27. kesäkuuta 2019

Johdatus Drumhelleriin, maailman dinosauruspääkaupunkiin

Oli lauantainen alkuilta, ei ketään missään; vain kuivat, viime syksyltä unohtuneet lehdet kahisivat asfalttia vasten, kun voimakas tuuli tempaisi ne mukaansa maasta. Kävelin kylän poikki virtaavan Red Deer Riverin vartta ja kuuntelin hiljaisuutta ja ihastelin eroosion vaikutuksesta paljastuneita, miljoonia vuosia vanhoja maaperäkerroksia ympärilläni. Nälkä kurni mahassa pitkän päivän jälkeen. Suurin osa ravintoloista, ne muutamat, jotka edes huomasin, vaikuttivat pimeiltä ja elottomilta. Kadunvarsipenkin selkänojalla seisova, minua herkeämättä tuijottava velociraptor näytti yhtä nälkäiseltä kuin itse olin. Kävelin tyynesti sen ohitse. Hieman leppoisammin minua seurasi kulman takana seisova brachiosaurus. Sen oranssi selkä ja komeasti kaareutuva, pitkä kaula kiilsivät Kanadan badlandseja hivelevässä alkuillan auringossa. Postapokalyptisin fiilis ikinä?

Olin Drumhellerissa. Siis missä? Niin, Drumhellerissa. Maailman dinosauruspääkaupungissa. Oli ihan ok, että kadunvarsipenkillä möllötti Jurassic Parkistakin tuttu, vaarallinen lihansyöjälisko. Mutta ei hätää. Sen sisuksissa ei myörinyt loputon ihmislihan nälkä, sillä se oli muovia. Siihen maailmanloppua enteilevään, autioon pikkukaupunkiin olisi sukupuutosta herännyt raptori tietysti sopinut kuin nenä päähän. Tai vähintäänkin tuon noin 70 miljoonaa vuotta vanhan otuksen olisi voinut nähdä pinkomassa kuuttakymppiä badlandsien tyhjillä aroilla, toki hieman pienempänä kuin Jurassic Park meille opetti; velociraptorit olivat aika pieniä sauriita, suurimmillaan noin 15-kiloisia.

Pienessä Drumhellerissa yksi velociraptor ei kuitenkaan ole ainut laatuaan. Drumhellerissa dinosauruksia on kaikkialla, niin niitä värikkäitä muovijäljitelmiä kuin ihan ihkaoikeitakin, ja siksi minäkin olin siellä. Jos ei tiedä dinosauruksista mitään, pari päivää Drumhellerissa auttaa kummasti. Dinosauruksia voi nähdä ravintolassa tai jopa paikallisen alkon mainoksessa.

Miksi Drumheller on sitten maailman dinosauruspääkaupunki? Se on yksi maailman fossiilirikkaimmista alueista ja kylän lähistöltä, ja Albertasta ylipäänsä, on löydetty tuhansia ja tuhansia fossiileja, kiitos sen helposti erodoituvan maaperän. Jopa tavantallaaja saattaa bongata muinaisen luun, niin paljon niitä siellä on!





Drumheller on todella piskuinen kylä eteläisessä Albertassa keskellä eriskummallisia badlandseja, eli voimakkaasti erodoituneita kanjoneita, joiden seinämillä voi nähdä kymmeniä miljoonia vuosia vanhoja maaperäkerrostumia - ja onnekas osaa ehkä bongata sieltä myös muinaista elämää fossiilien muodossa. Mennääkseen tähän dinosauruspääkaupunkiin, pitää nähdä hieman vaivaa: julkista liikennettä ei ole. Lähin suuri kaupunki rapian sadan kilometrin päässä, Calgary, lienee paikka, josta retki on järkevintä aloittaa. Sieltä voi vuokrata auton ja karauttaa paikan päälle hetkessä. Omasta Kanadan tukikohdastani Saskatoonista oli Drumhelleriin matkaa rapia 500 kilometriä. Mun oli siis pakko vuokrata auto. Vuokrasin Budget Carilta näppärän Chevyn neljäksi päiväksi 262 dollarilla (170 euroa) ja lähdin elämäni eeppisimmälle, ja samalla myös unettavimmalle, ajomatkalle. Ajomatka oli paikoin niin, noh, tiytyllä tapaa tylsä, että kaasujalka alkoi painaa vähän liiaksi. Tyhjällä maantiellä ilman mutkia tai suuria mäkiä sitä saattoi yhtäkkiä huomata ajavansa ihan järkyttävää vauhtia, vaikka koko ajan oli vaarana mm. ne pellon väriset peurat ylittämässä tietä.





Joku saattaa ihmetellä, miksi en tehnyt retkeä Drumhelleriin ollessani Calgaryssa. No siksi, että olin Calgaryssa keskellä talvea ja vuokraemäntäni Mari-Lou vannotti, etten saisi mennä Drumhelleriin ennen kuin lumet ovat sulaneet. Ei sillä, että ajomatka talvella olisi jotenkin erityisen vaarallinen, vaan siksi, etten saisi preeriasta ja badlandseista ("autiomaasta", "hedelmättömästä maasta") oikeaa fiilistä, jos maassa olisi lunta. Ja jälkeenpäin ajateltuna Mari-Loulla oli pointtinsa; näillä seuduilla on taatusti paljon siistimpää liikkua lumettomaan aikaan.

Piipahdus sivuraiteelle...

Poltto-aineen hinta oli suomalaisen silmin naurettavan alhainen, joten vuokra-autoa ei sen takia kannata jättää valitsematta. Litra tavallista bensaa maksoi provinssista hieman riippuen noin 1,2 dollaria eli noin 0,80 euroa. Alhainen hinta on tietysti ymmärrettävä, onhan Kanadalla omia öljyvarantoja käytössään, mikä maan valtavuudesta huolimatta vähentää tuontiin liittyviä kuluja. 

Polttoaineen hinta oli kuitenkin provinssi- ja territoriokohtaista. Satuinkin Kanadaan oikein mielenkiintoiseen ajankohtaan näin ympäristö- ja ilmastoasioiden näkökulmasta, sillä osa provinsseista oli jo ottanut lähiaikoina käyttöön Suomessakin pöydällä käyneen hiiliveron. Polttoaineen hinta esimerkiksi Brittiläisessä Kolumbiassa oli noussut juurikin hiiliveron vuoksi. Tarkastelimme yliopistolla kuitenkin tyytyväisyysbarometrejä koskien juuri hiiliveroa esimerkiksi siellä BC:ssa ja oli ihanan hämmentävää huomata, miten enemmistö ihmisistä, jotka asuvat provinssissa, jossa niiden välimatkojen taittamiseen auto on välttämättömyys, olivat itseasiassa erittäin tyytyväisiä hiiliveroon. Verorahoilla oli mm. saatu kustannettua uusiutuvia energianlähteitä syrjäisimpiin kyliin ja kaupunkeihin. Samansuuntaisia mielipiteitä kaikui Albertasta. 

Saskatchewanissa, jossa välimatkat myös ovat tuhottuman pitkiä kaupunkien välillä, ja joiden välillä on olemassa olematon julkinen liikenne, hiilivero oli astumassa areenalle juuri ennen lähtöäni, tosin hieman synkemmissä fiiliksissä kuin naapuriprovinsseissa. Toki ihmisten näreyttä hiiliveroa kohtaan loi varmasti sekin, että suurin osa provinssin tuloista koostuu maataloudesta, joka vaatii osakseen paljon esimerkiksi maataloustyökoneita. Mutta näin suomalaisesta näkökulmasta se muutaman sentin hinnannousu polttoaineessa oli kuin se kuuluisa hyttysen kakka universumissa. 

Suomi ei siis ole yksin näissä ilmastotalkoissa mukana eikä yksin yritä pelastaa ketään tai mitään, toisin kuin jotkut joillain foorumeilla kovasti luulevat. Ainakin Kanadassa tehdään jotain, ja voi pojat, miten sitä ottaa aivoon, että sattuu sijoittumaan maantieteellisesti sen suuren ja pahan naapuriin! Tämä ainakin oli yleisin vastaantuleva mielipide, jonka bongasin. 

Mari-Lou loi mulle vähän kummastuneen katseen, kun kerroin viettäväni Drumhellerissa pitkän viikonlopun. Jälkeenpäin Mari-Lou kertoi mulle nauraen, että oli ihmetellyt suuresti, miten saisin aikani kulumaan niin pienessä kylässä niin pitkän aikaa, siis perjantai-illasta maanantaiaamuun. Jo tämä kertoo mielestäni hyvin sen, että kyseessä on täysin olematon paikka ja ilman maailman kuuluisinta paleontologian museota ja vuosittain lumien sulavesien paljastamia dinosaurusten fossiileja kukaan ei todellakaan tietäisi, mikä ja missä sellainen Drumheller oikein on.






Itse kylässä ei mitään olekaan. Paitsi niitä dinoja, joka puolella vaan dinoja. Lasten kanssa voi seikkailla läpi keskustaan kyhätyn dinosaurusreitin ja bongailla värikkäitä muovidinosauruksia, kuten sen brachiosauruksen, jonka jo aiemmin mainitsinkin. Dinosauruksia kipittelee rakennusten katoilla, paikallisen alkon suuressa ikkunajulisteessa dinosaurus mainostaa vodkaa, fossiileja löytyy ravintolan aulasta ja turistipisteellä on mahdollista kiivetä maailman suurimman dinosauruksen suuhun ihastelemaan ympäröivää, karua maisemaa. Jonkun omakotitalon pihassa voi nähdä ulkovaloista kyhätyn pitkäkaulaisen, kun oikein tarkkaan katsoo. Muutama ravintola löytyy ja joitain motelleja, joissa yöpyä. Itse nukuin yöni Red Deer-joen rannassa Travellodge by Wyndhamissa, joka palveli mua kolme yötä oikein mallikkaasti ilmaisine wifeineen ja aamupaloineen. Ahtaassa aamupalatilassa sai kenen tahansa kanssa aikaan small talkia, tietysti dinosauruksiin ja fossiileihin liittyen.

Eriskummallisia luonnonmuodostelmia, viimeisen jääkauden sulavesien myötä syntyneitä kanjoneita on joka paikassa, mutta saattavat helposti yllättää varautumattomattoman roadtrippailijan. Itse ajelin ihan rauhakseltaan maisemareitiksi kutsua tietä kohti kylää ja ympärillä levittäytyi kevyesti kumpuilevia, vielä keväisen ruskeita peltoja ja niittyjä, kunnes yhtäkkiä huomasin oikealla puolella tyhjyyteen humpsahtavan rotkon. Jopa säikähdin hieman, että mihin se maa nyt oikein katosi; saattoi rattikin hieman heilahtaa uhkaavasti ja tien reuna tulla pelottavan lähelle hetkeksi, ennen kuin tajusin tien viettävän alaspäin ja miten kanjonin pohjalle päästyä olin yhtäkkiä kymmeniä miljoonia vuosia vanhojen maaperäkerrostumien keskellä. Olin niin innoissani, että tieltä suistuminen olisi voinut tapahtua hetkellä millä hyvänsä. Kun sitten luulin jo selvinneeni pirskahtelevasta alkuihastuksestani ja käännyin kylän keskustaan johtavalle tielle, jostain alastomien puiden ja virtaavan joen takaa mun silmiini osui se maailman suurin, olemattoman kylän siluettia hallitseva vihreä, muovinen tyrannosaurus. Olin niin onnesta soikeana, etten osannut tulkita enää hetkeä aiemmin päälle laittamaani Google Mapsia. Ajoin kylän poikki aivan satunnaisesti ja päädyin vetämään badlandsien raikasta ilmaa keuhkoihin ensimmäisen kerran tuon maailman suurimman dinosauruksen jalkojen juuressa.





Long story short; Drumhellerissa ei ole mitään, jos dinosaurukset, mielenkiintoiset maantieteelliset ja geologiset muodostumat eivät kiinnosta pätkääkään. Ja silti, jotain niin omituista on tässä paikassa, että ihan jokainen saattaa saada vierailustaan irti hämmentävän positiivisen kokemuksen.

Koska Drumheller on ehdottomasti yksi siisteimmistä paikoista, jossa olen koskaan käynyt ja mulla olisi asiaa kirjoittaa siitä ja sen aiheuttamista fiiliksistä lähes loputtomasti, olen päättänyt pätkiä näitä Drumheller-aiheisia postauksia vähän pienempiin ja luettavampiin kokonaisuuksiin. Drumhellertarinat eivät siis todellakaan vielä olleet tässä, sillä paljon riittää vielä ihasteltavaa ja kerrottavaa mm. maailman kuuluisimmasta paleontologian museosta, Hevosvarkaiden kanjonista ja muista eksogeenisten voimien alla muodostuneista ihmeellisyyksistä. Stay tuned!

18. kesäkuuta 2019

Cranberry Flats & Forestry Farm - tekemistä Saskatooniin

Mari-Lou on asunut lähes koko ikänsä Saskatchewanin preerioilla. Välillä tämä boheemi runoilija on käynyt hakemassa fiiliksiä muualtakin, ainakin Torontosta, Edmontonista ja Vancouverista, mutta veri on aina vetänyt takaisin synnyinkaupunkiin Saskatooniin. Elämä tasaisella preerialla onkin jättänyt jälkensä Mari-Louhun; hän kertoi kokevansa lähes klaustrofobisia tuntemuksia vieraillessaan vuoristossa.

Lähes neljä kuukautta läntistä Kanadaa haravoineena mulla on kovin ristiriitaisia tuntemuksia Saskatoonista ja eteläistä provinssia hallitsevista preerioista. Silmänkantamattomiin jatkuva tasainen preeria talven häikäisevine lumikenttineen tai myöhemmin keväällä likaisen harmaine ja ruskeine viimevuotisine heinikkoineen ei ollut itselleni mikään maailman huikein kokemus. Tuntuu kamalalta myöntää, mutta Saskatoon oli tylsin ja mitäänsanomattomin kaupunki Kanadassa. Jos joku kysyisi, mitä pikkuruisessa Saskatoonissa on, voisin äkkiseltään vastata, että ”ei mitään”. Vastaus olisi suorastaan rikollisen helppo Kalliovuorten lumon, Vancouverin kevään ja Drumhellerin dinosaurusten tarjoamien jännittävien kokemusten jälkeen.

Se avara, ympärillä levittäytyvä käsittämätön tasaisuus oli tietysti aivan uudenlainen kokemus meikäläiselle, joka etsii maailmalta lähinnä vuoria, ja esimerkiksi ajomatka Saskatoonista Drumhelleriin oli suorastaan hämmentävä, surrealistinen ja eeppinen juurikin sen omituisen maiseman vuoksi. Ei siis voi sanoa, etteikö preerialla olisi muka mitään. Onhan siellä itse preeria, joka voi helposti muistuttaa mitä parhaimman western-elokuvan lavastuksia. Mari-Lou oli muuten todellinen western-elokuvien ystävä, liekö jotain vaikutusta hänen ja preerian välisellä syvällä yhteydellä, ja hänen kanssaan katsoinkin yhden John Waynen mustavalkolänkkärin vuodelta 1930.

Mutta hei, Saskatoonista löytyy omat juttunsa, kunhan vain osaa etsiä. 

Todellisia preeriatunnelmia uudisasukkaiden näkökulmasta voi hakea Western Development Museumin jälkeen vaikkapa Cranberry Flatsilta. Cranberry Flatsin luonnonsuojelualue sijaitsee Saskatoonista joitain kilometrejä etelään. Julkista liikennettä ei ole, joten alla täytyy olla oma auto tai taksi. Tämä Saskatchewan-joen kylkeen perustettu puisto ei ehkä ole ihan sitä täydellisintä tasaista preeriaa, mutta sen kukkuloilta saattaa nähdä uskomattoman kauas ja saada todellisen haisun siitä, miten tyhjää preerialla voi olla. Se on suosittu ulkoilualue. Kävin siellä Mari-Loun kanssa kahdesti, talvella ja keväällä lumien sulettua. 




Jos tykkää rauhoittua luonnon äärellä, niin Cranberry Flats on oiva paikka siihen. Ulkoilijoita saattaa mutkittelevilla poluilla kävellä tietysti vastaan, mutta kuten ei muuallakaan provinssissa, ei voida puhua mistään ruuhkasta. Talvella on paljon kasautunutta lunta, koska tuuli pääsee tarttumaan siihen. Polut on raivattu auki, mutta vain toisten ulkoilijoiden toimesta, joten rämpimiseltä ei ehkä välty, jos haluaa mennä niin sanotusti off-roadille. Keväällä puisto puhkeaa väriloistoonsa. Mari-Lou toivoi, että olisin ehtinyt nähdä ennen lähtöäni kaikki ne krookukset, jotka peittäisivät kumpuilevat maastot iloisilla väreillään, mutta valitettavasti joko minä olin liian aikaisessa tai kukat liian myöhässä. Villieläimiä on mahdollista nähdä todennäköisemmin kuin tavanomaisella tuurilla; kojootteja ja muita preerian asukkeja asustelee alueella ja talvella niiden jälkiä voi bongata upottavasta hangesta. Itse en tietenkään nähnyt ainuttakaan otusta.

Mari-Lou oli pettynyt, kun en ehtinyt hänen mukaansa katsomaan krookuksia. Ne puhkesivat kukkaan ihan muutama päivä ennen kuin lähdin. Siispä Mari-Lou antoi minulle eräänä iltapäivänä pienenpienen ruukun, jossa oli yksi violetti krookus, jonka hän oli aikaisemmin päivällä poiminut Cranberry Flatsilta mukaansa. Se oli mulla yöpöydällä muutaman päivän ennen kuin lähdin.





Aurinkoisena talvipäivänä suosittelen ottamaan aurinkolasit mukaan. Vitivalkoisuus on aika brutaali hyökkäys silmiä kohtaan. Itsellänihän ei aurinkolaseja ollut enkä suostunut laittamaan edes MAri-Loun tarjoamaa kirkaanvihreää jääkiekkolippistä (koska se ei yhtään sopinut mun muuhun tyyliin, tirsk) ja sen mukaista oli sitten se armoton silmien siristely ja totaalinen sokeus, kun jälkeenpäin piipahdimme kauppaan sisätiloihin tai kun sukelsin takaisin sinne mun kellarikerrokseen kotona. Miten se menikään? Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis - tai ainakin silmät.

Cranberry Flats - Meewasin

Jos käy niin onneton tuuri, ettei tuossa pienessä kaupungissa keskellä ei-mitään onnistu kokemaan preeriaelämää "livenä", niin kuin allekirjoittanut, villin kanadalaisen luontokokemuksen voi korvata Saskatoonin Forestry Farm Park & Zoossa. Sen yksi tärkeimmistä tarkoituksista on huolehtia preerioiden alkuperäisekologiasta ja uhanalaisista lajeista. Tietenkään eläintarhamainen kokemus ei vastaa samaa fiilistä kuin luonnossa, mutta innokas voi päästä melko lähelle. 

Forestry Farm sijaitsee Saskatoonin pohjois-koillispuolella ja sinne päästäkseen pitää olla auto tai valmis maksamaan hurjat 3 dollaria bussilipusta. Bussilinja kulkee noin kilometrin päässä puistosta, joten kävelyä on jonkin verran odotettavissa.

Itse valitsin vierailupäiväkseni aurinkoisen kevättalven päivän. Puiston vierailusesonki on tietysti kesä, kuten kaikkialla muuallakin, missä talvi tarkoittaa koleita kelejä ja metreittäin lunta. Forestry Farmilla on kuitenkin mahdollisuus vierailla myös talvella, mikä ei oikeastaan ole lainkaan hullumpi ajankohta ottaen huomioon, ettei silloin tarvitse lainkaan maksaa sisäänpääsymaksua. Huhtikuusta aina syksyyn asti sisäänpääsymaksu on 12,50 dollaria ja talvella puisto toimii vapaaehtoisten lahjoitusten voimin. Toki, talvella eläimiä näkee hieman rajatummin, kun esimerkiksi otsot ovat visusti pesissään vetämässä talvihirsiä.

Forestry Farm on tietenkin eläintarha siinä, missä mikä tahansa muukin. Eläimet vaikuttivat kuitenkin hyvinvoivilta ja tyyniltä. Aitaukset olivat kiitettävän kokoisia; esimerkiksi osaa biisoneista oli hankala edes nähdä, sillä ne olivat ryhmittyneet juuri tuona päivänä sinne tarhansa kauimpaiseen nurkkaan. Eläinten valokuvaaminen oli myös muuten tehty aika ylivoimaiseksi tuolla, minkä huomaa hyvin näistä mun kuvista; verkkoaitaa oli ihan joka paikassa, missä sitä vain olla saattoi!











Vaikka absoluuttisena kissafanina odotin kovasti näkeväni puumia, mun todelliseksi supermalliksi päätyi valkopäämerikotka. Siinäpä vasta uskomattoman kaunis ja tietyllä tapaa moni-ilmeinen lintu, vaikka aina onkin aika vihaisen näköinen. Jotain kiehtovaa on tässä Pohjois-Amerikan suuressa petolinnussa, katsokaa nyt!







Seisoin minuuttitolkulla kotkahäkin edessä ja odotin saavani täydellisen katsekontaktin tähän vinhasti ympäristöään tarkkailevaan lintuun. Vaikka sitä ja sen lajitoveria kiinnosti enemmän ne häkin ulkopuolella puussa railakkaasti rääkyvät varikset; ne selvästi kohdistivat huutelunsa näille valtaville kotkille, lopulta lintu käätyi katsomaan mua terävillä silmillään - ja ehkä vähän veikeänäkin. ↑

Jotkut yksilöt olivat puistossa ihan vapaalla jalalla! Tämä kaveri tuli moikkaan mua, kun viimein löysin puuma-aitauksen.


Puumien kuvaaminen oli erityisen hankalaa. Aluksi molemmat kissat olivat jossain niin hyvässä piilossa, etten löytänyt niitä. Sitten, kun ne viimein suostuivat tulemaan piilostaan jaloittelemaan, ne kulkivat kaikkien mahdollisten esteiden takana. Kaiken lisäksi se pleksi, joka erotti mut näistä uljaista kissaeläimistä, heijasti niin kirkkaana päivänä kaiken mahdollisen. Enimmäkseen siis lopulta tyydyin vain ihastelemaan kissoja ihan omin silmin.




Saskatoonissa ei siis tarvitse välttämättä kuolla tylsyyteen, vaikka se ei se virikkeitä ihan samalla tavalla tarjoakaan kuin jokin muu kanadalaiskaupunki. Tämä lähes tuntematon kaupunki - kaikki, joille olen kertonut olleeni Saskatoonissa, ovat kysyneet otsa rypyssä, että niin missä! - saattoi ehkä omalta osaltani olla todellakin se tylsin paikka, mutta se ei ollenkaan tarkoita sitä, etteikö se olisi vierailun arvoinen tai etteikö siellä saisi aikaansa kulumaan. Jollain tapaa Saskatoonin "tuntemattomuus" ja "olemattomuus" ovat asioita, jotka voivat intensiivisemmällä tarkastelulla olla juuri ne tekijät, jotka tekevät siitä kiehtovan ja houkuttelevan.

Shoppailijan, urbaanin sykkeen etsijän ja talvenvieroksujan kannattaa välttää Saskatoonia. Hiljaisuuden ja luonnon rauhan kaipaajan, ihmisvilinää välttelevän ja länkkärifiiliksestä innostujan kannattaa piipahtaa, vaikka sitten ihan ohikulkumatkalla! Saskatoonin kaupungin sisäinen julkinen liikenne on oikein hyvä ja toimiva, mutta sinne ja sieltä pois on mahdotonta päästä muuta kuin lentämällä tai vuokraamalla auton. Trans-Canada juna pysähtyy kaupungissa noin kolmen päivän välein, eli jos olet puksuttamassa Torontosta kohti länsirannikkoa Trans-Canada-junalla, anna pikkuiselle ja hieman omituiselle Saskatoonille tilaisuus!