23. maaliskuuta 2021

Noin kymmenen paikkaa Alaskassa: The Place Where You Go to Listen (Fairbanks)

Fairbanks on pohjoisin paikka, jossa olen Alaskassa ollessani käynyt, eikä sekään nyt niin kovin pohjoisessa ole. Fairbanksista on vielä hieman vajaa parisataa kilometriä napapiirille. Se on kuitenkin Alaskan suurin pohjoisin kaupunki, jonka takamailla pohjoisessa ei ole kuin loputonta erämaata vain muutamine hassuine tienvarsikylineen, eikä sitten riittävän pohjoisessa enää niitäkään ennen kuin päätyy Pohjoiselle jäämerelle (mun bucketlistilla on vielä Dalton Highway -roadtrip).

Fairbanksissa koin mieleenpainuvan ravintolakokemuksen. Ei mulla ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, minkä niminen ravintola oli, mitä mä tilasin ruuaksi, tai että oliko se edes hyvää. Jossain siinä keskustassa se sijaitsi ja valitsin sen ihan vain sen vuoksi, että satuin kävelemään sen ohitse ja koska mulla oli nälkä. Tarjoilija oli koko ajan heittämässä hyväntahtoista läppää, puhutteli mua 'sweetieksi' ja vielä päivitti perusteellisesti Kauniiden ja rohkeiden juonikuviot. Se oli omituista, mieleenpainuvaa ja piristävää asiakaspalvelua.

Itse Fairbanksista en oikein osaa sanoa mitään eikä mulla ole sieltä oikein kuviakaan. Sen vuoksi postauksen kaikki kuvat ovat Richardson Highwaylta, matkalta Fairbanksiin. 

Vietin Fairbanksissa toukokuussa 2016 yhden yön, joten mitään tuota tarjoilijaa syvempää luotausta en osaa tehdä. Tällä kertaa Alaskamuisteloni eivät sen kummemmin liitykään itse Fairbanksin kaupunkiin, vaan siellä sijaitsevaan Museum of the Northiin, joka ainakin tällaisen luonnontieteilijän sydäntä lämmitti kovasti.

DSC_2259
Lähtiessäni ajelemaan Chitinasta kohti Fairbanksia oli +20 astetta lämmintä ja ihan kesä. Sitten satoi yhtäkkiä räntää, lämpötila tippui nollaan eikä voinut puhua enää edes keväästä.

DSC_2262
5.1 Museum of the North 

Fairbanksin yliopiston kampuksella sijaitseva museo on mainio puolen päivän retkikohde Fairbanksissa. Autolla sinne ajelee 15-20 minuuttia riippuen ruuhkasta ja liikennevaloista, mikäli asustelee lähellä Fairbanksin keskustaa. 

5.1.1 The place where you go to listen

Kaikessa kummallisuudessaan tämä huone, the place where you go to listen, oli museon kiinnostavin nähtävyys. Kiinnostavin, ja huumaavin. Huumaavin, ja jopa addiktoivin. 

Mun piti käydä tässä valo- ja äänitehostein varustetussa huoneessa ainakin kolme kertaa. Jotenkin se valkoinen ovi osui aina mun reitille, kun sukkuloin museon eri salien välillä, ja se oli joka kerta pakko avata. Ja vielä uudestaan ja uudestaan. 

DSC_2265
Rainbow Ridge

DSC_2269
Mieletön kontrasti siihen räntäsateeseen. Tämä maisema otettu muutama sata kilometriä räntäsateesta pohjoiseen päin.

Mikä on The Place Where You Go to Listen? Se on pieni huone, jonka valkoisilla seinillä tanssivat vaihtelevat värivalot. Huoneen keskellä on penkki, jolle voi istuutua valuakseen suorastaan transsimaiseen tilaan. Huoneen täyttää voimakas, musiikkia muistuttava äänimaailma, jonka perusteella voisi luulla astuneensa sisään johonkin Stanley Kubrickin surrealistiseen elokuvaan (ensimmäisenä mielessäni on 2001: The Space Odyssey). 
 
"The Place Where You Go to Listen is a unique sound and light environment created by Pulitzer Prize-winning composer John Luther Adams. This ever-changing musical ecosystem gives voice to the rhythms of daylight and darkness, the phases of the moon, the seismic vibrations of the earth, and the dance of the aurora borealis."  
- Fairbanksin yliopisto
Tuntui hämmentävältä vain istua ja kuunnella maailmaa. Taustalta sointui kirkas ja helisevä, keijumainen ääni, joka kertoi revontulten leikittelevän taivaalla (vaikka eihän niitä päivällä nähnyt) ja taustalla kumiseva, rumpumainen jyrinä muistutti siitä, miten jalkojen alla oleva maa on tuolla pohjoisessa osavaltiossa jatkuvassa liikkeessä. 

DSC_2272
Pitkiä suoria... niin kovin pitkiä.

Jos jostain syystä Alaskan loputtomien erämaiden keskellä ei koe olevansa osa tätä upeaa universumiamme, ehkä tässä huoneessa saattaa löytää tuon äärimmäisen yhteenkuuluvuuden tunteen edes jollain tasolla. Itse huumaannuin siitä täysin.

10. maaliskuuta 2021

Makea kuin Riisitunturi

Meidän Kuusamon loman viimeinen destinaatio oli Riisitunturin kansallispuisto. Voin siis sanoa, että pääsinpäs lomalla Lappiin, sillä kyseinen kansallispuisto sijaitsee ihan Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakunnan rajalla, tietysti Lapin puolella, onhan kyse sentään tunturista! 

Meidän Juuman mökiltämme Riisitunturille oli matkaa hieman vajaa 35 kilometriä, mutta aikaa kului enemmän kuin googlemaps lupasi. Meillä oli alla retkeilyauto ja tie oli aurattu niin kapeaksi (etenkin Tolvantie), että jokaisen vastaantulijan kohdalla piti pysäyttää auto tienposkeen, ettei joku olisi päätynyt epätoivotulle off-roadille. Vaikka ei sillä, että vastaantulijoita olisi ollut kovinkaan paljon, sillä hiihtolomakausi ei ollut vielä pyörähtänyt käyntiin.

DSC_0123

DSC_0105
Riisitunturilla on reittiä mistä valita!

Millainen oli Riisitunturi? Hyvin omituinen ja omalaatuinen. Jo autosta nähdessäni ensimmäisen vilahduksen metsän takana kohoavasta, 466 metriä korkeasta laakeasta ja kummallisesta möykystä vaikutti siltä, että Riisitunturi oli kuin vanhingossa putkahtanut paikkaan, johon se ei oikeasti kuuluisi. Vasta kivuttuamme tunturin laelle alkoi sen sijainti tuntua ihan järjelliseltä ja ennen kaikkea sopivalta, avautuihan ympärillä kauaskantoinen maisema yli Kuusamon ylänköalueen ja naapurivaarojen, jossa useampikin laki yltää yli 400 metriin. Ehkä tunturi oli vanginnut ajatukseni jo autossa niin tiiviisti, etten ollut kiinnittänyt huomiota noihin vieraisiin vaaroihin. "Ei huudella vieraisiin pöytiin" vai miten se nyt meni...

Tunturin sopimattomuus ympäristöönsä oli kuitenkin vain alkusoittoa. Kiertäessämme reilun neljän kilometrin mittaista Riisin rääpäsyn rengasreittiä - tai kuten itse sitä nimitin: Riisin rykäisy, koska luulin pitkään, että se se oikeasti on (siellä on kyllä hiihtolatu, joka on nimeltaan Riisin Rykäisy) - huomasin, ettei tunturin sijainti ympäristöönsä nähden ollut alueen ainut hullunkurisuus, vaan tuntui kuin kokonainen maailma olisi siirtynyt planeetalta toiselle, kenties - tajusin sen myöhemmin katsellessani tykkypuita ympärilläni - jopa toisesta galaksista. Miten siistiltä tuntui löytää tällainen paikka täältä koti-Suomesta!

DSC_0104
Täydellinen tykkykynttilä!

DSC_0108

DSC_0106
Tapion pöytä eli pöytäkuusi - kyllä, se on puu!

Ensin oli ihan sinistä ja valkoista, kun astelimme kansallispuiston portin läpi tuonne talven ihmemaahan. Sellaisina talven täydellisinä hetkinä sitä ymmärtää helposti, miksi Suomen värit ovat mitä ovat ja tuntuvat juuri oikeilta, kun taivas on kirkkaan sininen ja sen kehyksenä on vitivalkoinen metsä (tämän tajutakseen ei toki tarvitse matkustaa Riisitunturille asti).

DSC_0101

DSC_0109

DSC_0112
DSC_0113
Psst! Näetkö tuon lapsen istumassa puun latvassa?

Rääpäsy on todella helppokulkuinen. Se ei ole jyrkkä, vaan nousu tunturin huipulle on hyvin loiva. Reitti vaikutti hyvin tallautuneelta, joten lumikenkiäkään ei tarvinnut, ellei sitten ollut haluja kokeilla onneaan reitin ulkopuolelta. Meillä oli molemmilla lumikengät mukana, mutta vain ukkeli niitä kokeili - itse olin liian vaikuttunut maisemasta, en ehtinyt ajatellakaan mitään muuta kuin juuri sitä. Tuli pohdittua muun muassa paljon sitä, mistä nimi 'Riisitunturi' oli peräisin. Kenties siitä, että maisemaa täplittävät puut saattoivat vähän muistuttaa riisiä? Mielestäni maisema muistutti enemmänkin popkornia.

DSC_0114

DSC_0118

DSC_0119
Maisemat ovat kohdillaan, kun puuraja alkaa jättäytymään taakse!

Korkeammalla taivas alkoi kietoutua ohueen pilveen ja maisema muuttui kertaheitolla täysin erilaiseksi. Sinisen ja valkoisen kontrasti alkoi heiketä ja tilalle työntyivät pehmeät sinisen, violetin ja harmaan pastellisävyt. Tykkypuumaisema alkoi näyttää nyt unenomaiselta hattaralta, jossa yksittäiset puut tuulen koveroineen alkoivat muistuttaa erään kaukaisen galaksin lumiplaneetta Hothin tauntauneja. Siellä ne seisoivat liikahtamatta, jäätyneenä, kevään lämpöä odottaen. 

DSC_0124

DSC_0129

DSC_0131

DSC_0127

Riisitunturin kansallispuisto on kuuluisa tykkylumipuistaan. Rääpäsyllä ollessamme pohdimmekin, voisiko kansallispuiston erikoislaatuinen upeus avautua samalla tavalla muina vuodenaikoina. Ainakin maisemat ylängölle olisivat yhtä hienot, etenkin varmasti ruska-aikaan. Mutta tykkylumi, joka taatusti saa yksinkertaisenkin kaverin mielikuvituksen ponnahtamaan lentoon alta aikayksikön, on kuitenkin puiston se juttu. Sen keskellä unohtui nopeasti jopa se parinkymmenen asteen pakkanen, joka tuolle aurinkoiselle päivälle oli osunut, tai se tunturin laella puhaltanut kylmä viima, joka sai poskipäät kirvelemään. Täytyy kuitenkin myöntää, että loppumatkasta kasvoilla saattoi tuntea kaukaisen kevään häivähdyksen aavistuksenomaisena lämpönä.

DSC_0137

IMG-20210219-WA0010
Tykkypuiden alla on hauskoja majoja!

20210219_134359
Yritin muotoilla kermavaahdosta tykkyä, mutta epäonnistuin. Nautimme kaakaot ulkona Riisitunturin autiotuvalla, sillä sisätilat oli jo ehditty valloittaa. Mutta se ei haitannut! Oli ihana keli olla ulkona!

DSC_0136

Täytynee kyllä sanoa, että talviloma Kuusamossa ja kaikkiin upeisiin luontokohteisiin tutustuminen vakuuttivat minut siitä, että retkeily talvella voi olla ihan yhtä siistiä kuin kesälläkin, ellei jopa siistimpää. Siihen vaaditaan vain oikeat vaatteet, oikeanlainen asenne ja kotimaan luonnon helmet. Riisitunturi antoi meidän reissulle sen kuuluisan pisteen iin päälle. Olkoon se sitten mitä tahansa, popkornia tai hattaraa, mutta makea se oli!

5. maaliskuuta 2021

Rotkojen lumoissa Oulangan kansallispuistossa

Oi, mikä rotkomaa Oulanka olikaan! Vaikka jyrkät kalliojyrkänteet hieman toivat haastetta patikointiin, jännityksestä ja toisinaan suoranaisesta pelosta puhumattakaan, Oulangan kansallispuisto ja se pieni pätkä sitä kuuluisaa pientä karhunkierrosta näyttivät meille kyllä taatusti parhaita palojaan. Pakkasta oli rapia parikymmentä astetta ja tukka ja muut naamakarvat olivat hetkessä kietoutuneet kimaltavaan kuuraan, mutta menoa se ei haitannut. Meidän nelihenkinen retkiseurue taisteli tiensä läpi talvisen erämaan Jyrävän koskelle Siilastuvalle paistamaan nuotiomakkaraa!

Patikointi Juumasta Myllykosken kautta Jyrävälle ja takaisin kesti kolmisen tuntia ja matkaa kertyi hieman rapia kahdeksan kilometriä. Tähän tietysti sisältyy ne miljoona kertaa, kun mun piti saada kuva, piti sen takia könytä jonnekin off-roadille umpihankeen, olla vähän omissa ajatuksissani, ja tietysti meidän hengailu nuotion äärellä Siilastuvalla.

DSC_0058
Niskakosken riippusilta pitää ylittää ennen kuin pääsee itse kansallispuistoon. 

DSC_0060
Niskakoski riippusillalta kuvattuna

Juuma-Myllykoski-Jyrävä -osuutta pienestä karhunkierroksesta kuvaillaan helpoksi, mutta kivikkoiseksi ja kuluneeksi reitiksi. Kivikkoisuudesta en näin paksun lumen aikaan osaa sanoa mitään, mutta kulunut se ehkä oli, ja tästä syystä kaikkea muuta kuin helppo! Muutaman kerran pohdimme ääneen, että Luontoon.fi -sivusto kuvaili reittiä helpommaksi kuin Valtavaaran huiputusta, mutta ajoittain talvisella reitillä oli meidän mielestämme niin hurjia kohtia, etten tiedä, miten ne muutamat vastaantulevat, hieman iäkkäämmät henkilöt olivat selvinneet sieltä hengissä.

Rotkoissa ja jyrkänteillä on tietysti portaat helpottamassa kulkua, mutta niistä lienee apua kaikkina muina vuodenaikoina paitsi talvella. Kuten arvata saattaa, ne olivat näin talvella saaneet jäätyneen lumikuorrutuksen ja muistuttivat enemmänkin sileäksi tamppautunutta, itsetuhoisuuteen maanittelevaa alamäkiluistelurataa kuin helpoksi määriteltyä ja suosittua patikointipolkua. Onneksi polku ei ollut koko matkan Jyrävälle tällaista samanlaista rotkojen pohjalle ja sieltä ylös kikkailua, vaan väliin mahtui pitkiäkin tasaisia maastoja. Siinä nimittäin meni aina tovi, kun jokaisen lähes pystysuoran rinteen kohdalla pohti, yrittääkö reippaasti portaita pitkin, etsiikö vaihtoehtoisen reitin jostain sivummalta, meneekö persmäkeä vai ryömiikö. No, laskettiin sen verran persmäkeä päivän aikana, että oli ihan ok illalla leipoa myöhästyneitä laskiaispullia...

DSC_0062

DSC_0064

DSC_0066

Reitillä oli muutamia muitakin kansallispuistoon tutustumassa olleita ihmisiä, mutta reitillä sai nautiskella aika kivasti ihan omassa porukassa - ja oman itsensä kanssa siinä kohtaa, kun kaikki muut olivat jo kadonneet näkyvistä ja minä seisoin edelleen rotkon reunalla ihastelemassa Kitkajokea tai puita tai mitä tahansa jännää nyt sattuikaan osumaan kohdalle. En tiedä, olisiko fiilis ja kokemus ollut niin hieno seuraavalla viikolla käyntiin pyörähtäneiden hiihtolomien aikaan...

DSC_0072
Myllykosken riippusilta

DSC_0074
Myllykoskea olisi voinut kuvata vaikka paljon!

Reitti Juumalta Jyrävälle oli todella hieno! Kyllä siinä tällaista rotkojen ja jyrkänteiden ystävää hemmoteltiin oikein kunnolla. Luonnonmaantieteilijä ja se häivähdys geologia sisälläni ottivat kyllä vallan melko nopeasti nähdessäni niitä upeita kalliomuodostelmia. Ihan pikkuisen haaveilen joskus lumettomaan aikaan patikoivani syvemmälle tuohon ikiaikaisuutta huokuvaan kansallispuistoon! Jos vain muutaman kilometrin osuus pienestä karhunkierroksesta onnistui hätkähdyttämään mua niin suuresti, voin vain kuvitella, miten lumoutunut olisin kaikesta siitä, mitä jäi vielä näkemättä.

DSC_0077
Myllykosken maaginen ja paljon kuvattu jäälauttapyörre (tässä vähän staattisempana versiona)

DSC_0079

Rotkot ja jyrkänteet ovat hieman samanlainen huume kuin vuoristot. Niiden edessä ihminen on jotenkin niin... mitätön. Sitä voi vain kuvitella, miten käsittämätön on se voima, joka synnyttää jotain niin massiivisia ja uhkaavia maanpinnan muotoja. Se, että joku ihminen jossain räjäyttää peruskalliota dynamiitilla, tuntuu ihan pilipalihommalta. Noissa Kitkajoen uoman maisemissa on jotain sanoinkuvaamattoman jykevää ja viettelevää, ikiaikaista liikkumattomuutta ja samalla kuitenkin maailman voimakkainta liikkeeseen perustuvaa muutosta.

DSC_0083

DSC_0085

DSC_0087

DSC_0091
Jäätynyt Jyrävä ylhäältä päin

DSC_0093

DSC_0094
Jyrävä

Tällaisissa paikoissa sitä pysähtyy aina miettimään, mistä se kaikki on tullut. Mielessä saattaa häivähtää nopea eksistentiaalinen kriisi, kun tajuaa, ettei itse ole kuin hädin tuskin havaittava hiukkanen universumissa tai sekunnin tuhannesosan ajan näkyvä pilkahdus verrattuna siihen ajan määrään, jossa nuo, maailman mittakaavassa toki kovin pienet rotkot ovat muodostuneet. Ja sitten kun ajatukset taas palaavat siihen käsillä olevaan hetkeen, tajuaa, että se oma seurue, jonka kanssa on lähtenyt reissuun, on jatkanut matkaansa jo aikaa sitten.

DSC_0099
Paluumatkalla aurinko alkoi jo painua mailleen ja värjäsi metsän satumaiseksi.

Talvinen Oulanka ei ollut todellakaan pettymys. Talvi-ihmisenä sitä oli erityisen innoissaan siitä, että pääsi kokemaan kansallispuiston lumisena, aurinkoisena ja rapeana pakkaspäivänä. Kyllä kannatti ajaa taas 10 tuntia autolla lomalle Kuusamoon!

23. helmikuuta 2021

Omituisten mittasuhteiden Valtavaara

Meillä syntyi Kuusamon mökillä eräänä iltana keskustelu siitä, miksi Kuusamoon (/Rukalle) tullaan viettämään lomaa. Itselleni oli selvää, että olin reissussa puhtaasti luontokohteiden ja patikoinnin vuoksi, mutta tämä ei tuntunut avautuvan eräälle seurueemme jäsenelle. Hän pohti, miksi tulla Rukalle, jos ei aio lasketella. Miksi nähdä se kamala vaiva ja ajaa autolla monta tuntia, jos ei suuntaa edes yhtenä päivänä Rukan rinteille (mikä on kuitenkin aika siistiä)? 

Olen lasketellut viimeksi joskus vuosia sitten. En halunnut lähteä toikkaroimaan rinteisiin, joista osaa en olisi uskaltanut laskea alas edes kolmen promillen kännissä. Mulla ei olisi ollut edes aikaa rinteessä kaatuiluun, kun ympäröivä maisema kutsui patikoimaan, siis tekemään sitä, minkä vuoksi olin nähnyt sitä vaivaa! Minulle Kuusamoon matkustaminen pelkästään talvipatikoinnin vuoksi oli siis täysin loogista ja Valtavaaran huiputtaminen taatusti ihan yhtä siistiä kuin laskettelijalle Rukan rinteiden vauhdin hurma.

DSC_0028

DSC_0030

DSC_0035

492 metriä korkea Valtavaara sijaitsee Rukan koillispuolella. Parkkipaikka löytyy aivan Itä-Rukan perukoilta, kauimmaisen hiihtohissin luota. Valtavaaran huiputus on noin kuusi kilometriä pitkä rengasreitti, joka on joko helppo tai keskivaativa. Oman kokemuksen perusteella tämä riippuu a) vuodenajasta, b) siitä, onko jalassa lumikengät tai c) omasta kunnosta. Autoon jääneet lumikengät olisivat osoittautuneet monessa kohtaa hyödyllisiksi, niin ylä- kuin alamäissäkin, joten omalla kohdallani reitti kallistui aavistuksen keskivaativaan.

Valtavaaran reitti oli ihan superkaunis ja lumoava eikä jättänyt kylmäksi, vaikka pakkasta oli yli 15 astetta! Toki se oli ensimmäinen kerta, kun allekirjoittanut näki ihan omin silmin ihan oikeita helmikuisen pakkasen puremia tykkylumipuita. Sellaisten patsaiden keskellä mielikuvitus ei voinut olla laukkaamatta villinä. Kuin olisi tallustellut mitä taidokkaimmin veistellyssä topiariassa! Eivätkä pelkästään ne hurjan näköiset puut, vaan kyllä ihmetytti myös ne tuulen tuivertamat solat puiden ja kivien ympärillä puurajan yläpuolella. Kyllä luonto on ihmeellinen!

DSC_0037

DSC_0052
Vain askel sivuun polulta ja sitä saattoi päätyä reittä myöten huppeluksiin!

Polku oli hyvin tallattu, joten lumikengät tuntuivat turhilta. Toisaalta niissä muutamassa melko jyrkässä ylä- ja alamäessä, jossa reitti oli tasoittunut liukkaan sileäksi, lumikengät piikkeineen olisivat olleet poikaa. Alamäissä, joissa mun superliukkaat, eivät todellakaan talvisiin rinneolosuhteisiin tarkoitetut, kengät eivät osoittaneet pienintäkään pitoa, piti istuutua alas ja laskea pyllymäkeä!

Väistin myös vastaantulevaa patikoijaa kohteliaasti polun viereen ja humpsahdin reittä myöten pehmeään puuterilumeen. Olin niin ällistynyt, etten heti tajunnut edes möyriä ylös, vaikka tuo vastaantuleva tyyppi joutuikin pidättelemään nauruaan nähdessään mut puoliksi hankeen uppoutuneena. Olimme juuri hetkeä aiemmin seuralaiseni kanssa pohtineet, miten olisi ollut ihana hypätä koskemattomaan hankeen. Totesimme sitten, että ehkä ihan hyvä, ettei sisäinen lapsemme ottanut valtaa, sillä olisimme varmasti hukkuneet tuohon kunnolla kinostuneeseen hankeen. Lumikengillä tätä ongelmaa tuskin olisi ollut. 

DSC_0040

DSC_0046
Muumilaakson mörkökin oli messissä! 😁

DSC_0047

Valtavaaran huiputukseen meiltä kului aikaa kaksi ja puoli tuntia kaikkine valokuvailuineen, kodassa istumisineen ja metsänvartijan mökin vieraskirjaan kirjoittamisineen. Vauhti oli suhteellisen verkkainen, sillä en halunnut kiirehtiä tai hikoilla liikaa ydintalvitakkini alla. 

Olin superyllättynyt polun kuin itsestään venyvistä ja supistuvista välimatkoista: alkumatkasta katselin kaukaisuudessa siintävää, puutonta vaaran huippua ja sen päällä niin kovin pikkuruiselta näyttävää mökkiä enkä edes tajunnut, että kyseessä oli juuri Valtavaaran huippu, ja että se oli meidän destinaatiomme. Matkaa sinne tuntui olevan useita kilometrejä ja ajattelin, ettei patikkapolku voinut sinne asti johtaa ilman, että arviot reitin pituudesta olisivat olleet väärässä. 

DSC_0051

DSC_0054
Valtavaaran kodan edestä kulki hiihtolatu

Juuri, kun lähdimme kipuamaan Valtavaaran kodalta kohti huippua, mun kameran akku päätti, että pakkanen oli sille liikaa ja se simahti. Tietysti, tietysti juuri ennen niitä upeita maisemia, jotka avautuivat kolme sataa metriä pitkän ylämäkeen könyämisen jälkeen kuin kauan odotettu palkinto. Oli aika kaivaa ydintalvitakkini povitaskuun pakkaselta piilottamani puhelin.

Huipulla tuuli, joten ihan kamalan pitkäksi aikaa ei voinut jäädä ihastelemaan ympärillä levittäytyvää kauaskantoista maisemaa. Sieltä katselin Rukan suuntaan ja mietin, miten yhtäkkiä onnistuimme olemaan niin kaukana siitäkin. 

20210216_153804

20210216_155243

Huipulta laskeutuessamme ihastelimme lumista maisemaa ja valkoisia tykkylumipuita ja niiden kanssa ihan mielettömän maagisen kontrastin luovaa sinistä taivasta ja oranssiksi värjäytyvää valoa. Kun katsoi suoraan ylöspäin, taivas oli niin tummansininen, että avaruus tuntui olevan lähempänä kuin tavallisesti. Kenties pakkanen oli tiivistänyt pohjoista ilmakehää vielä inasen ohuemmaksi...! Loppumatkasta valo alkoi punertua ja viimeiset rinteet kikkailimme alas suloisessa vaaleanpunaisen ja -sinisen hämyssä.

20210216_153124
Metsänvartijan mökki oli hieman jäässä

20210216_153120
Maisema Valtavaaran huipulta

Kun loppumatkasta polku koukkasi Valtavaaranlammen rantaan, oli ihan älytöntä ajatella, että sellainen pieni vesistö mahtui meidän kulkeman rengasreitin keskelle. Rannasta avautui myös maisema vaaran huipulle ja se tuntui olevan jälleen kerran kauempana kuin taivaalla roikkuva kuu! Joutui ihan ääneen pohtimaan, että mitä tapahtui, missä välissä me kuljimme noin pitkän matkan... niin kai se on, että tuo ympärillä levittäytyvä maisema oli niin vangitseva, että kuusi kilometriä tai kiristyvä pakkanen ei tuntunut yhtään missään! 

Kai tuolla matkan- ja ajantaju katoaa. 

Tällaisista paikoista mä tykkään. Paikoista, joissa murheiden mittakaava rapistuu ja rakastaa kotimaataan tavallista enemmän.

Rukalle voi todellakin siis ajaa autolla kymmenen tuntia ilman, että astuu jalallakaan laskettelurinteeseen, ja se on silti vaivan arvoista!

Luetuimmat

Arkisto