21. joulukuuta 2017

Matkailuvuosi 2017 - Manhattanin kuhinasta Irlannin vehreiden nummien kautta Lofoottien turistirysään

Vuosi 2017 alkaa käydä loppuun hajanaisen blogiaktiivisuuden myötä. Tuntuu, että siitä on vasta muutama hassu kuukausi, kun tein pitkästä aikaa uuden vuoden lupauksen, jossa lupasin tehdä kaikkeni mun unelmien eteen

Oikeastaan kaikki niistä on toteutunut. Lupasin kirjoittaa sydämeni kyllyydestä, ja voi pojat, että olenkin kirjoittanut! En välttämättä blogiin, mutta mun kirja on taas reippaasti lähempänä sitä hetkeä, kun sen uskallan jollekin kustannustädille lähettää. Sivulauseessa lupasin myös päästä opiskelemaan ja tadaa! Olen opiskelija! Toisessa sivulauseessa mainitsin ihan oman talon löytämisen ja ostamisen. Omaa taloa ei ole näköpiirissä, mutta se onkin sellainen asia, joka mua ei ole ehtinyt harmittaa pätkääkään. Tässä on nyt ollut kaikenlaista, mikä on pitänyt ajatukset aivan muissa (tärkeämmissä) asioissa.

Mun toinen lupaus oli matkustaa niin paljon kuin mahdollista. Luulen, ettei mikään määrä matkustelua voi tyydyttää tätä lupausta. Vaikka olen jälleen kerran tyytyväinen matkailuvuoteen 2017, olisi mulla ollut mahdollisuuksia taas vaikka mihin. Sille ei kuitenkaan nyt enää voi mitään, enkä mä halua jäädä sitä voivottelemaan, sillä niin kuin eräässä marraskuisessa postauksessa jo kerroinkin, matkavuosi 2018 alkaa olla jo täyteen buukattu.

Nyt on kuitenkin aika summata yhteen vuoden 2017 reissut. 


Ennakkoluuloja rikkova NYC

Kutsun reissuun isosiskoltani ja siskontytöltäni Rossolta saadessa ajattelin, että miksipä ei, lähdetään nyt sitten, kun kerran halvalla pääsee. Menopaluulennot maksoivat tammikuussa alle 350 euroa ja majoittuminen aivan Times Squaren ja Central Parkin tuntumassa Hampton Innissa rapsakka 900 euroa (abouttia 300 euroa mulle). 


Se olikin ihan mahtava reissu, jota en todellakaan kadu, vaikka ennakkoluulot itsellä olikin vähän sitä sun tätä. NYC toki vahvisti mielikuvia itsestään, mutta se myös kaatoi niitä, se yllätti ja oli yllättämättä, se ihastutti ja voi, kyllä se vihastuttikin, jos osui keskelle kello viiden ruuhkaa. Vaikka itsekin totesin eräässä NYC-postauksessani, että kaiken sen ihmeellisyyden takana on vain lopulta ihan tavallinen kaupunki, siinä on jotain humalluttavaa ja taianomaista. Voisin suositella tuota kaupunkia sellaisellekin, joka ei suurkaupungeista niin välitä. Matkustaminen kun on parasta silloin, kun ennakkoluuloistaan huolimatta yllättyy positiivisesti. 

Ensimmäinen tosi wau-experience oli jo pelkästään se, kun astuimme rautatieasemalta katutasolle ja näimme ensimmäistä kertaa pilvenpiirtäjiä. Matkan ensimmäisinä päivinä rakennusten koon ihmettelemiseen ei tuntunut kyllästyvän lainkaan - ellei sitten 14 kilometrin kävelyn jälkeen, kun alkoi olla muutenkin vähän rikki (tää mun selkä otti vähän ihteensä) ja mieli kyllästetty piripintaan kaikkien aistien yhteisvaikutuksesta.



Toisaalta pelkkä rakennusten suuri koko ei ollut se, mikä ihmetytti. Vartin metromatkan jälkeen sitä löysi itsensä aivan toisenlaisesta paikasta. Piti ihan kaulaansa kurkotellen yrittää löytää niiden matalien rakennusten takaa, että mihinkä ne pilvenpiirtäjät nyt olivat oikein hävinneet. No sinnehän ne, jonnekin Hell's Kitchenin ja Midtownin rajamaille... aivan kuin olisi ollut yhtäkkiä jossain ihan toisessa kaupungissa. Emme siis olleet tulleet kuin West Villageen, ja kun sieltä jatkoimme matkaa Financial Districtille ja Wall Streetille, olimme taas palanneet suurten rakennusten luvattuun maahan. 

Monimuotoisuudesta puheenollen, vaikka NYC onkin monelle todellinen betonihelvetti, sitä voi positiivisesti yllättyä, kun sukeltaa Central Parkin lehvästöjen alle. No, tammikuussa ei juurikaan lehvästöjä näkynyt missään, mutta olipa siinä sitten iso puisto! Keskeltä puistoa, vaikka puut todella olivat talvisen alastomia, oli vaikeuksia taas löytää sitä pilvenpiirtäjien riviä, joka rajaa puistoa sen eteläpäässä. 


Positiivisin kokemukseni New York Cityssa liittyi kuitenkin ihmisiin. Kyse on saaresta, jolla asuu puolitoista miljoonaa ihmistä, se tunnetaan muodin mekkana, sadoista elokuvista, tv-sarjoista ja filmitähdistä ja lisäksi siellä vierailee vuodessa useampi miljoona turisti. Eihän sellaiselta kaupungilta voi odottaa kuin pinnallisuutta, kulmain alta kyräilyä, selän kääntämistä, töykeyttä. Vai voiko? Jälkeenpäin ajateltuna tämä ennakkoluuloni New Yorkista tuntuu suorastaan naurettavalle. Apua sai joka kerta pyydettäessä, ja joskus vähän enemmänkin. The Bergdorf Goodmanilla tai muissa out-of-our-league -liikkeissä meitä tavallisia ihmisiä kohdeltiin samalla tavalla kuin niitä, jotka astelivat liikkeisiin timantit säihkyen ja merkkirytkyt yllään. Ihmiset olivat ystävällisiä, hymyileväisiä, avuliaita, iloisia ja avoimia. Kukapa olisi uskonut, että perusnewyorkilaista olisi todella helppo lähestyä asiassa kuin asiassa? En minäkään ennen.


Yllä olevan kuvan tarina. Murtauduttiin vahingossa Hudson-jokiristeilyllä Rosson kanssa vip-alueelle. Siellä me sitten istuttiin, eikä kukaan koskaan tullut meitä poiskaan häätämään! "Väistäkää, täältä tulee vippejä!" (Kumman kaa, Ellu)

New York -postauksia pääsee lukemaan tuosta alapuolelta



Kevätpäivät Irlannissa

Toukokuussa vietin viikon Irlantia (ja Pohjois-Irlantia) ihastellen. Se oli ollut mun buckettilistallani jo pitkään. Matkaseurana mulla oli vain itseni.


Irlanti oli ihana, kaunis ja jopa hieman mystinen. Yllättävintä oli kuitenkin se, että jouduin lopulta myöntämään Irlannissa salaisen rakkauteni avomereen. Olin kuvitellut mielessäni rakastuvani niihin vihreisiin nummiin, linnoihin, ponilaitumiin, kallioisiin rantoihin... mutta että avomereen! Cliffs of Moherilla järkyttävässä turistiryysiksessä, tihkusateessa, harmaassa maisemassa, jossa taivaanrannan ja meren rajaa ei edes erottanut, mä tunsin olevani kuin kotona. Mutta ei sillä, kyllä ne vihreät nummet, linnat, ponilaitumet ja kallioiset rannatkin pyörryttivät upeudellaan!


Jos NYC riisti multa mun ennakkoluuloni, Irlanti vahvisti niitä. Yksi niistä syistä, jonka vuoksi Irlanti matkakohteena mua kiinnosti, tietysti vanhana konkaribilettäjänä, oli kaikki ne television kautta luodut mielikuvat. Halusin tietää, onko irkkupubeissa oikeasti sellaista kuin annetaan ymmärtää: ihmiset tanssivat pöydillä viulun säestäessä heidän omaa kansanmusiikkiaan reilulla kädellä olutta ja viskiä ryypäten. Hämmennyin suuresti siitä yhdysvaltalaisturistivyörystä, jonka kohtasin Temple Barin alueella Dublinissa ja olin jo vähällä myöntää, että taasko yksi raudanluja mielikuva on hajonnut. Sitten höpöttelin paikallisten kanssa ja opin, että siellä se juhlimisen jalo taito on ihan oikeasti hallussa. Tavan kansalaiset hakeutuivat viikonloppuisin Temple Bariin, koska siellä on yksinkertaisesti niin kova meno. Kenties television kautta luodut kuvat ovat toki kärjistettyjä, mutta eivät aivan valheellisiakaan.


Irlantilaisten rakkaus viskiä kohtaan voisi olla myös jotain sanoinkuvaamatonta, mikäli en olisi käynyt erään pubin tiskillä baarimikon kanssa seuraavaa keskustelua.

Minä: Can you recommend some popular shooter irish people usually likes to drink?
Baarimikko miettii hetken kiireessään ja sanoo: Whisky.
Minä: Ok. I'll take it.

Siinä ei sen enempää keskusteltu tarkemmin mistään viskilaaduista, vaan paria sekuntia myöhemmin mulla oli viskishotti naaman edessä. Koomisinta lienee se, etten mä edes erityisemmin pidä viskeistä. Samainen baarimikko oli kuitenkin luultavasti jäänyt miettimään mun kysymystä hieman tarkemmin, sillä myöhemmin mun mennessä tiskille hän esitteli mulle Little Guinnessin, kahvi- ja kermaliköörishotin. Vaikka en itse mikään kahvin ystävä ole, niin tuo shotti oli kyllä mainio. Join useamman. Melkein voisi sanoa, että jos en Irlannin reissulla muuta oppia mukaani saanut, niin ainakin siedän nyt aavistuksen enemmän viskiä ja kahvin makua!


Kenelle suosittelen Irlantia? No ihan kaikille vauvasta vaariin! Kohteena se on mukavan matkan päässä, sinne voi pyrähtää nopeasti vaikka pidennetyksi viikonlopuksi ihastelemaan Dublinin värikkäitä rakennuksia ja kummastelemaan sitä järjetöntä energiamäärää, joka valuu ulos pubien ovista ja ikkunoista iltapäivästä aamuyöhön. Jos aikoo viettää pidemmän aikaa saarella, kannattaa tehdä pikainen visiitti vaikkapa Galwayhin tai, jos on kovin innokas Game of Thrones -fani, voi sujahtaa Pohjois-Irlantiin etsimään sarjan kuvauspaikkoja. Tosin, Brexitin myötä kannattaa ottaa noista rajatouhuista selvää, kun sen aika on. Se voi tuoda muutoksia, eikä sinne Pohjois-Irlantiin sitten välttämättä sillä tavalla vaan sujahdeta.

Irlantiaiheisia postauksia blogissa

Beannachtaí ó Éirinn - tai jotain sinne päin! Terveisiä Irlannista!
Treffit Atlantin kanssa
Galway - taas yksi suolantuoksuinen kaupunki
Paluu Irlantiin


Karavaanareina Norjan Lofooteilla

Kun isäni vuosi sitten jouluna täräytti, että oli vuosien jahkailun jälkeen myynyt hevosauton pois (kotopuolessa ei hevosia ole ollut enää pitkiin aikoihin) ja ostanut tilalle maanmainion ja pikkaraisen retkeilyauton, olin jo lyönyt mielessäni tulevat kesäsuunnitelmat lukkoon. Miten olimmekaan edellisen Norjan reissun jälkeen puhuneet, että pitäisi lähteä käymään uudestaan, kunhan ei tarvitsisi välttämättä nyhjätä jossain teltassa... ukkeli ei tuntunut pahastuvan mun päättäväisyyttä tällä kertaa. Päinvastoin, olisin ollut äärimmäisen huolissani, jos tuota kalamiestä ei Norjan lohta ja turskaa kuhisevat vedet olisi saaneet innostumaan...


Pientä korvausta vastaan (toisin sanoen isän mielestä: "kunhan tankki on täynnä, kun palautatte auton, se on ehjä ja siivoatte sen sitten itse") otimme tuon särmän retkeilynauton alle heinäkuussa ja suuntasimme sen nokan kohti pohjoista. Se oli huisin jännittävää olla sillä tavalla ensimmäistä kertaa elämässään ihkaoikea karavaanari! Jotkut kai on sitä mieltä, ettei retkeilyautoa lasketa samaan kastiin matkailuvaunujen ja -autojen kanssa, mutta kyllä me useilta isommilta karavaanareilta saatiin käden heilautuksia ratin takaa ajellessamme kaunista ja mutkikasta E10 -tietä. Se oli vähän kuin olisi saanut ylennyksen.


En lainkaan ihmettele, miksi Lofootit keräävät kesäaikaan väkeä ihan pipona. Musta on edelleen ihan käsittämätöntä, että sellaiset maisemat ja pinnanmuodot löytyvät niin "läheltä" tätä omaa kotomaatamme, enkä siis puhu pelkästään Lofooteista, vaan (pohjois-)Norjasta ylipäänsä. Ja jos haluaa ihan extrasti kauniita ja henkeäsalpaavia maisemia, kannattaa ajaa Kirunan kaivoskaupunkiin ja sieltä Ruotsin Lapin kautta mestoille. Eivätkä Lofootit houkuttele pelkästään pohjoismaisia turisteja, vaan tien päällä näkee kaikenmoisia rekisterikilpiä kaikenmoisista eurooppalaisista maista. Tämä olikin kokonaisuudessaan se murheenkryyni, joka varjosti meidän reissua. Se, miten turismi vaikuttaa kohteeseensa, mm. juurikin Lofooteilla. Kirjoittelen siitä joskus lisää, kun inspis iskee.


Lofooteille kannattaa toisaalta suunnata kesäkuukausina, kun valoa riittää ja luonto on kukkeimmillaan. Toisaalta kesäkuukaudet ovat niitä pahimpia, koska kaikki muutkin ovat siellä silloin. Mukaan suosittelen ottamaan aimoannoksen kärsivällisyyttä ja hillittyä kaasujalkaa, sillä E10 on toisinaan maailman kapein tie (hirvitti toisinaan enemmän kuin ne nepalilaiset vuoristotiet) ja siinä äkkiseltään kirosanat lentelee, kun sesonkiruuhka yllättää. 


Lofootti(ja karavaanari-)tarinoita löytyy tästä



Tämän myötä haluan toivottaa kaikille oikein ihanaa joulua ja onnellista (ja reissurikasta) uutta vuotta kaikille lukijoille! 

Luetuimmat

Arkisto