei ehdi vahtimaan joka minuutti, ettei tällaista pääsisi tapahtumaan. Haalareita käyttävät yleensä ne, jotka eivät enää tunnista omaa wc:n tarvettaan (koska ovat tarpeeksi pihalla myös sotkeakseen sillä omalla ulosteellaan), joten aivan turha kitistä siitäkään, ettei pääse vessaan silloin kun haluaa. Ne, jotka wc-hätänsä tunnistaa, avustetaan wc:hen siinä, missä kuka tahansa muukin potilas. Ja jos potilas, jolla on taipumus sotkea vaikkapa ulosteella itsensä, sänkynsä ja naapuri ja senkin sänky, kaaoksen siivoamiseen kuluu sitten niin paljon, yleensä kahden hoitajan, aikaa, että se on ihan turha tulla vaatimaan, että sillä sekunnilla pitäisi olla tekemässä jotain muuta jollekin toiselle potilaalle.

Olisi olemassa vaikka mitä tilanteita avattaviksi kaikille niille, jotka eivät hoitajan arjesta tai työnkuvasta tiedä mitään, mutta tästä tulisi niin järkyttävän pitkä romaani, ettei kukaan sitä jaksaisi lukea. Jätän tämän nyt sitten vain näihin muutamiin keisseihin. Vielä siis pari juttua alla!

Kaikki se ininä siitä, etteivät hoitajat joko tee työtään oikein tai eivät tee sitä muka ollenkaan, on ihan helvetin tekopyhää ja naurettavaa settiä ottaen huomioon sen, että nykyään osastolle marssivat omaiset (ja potilaatkin toisinaan) tuntuvat itse unohtavan käytöstapansa sillä sekunnilla, kun jalka ylittää osaston kynnyksen. Hoitajia saa haukkua ja mollata ihan niin paljon kuin sielu sietää, koko toiminnan saa olettaa kyseenalaiseksi ennen kuin on edes nähnyt mitään ja tietysti jokainen ihminen tietää ja osaa hoitaa sairaan omaisensa paremmin kuin siihen koulutettu henkilökunta*. 

*Herättää kysymyksen, että miksi omaiset eivät sitten hoida potilasta kotonaan, kerran tietävät ja osaavat niin paljon paremmin.

Ja herranjumala, jos hoitaja puolustaa tekemisiään tai ilmoittaa asiallisesti, että "en keskustele asiasta kanssanne, kun olette noin kiihtyneessä mielentilassa", tavallisesti kasvoillaan väkinäinen, pakotettu ystävällinen hymy, koska samalla mitalla ei voi takaisinkaan antaa, niin sitten kirjoitetaan siitä, miten hoitohenkilökunta on niin röyhkeää ja epäasiallista.

Hoitovirheistä kirjoittaminen lehdissä on ihan totaalinen keino lytätä mikä tahansa hoitoalan yksikkö. Hoitovirheistä puhuessa hoitava yksikkö ei voi vaitiolovelvollisuuden vuoksi selittää asiaa välttämättä niin, että tavallinen kansa sen ymmärtää, eli siis puolustaa tekemisiään asiallisesti perustellen. Tulee mieleen taannoinen lehtijuttu, missä joku julkkis oli ollut useita tunteja päivystyksessä saamatta ruokaa. Potilas mainitsi, että epäiltiin umpisuolen tulehdusta, mistä hoitoalan ihminen tietysti jo käsittää, ettei tällaiselle, mahdolliselle leikkaukseen menevälle potilaalle VOI antaa mitään ruokaa. Mutta koska sairaalan henkilökuntaa koskee vaitiolovelvollisuus, ei haastattelussa asiaa pahoitellut sairaalan esimiesihminen voinut tätä tietenkään sanoa.

Mä olen väsynyt olemaan sylkykuppina. Nimittäin se, että jokut laukovat ajattelemattomia mielipiteitään omasta tai läheisensä saamasta "paskasta" ja "ammattitaidottomasta" hoidosta siellä tai tuolla, varmistaa sen, että jokainen muukin asiaan perehtymätön olettaa asioiden olevan joka paikassa huonosti ja päin persettä. Sitten kuulee näitä naurettavia yleistyksiä, että hoitoalan työntekijät ovat pääsääntöisesti ammattitaidotonta ja osaamatonta ja laiskaa sakkia ja ne oikeasti hyvät ja tunnolliset hoitajat ovat vain satunnaisia poikkeuksia. Se on sama, kun minä menisin yhden ikävän kokemuksen perusteella lyttäämään kokonaisen ammattikunnan ja toteasin, että no on sielläkin varmaan pari ihan asiallisesti työnsä hoitavaa tyyppiä. Onko reilua häh?

On olemassa juuri niitä hoitajia, jotka mielellään istuvat kahvihuoneessa juttelemassa sen sijaan, että menisivät tekemään työnsä. On olemassa hoitajia ja lääkäreitä, jotka tekevät joskus hoitovirheen ja siitä voi asiallisesti heitä syyttää (mutta ovathan hekin sentään vain ihmisiä). On olemassa hoitajia, jotka unohtavat ammtillisuutensa ja huutavat kiroten takaisin, kun joku tuohtunut omainen alkaa käymään iholle. Toisin kuin moni ulkopuolinen kuvittelee, nämä sankarit ovat onneksi huomattavaa vähemmistöä hoitoalalla.

Jos minä jatkaisin hoitoalalla koko ikäni, minustakin varmaan tulisi sellainen laiska ja katkeroitunut tyyppi, joka vaan kitisisi ja valittaisi joka asiasta. Tässä oman elämäni muutoksen alla teen vielä hoitoalan duunia ja teen sitä niin hyvin kuin mahdollista, ja jos satun keväällä pääsemään opiskelemaan, aion edelleen jatkaa keikkaluontoisesti, koska pelkällä opintotuella eteenpäin pärskiminen kuulostaa aivan kaamealta. Tavoitteeni kuitenkin on, että pääsisin irrottautumaan tästä haukutusta alasta mahdollisimman pian.

Niin, ja tämäkin vielä: voihan olla, että vaikka en opiskelemaan vielä pääsisikään ensi syksynä, niin muutto voi olla siitäkin huolimatta edessä. Saa nähdä, mihin päin Suomea sitä ukkelin työn perässä hiihdetään.

Kommentit

  1. Aamen! Voin täysin yhtyä tuohon hoitoala-osuuteen. Oon ite ollut hoitoalalla töissä nyt valmistumisen jälkeen kohta kaksi vuotta ja alkaa olla mitta täynnä. Ehkä eniten sitä, että palkkaus on niin paskaa ja ala-arvoista, että joka kerta vaan vituttaa entistä enemmän kun tili tuli-tili meni. Ja ylipäätään se, että säästetään aina ihan vääristä paikoista, vakipaikkaa et saa millään ilveellä seuraavan kymmenen vuoden sisään, työsopparit on max. 3 kk mittaisia ja saat uudesta sopparista tietää kahden päivän varoitusajalla ym. Sijaisia kohdellaan hoitoalalla kuin paskaa ja se on ihan perseestä. :D

    Mutta tuo ulkopuolelta tuleva hoitajien haukkuminen on niin totta. Nyt sitä on saanut kuulla vähemmän kun on leikkaussalissa töissä, potilaat ei kuitenkaan muista suurimmaks osaks mitään kun ne salista lähtee (yleensä vielä putki kurkussa), mutta ihan riittävästi saa kyllä lukee paskaa somesta ja lööpeistä. Täällä meillä päin on nyt alettu haukkua päivystystä, ihan privaattipuolen lääkäreidenkin toimesta. Urpot ihmiset kun ei vaan älyä, että se vuotava nenä tai jalalle tippunut tabletti tms ei ole päivystyksen vaativa vaiva. Mutta ei, kun minä minä ja sitä rataa.

    Nuo kaikki sun mainitsemat asiat tuli kyllä ilmi kun teki vuodeosastolla töitä, oli se sitten sisätautien vuodeosasto tai ihan pitkäaikaisosasto, samaa paskaa vähän eri nimikkeellä. Eniten ärsyttää se, että kun kaikesta säästetään, ei mitään hommaa ehdi tehdä kunnolla. Kyllä varmaan kuka tahansa hoitaja tykkäis missä tahansa paikassa hoitaa potilaansa kunnolla ja huolehtia ihan kaikista tarpeista, mutta kun ei se näillä nykyresursseilla onnistu. Täällä Jyväskylässäkin kaupunki päätti, että pitkäaikaispuolella on liikaa hoitajia, ja niitä vähennetään lisää koska tarvetta ei kuulemma ole (tai jotain muuta järjetöntä). Eli nyt kun on yhtä potilasta kohden 0,5 tms hoitajaa niin se tiputetaan 0,4 hoitajaan tms. Ei kuulosta ulkopuolisen korvaan pahalta, mutta jokainen vuodeosastolla ollut tietää, että kyllä se tuntuu siellä hoitaja-puolella ja töitä saa painaa entistä enemmän.

    Ite oon ottanut nykyään sen kannan, etten jaksa edes kommentoida mihinkään. Facessakin vähän väliä joku puolituttu postaa jotain paskaa, ja kertoo omat kokemuksensa siitä ja tästä käynnistä sairaalassa, ja kommenteissa jatketaan samalla linjalla, mutta en jaksa mennä korjaamaan asiaa toisin. Ei se mene jakeluun kuitenkaan.

    Tsemppiä opiskeluihin, toivottavasti siitä tulee sulle tulevaisuuden ala! Voi kun itekin uskaltais lähteä opiskelemaan taas tai löytäis jonkun sellasen jutun mitä tehdä, mikä ois vielä vähän mielekkäämpää kuin hoitoala. Vaikka leikkurissakin on ihan jees, mutta tää palkka vaan masentaa, kun ei se tästä edes kasva enää mihinkään. Pitäs päivystää, mutta ei pääse. :(

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Sana vapaa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omaisten suusta kuultua

Suosikkikuvat TOP40

Bergamo Historic Gran Prix

Kotimatka ja kolikkosuihkut

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari