Elämäni uusi luku

Kuinka moni teistä rakkaista lukijoistani on vielä aikuisiällä kokenut aloittaneensa uuden luvun elämässään? En tarkoita tässä yhteydessä esimerkiksi mitään onnettomuudesta seuranneita vakavia traumoja, jotka olisivat vaikkapa pakottaneet opettelemaan kävelemisen uudestaan, vaan ihan arkisia, hyviä juttuja ja muutoksia elämässä, jotka tuovat sellaisen tunteen, että on astumassa johonkin aivan uudenlaiseen maailmaan?

Niin kuin kaikki lukijani varmasti tietävät, mä olen pyrkinyt luomaan itselleni elämän, jollaista en aio katua pätkääkään kuolinvuoteellani, oli se sijattu sitten ensi viikolle tai pitkälle hamaan tulevaisuuteen. Mä olen onnistunut elämään aika hyvin omien periaatteideni mukaan, mutta pakko on myöntää, että pari juttua toivoisin tajunneeni tehdä toisin kymmenen vuotta sitten. Toivoisin, että olisin silloin tajunnut, ettei hoitoala ole mua varten. 

Monesti muinoin olen täällä blogissakin kirjoitellut siitä, että hoitoala on se, jolla mun kuuluu olla ja elantoni tienata, ja etten edes halua tehdä mitään muuta työtä. Aavistuksen hävettää myöntää, mutta mä olen ollut niin väärässä sen suhteen. Niin väärässä. Melkeinpä pöyristyneenä mietin : mitä mä olen oikein kuvitellut?! Eräs kollegani ihmetteli tässä eräänä päivänä, että "miksi et lähtenyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi?". Vastasin rehellisesti, että "en halua olla ihmisten kanssa enää tekemisissä.". No, ehkä se on vähän kärjistetysti sanottu. Tietenkin mä haluan tavata ihmisiä ja kokea erilaisten sosiaalisten kanssakäymisten tuomaa rikkautta elämässäni, eikä opiskelemaan lähteminen tai uudelle alalle pyrkiminen millään tavalla eristä mua muista ihmisistä. Mutta hoitoala ja potilaat... sayonara.

TURUN YLIOPISTO

Hain kevään korkeakoulujen yhteishaussa neljälle eri paikkakunnalle opiskelemaan maantiedettä. Maantiedettä, jota halusin kokeilla syksyllä ja sitten opiskelinkin avoimessa yliopistossa koko talven innostuen tieteenalasta oikein kunnolla. Kävin pääsykokeissa Turussa, Oulussa, Helsingissä ja Lahdessa (Joensuussa). Pääsin Turkuun, siis juuri sinne, minne haaveilin näistä kaikista paikoista pääsevänikin, ensin varasijalle 7. (316:sta hakijasta - 25 aloituspaikkaa) ja juhannusaattona pääsin sisään hyväksyttynä opiskelijana. Aloitan elokuun lopussa maantieteen opinnot Turun matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Ja mä olen ihan helvetin innoissani ja onnellinen.

HYVÄSTI TAMPERE

Mutta kun elämässä tapahtuu jotain ihanaa ja mullistavaa, se yleensä tarkoittaa sitä, että jotkut ovet pitää sulkea takanaan. Aina se ei tunnu mukavalle. Se, että mulle auennut opiskelupaikka on ihan paras juttu tänä vuonna, tarkoittaa, että mun on jätettävä hyvästejä. Mun on hyvästeltävä mun Tampere, joka on tässä n. kymmenessä vuodessa muuttunut oikeasti mun Tampereeksi, mun kodikseni, omaksi kaupungikseni, jonka jättäminen kaikkine ihmisineen ja paikkoineen tuntuu todella kurjalta. Mun koko aikuisikäni sosiaalinen elämä on täällä. Mä tutustun ihmisiin niin kovin hitaasti, että tuntuu pelottavalle lähteä rakentamaan uutta sosiaalista verkostoa aivan uudessa kaupungissa. Niin, tai kahdessa uudessa kaupungissa.

RAUMA - TURKU - RAUMA

Ukkelin töiden takia me emme siis ole muuttamassa siis Turkuun, vaan Raumalle (näillä näkymin). Musta tulee raumalainen, joka käy opiskelemassa Turussa (voisiko joku tuoda mulle suomi-rauma-suomi -sanakirjan?). Tarkoituksena olisi asettua ensin väliaikaiseen kämppään ja hiljakseen alkaa etsiä sitä ihan omaa taloa (en todellakaan ala odottamaan sen hommaamista seuraavaa viittä vuotta, vaikka musta nyt köyhä tuleekin!). Ja miten kiire tässä tuleekaan, kun opiskelut alkavat jo elokuussa! Missä välissä tässä ehtii pakata, muuttaa tai ylipäänsä etsiä jonkun kämpän ja käydä vielä katsomassa sitä?! Voi ärh, loppukesä ei sen suhteen kuulosta yhtään miellyttävälle...

Mutta vaikka mä joudun mun Tampereen ja mun ihmiset täällä jättämään taakseni - ei tässä kuitenkaan toiselle puolelle maailmaa lähdetä - ja vaikka tuo muuttohässäkkä tässä vähän stressaakin, niin suurin mun huolenaiheistani on se, miten mä rahoitan mun opiskeluajan elämäni. Elämäni, jonka tason haluan säilyttää. En suostu olemaan köyhä opiskelija. En vaan suostu...

... mutta mitä jos?

IRTISANOUTUMINEN

Olen irtisanoutunut nykyisestä, vakituisesta työsuhteestani. Se oli ihanaa ja vapauttavaa allekirjoittaa se paperi. Mutta se on myös pelottavaa. Kun ei sitten jossain kohtaa enää rapsahdakaan tilille sitä palkkaa, jolla on maksanut asumisensa ja laskunsa ja elämäntyylinsä. Asuminen ja laskut eivät itsessään mua huoleta, onhan meitä kaksi tyyppiä tässä pyörittämässä tätä taloutta. Eniten mua huolestuttaa ja oikeasti ihan pelottaakin, että milloin mä pääsen taas matkalle. Niin, jotain normaalia ihmistä voisi kai laskut ja eläminen huolettaa eniten, mutta ei mua. Mua huolettaa se, että onko mulla varaa sen kaiken jälkeen ostaa lentolippuja. Tuleeko viikon päästä koittava Norjan matka olemaan pitkään aikaan mun viimeinen? Mitä tapahtuu mun unelmalle Tiibetistä ja Antarktiksesta? Siirtyvätkö ne oikeasti johonkin tulevaisuuteen, jota ei välttämättä edes ole? Entäs se Kuuba, jonne meidän piti alkuvuodesta lähteä? Panikoin. Ihan kamalasti. Mitä jos opiskelukaan ei tunnu sitten miltään, jos en pääse toteuttamaan omaa itseäni ja suuria mielihalujani valloittaa maailma?

Tuntuu vähän hupsulle kirjoittaa tuosta. Mutta minkäs teet? Olin paikalla, kun matkageenejä jaettiin ja tässä sen nyt näkee. Suurien elämän muutosten edessä tuo on mun suurin huolenaihe.

TULEVAISUUS

Toisaalta mä uskon parempaan. Nyt kun pääsee eroon tuosta mieltä uuvuttavasta ja rasittavasta hoitoalasta, niistä kiljuvista, lyövistä, hitaista ja kaikin puolin mun kärsivällisyyttä koettelevista potilaista (ei ne kaikki ole sellaisia, ei ei - tämä oli kärjistys, joka kuvaa mun tunnettani parhaiten työtäni kohtaan tällä hetkellä), ja pääsee oppimaan uutta, tietämättä ollenkaan, mikä musta vielä isona tulee (älkää siis kysykö!), mä uskon vakaasti, etteivät tekemäni päätökset voi kaduttaa mua. En vaan jaksa uskoa, että parin vuoden päästä kiroisin tätä kaikkea. Vaikka en pääsisikään heti matkalle sen vuoksi, koska olisin vain köyhä opiskelija. Pelkkä ajatus siitä, ettei mun arkeni valu hukkaan työssä, jota en voi enää sietää, ja joka oikeasti vaikuttaa jo mun henkiseen jaksamiseen, on sanoinkuvaamattoman ihana.

Loppuun voisin vielä lainata muutamalla lauseella Pablo Nerudanin Hidasta Kuolemaa muutamalla lauseella.

"Kuolee hitaasti hän, joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikkia, ei rakasta itseään... 
Kuolee hitaasti hän, joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja, joka ei muuta rutiinia...
Kuolee hitaasti hän, joka ei vaihda elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä, joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan, jotta voisi kulkea unelmiensa perässä, joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran elämässään paeta viisailta neuvoilta...
Elä tänään, riskeeraa tänään, tee tänään, älä anna itsesi kuolla hitaasti, älä unohda olla onnellinen." 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ol niingon gotonas!

Travel Always Finds a Way

Studio italiano - ja muuta pohdintaa yliopisto-opinnoista

Mary Kay

Sixties