Marrakeshista itään ja takaisin osa 2: Anti-Atlaksen erikoiskoe ja leffalavasteita

Saharan autiomaalle piti jättää hyvästit aivan liian nopeasti. Kun olin vasta edellisiltana nukahtanut onnellisena maailman täydellisimmin tähtitaivaan ja lämpimien berberivilttien alle Erg Chegagan hiekkameren keskellä, aamulla heräsin, kun auringon ensisäteet kurkottivat pehmeiden dyynien ylitse teltan ovelle. Edessä oli pitkä, ja myöhemmin tajusin myös, että lievästi ilmaistuna kiireinen päivä, kun paluumatka Ibrahimin takapenkillä kohti Marrakeshia alkoi. 

Off-road oli todellakin off-road Erg Chegagassa.

Erg Chegagan dyynit varhaisen aamuauringon hohteessa. 

Joku nomadi oli pystyttänyt lähistölle kämppänsä.

Huolimatta ympärillä vallitsevasta kuivuudesta meidän off-roadilla ennen kuin saavutimme ensimmäisen pysyvän ihmisasutuksen M'Hamidissa reitin varrelta löytyi useita kaivoja. Ne tarjoavat levähdyshetkiä ja juomataukoja nomadeille ja heidän eläimilleen. Vaikka Pohjois-Afrikka on yksi maailman kuivimmista alueista, pohjavettä, joka tosin on lähes täysin uusiutumatonta, siellä piisaa, mistä lienee todisteena edellispäivänä ohittamamme Irikin vihreä keidas. Toisaalta M'Hamidissa oli niin vihreää, että melkein sattui silmiin. Pohdimme ukkelin kanssa, miten siellä voikin olla niin vihreää: kevään ja kirkkaan vihreitä puistoja ja pihoja lähes joka puolella, johon päänsä käänsi auton ikkunasta. Voi olla, ettei siellä ollut tavallista vihreämpää: voi olla, että olimme vain vuorokaudessa niin siedättyneet kuivalle autiomaalle, että tavallisen puutarhan näkeminen oli kuin maailman ensimmäisin elämys.

Vaikka Ibrahim meitä kyyditsikin aikamoista rallia, ehdimme kuitenkin poiketa suunnitelman mukaisesti  mm. maanalaisessa kylässä, koraanikoulussa ja saviastiapajalla. Lisäksi, vaikka se ei niinkään retken ohjelmaan varsinaisesti kuulunut, Ibrahim esitteli meille hieman Marokon roolia kuuluisissa Hollywood-elokuvissa.

Ennen Anti-Atlaksen erikoiskoetta (tästä lisää myöhemmin) pysähdyimme Tamegroutessa, jossa sukelsimme ensin kaupungin alla vilisevän katuverkoston uumeniin. Tämä maanalainen, hämärä ja kapeakujainen kylä, ksar, oli omituinen kokemus, sillä pääsääntöisesti me vain harhailimme noilla pimeillä kujilla ja kuvittelimme, miltä olisi tuntunut asua sellaisessa paikassa. Joku oli nimittäin joskus keksinyt, että maan alle pääsi piiloon paahtavalta auringolta. Sitten oli pakattu kimpsut ja kampsut ja muutettu sinne vuohineen päivineen.

Huolimatta tienvarsikaupungin salamyhkäisestä maanalaisverkostosta Tamegrouten todellinen helmi oli kuitenkin Zawiya Nassiriyya, koraanikoulu. Meille ei-muslimeille ihan joka kolkka koulusta ei ollut avoimen kulun päässä, mutta se tärkein tietysti oli: kirjasto, joka sisälsi jotain 4000 ajan patinoimaa kirjallista teosta. 'Ajan patinoima' lienee joko hieman liioitteleva tai liian vähättelevä ilmaus, en oikein tiedä itsekään, sillä saimme ihastella mm. 1200-luvulla gasellin nahalle kirjoitettua koraania ja muita muinaisia matematiikkaa, lakia, astronomiaa ja lääketieteellisiä tekstejä sisältäviä julkaisuja. Ne olivat kiehtovia ja silmää hiveleviä luomuksia satojen vuosien takaa arabian kielineen, joka soljui sivuilla kuin tanssi ja laulu, ja voi, kun mulla olisi niistä kuvia, mutta valitettavasti tässä kirjastossa ei saanut kuvata. Kaikki kirjat olivat kauniisti esillä lasikupujen alla. Kerrassaan mieletön paikka!

Koraanikoulun sisäpihaa

Viimeinen Tamegrouten vierailukohteemme oli keramiikkapaja, jossa erilaisia saviastioita, lähinnä lautasia ja kulhoja, työstettiin varsin perinteisin menetelmin. Sieltähän oli sitten pakko ostaa pari kulhoa kotiin, koska marokkolainen käsityö yhdistettynä marokkolaisiin, kirkkaisiin väreihin ja muotoihin loi täysin vastustamattoman yhdistelmän, jonka näin heti sopivan meidän kodin sisustukseen täydellisesti! Kun edelleen vähän harmittelin sitä Tazenakhtiin jäänyttä berberimattoa (linkin takaa pääsee ylipäänsä muistelemaan meidän menomatkaamme Erg Chegagaan), pari värikästä kulhoa korjasi tilannetta ihan kivasti.

(Psst. Oikeasti olisin halunnut ostaa näitäkin ainakin 50 erilaista!)

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, meillä oli kiire. Mutta miksi? Anti-Atlasvuoret ylittävällä reitillä tehtiin tietöitä. Tämä tarkoitti sitä, että pieni osuus vuoriston huipulla kulkevasta tiestä suljettiin neljäksi tunniksi ja meillä oli kiire välttää tuo viivästys. Ibrahim otti kiemuraisen vuoristotien haltuunsa taidokkaasti, vaikka en voi kieltää, ettenkö olisi toisinaan hieman pelännyt päätyväni jonnekin laakson pohjalle kuolemaan. Maisemat vuoriston huipulle kiipeävältä tieltä olivat huikaisevat. Sääli, ettei niitä ehtinyt ihastella kuin ohi kiitävän hetken. Ehdimme juuri ja juuri ennen sulkemisaikaa: puhutaan vain muutamista minuuteista, ehkä jopa vain yhdestä minuutista. Olimme kaikki kolme silmin nähden helpottuneita ja Ibrahiminkin kaasujalka keveni huomattavasti sen jälkeen. Ukkelikin totesi Ibrahimille jälkeenpäin, hyvä ettei olalle taputtaen: "Good driving!"

Kiitävän auton ikkunasta räpsittyjä kuvia Anti-Atlaksen itäpuolelta.

Satunnainen pikkukaupunki matkan varrella.

Pysähdyimme syömään Ouarzazatessa, joka tunnetaan Marokon Hollywoodina eli Oallywoodina. Sieltä löytyy niin isoja elokuvastudioita kuin lavasteita jos jonkinlaiseen elokuvaan ja tv-sarjaan. Noin 30 kilometriä Ourzazatesta karkeasti länteen sijaitsee Aït Benhaddoun ksar eli linnoitus tai linnoitettu kaupunki (katso kuvaa ja päätä itse), joka tuntuu seisovan paikallaan kuin muinaisiin aikoihin jämähtäneenä. Se kuuluu Marokon Unesco-kohteisiin ja oleellisena osana Marokon elokuvamaailmaan. Siellä on kuvattu paljon Hollywood-elokuvia, tunnetuimpina muun muassa Gladiaattori, Muumio, Alexander ja Kingdom of Heaven. Onpa siellä kuvattu myös Game of Thronesia, jossa Aït Benhaddoun rooli oli esittää Yunkain kaupunkia (Ja Essaouiran roolina oli Astapor!). Meidän ei tosiaan ollut tarkoitus edes käydä Aït Benhaddoussa, koska se ei kuulunut osana meille räätälöityä retkeä, mutta Ibrahim oli sitä mieltä, että käydäänhän me. Me ei sitten vastusteltu, kun Ibrahim käänsi auton nokan Marrakeshiin johtavalta tieltä kohti tätä linnoitusta.

Aït Benhaddou

Atlasvuoria lähestyessämme taivas alkoi kietoutua harmaaseen verhoon, joka hieman latisti vuorikokemusta. Muutama tippa sadettakin taisi osua tuulilasiin. Siitä huolimatta Atlasvuoret vaikuttivat nyt paluumatkalla sävähdyttävimmiltä kuin mennessä. En osaa selittää, miksi näin oli. Ehkä kiinnitin enemmän huomiota siihen, että se jollain tapaa erosi muista näkemistäni vuoristoista. Karkeasti ilmaistuna Atlasvuoret näyttivät vain valtavilta, kivettyneiltä savi-, hiekka- tai sorakasoilta, joita koristi siellä täällä lähes täysin sulaneet lumikasat. Toisaalta kontrasti karujen itärinteiden ja rehevien ja metsäisten länsirinteiden välillä oli valtava ja siihen kiinnitti huomiota ilman, että siitä kukaan erehtyi sanomaankaan. Kyllä siinä tällaisen maantieteilijän sydänlihas värähti, kun bongasi niin selkeän paikallisilmastojen välisen rajapinnan, he he...

Auton penkki alkoi puuduttaa persettä, kun takana oli tunteja istumista. Jossain kohtaa laskeutuessamme Atlasvuorten länsirinteitä takaisin kohti kaoottista Marrakeshia saatoin hieman uinahtaakin. Se oli ihan hyvä juttu, vaikka en kielläkään olleeni väsymyksestä kiukkuinen päästessämme Marrakeshiin takaisin. Onneksi meillä oli siellä ihana ja vieraanvarainen riad ja eksoottinen souq tutkittavana.

Ja sitten aivan toisenlaista Marokkoa: Agadir

Myönnän: mulla on ollut lähes aina tietynlainen ennakko-olettamus pakettimatkoista ja -matkakohteista, eikä se ole ollut mitenkään positiivinen sellainen. Mielikuvani niistä ei ole vastannut sitä, mitä itse henkilökohtaisesti matkalta haluan: astumista ulos mukavuusalueeltani. Se, että makaan aurinkotuolissa viikon tai kaksi poistumatta muualle kuin hotellin buffettiin tai läheiseen suomibaariin juomaan kossukolaa, ei ole sellaista mukavuusalueelta poistumista, jollaista ulkomaille matkustamiselta kaipaan. Tietysti sekin on eräänlaista mukavuusalueelta poistumista (ei, en todellakaan tunne oloani mukavaksi siinä samassa aurinkotuolissa toista päivää peräkkäin), mutta se ei ole enää millään tasolla mukavaa. Se on laimeaa  ja mitäänsanomatonta. Se on tylsää, enkä mä jaksa uskoa, että siihen sisältyisi sitä kuuluisaa matkailu avartaa -kokemusta. Mukavuusalueelta poistumisen pitää tuntua jossain. Sen pitää värisyttää ja vavisuttaa. Sen täytyy vähän pelottaa.

Kyllä, edellä on ankara kärjistys ja yleistys siitä, mitä pakettimatkat minulle ovat merkinneet ja merkitsevät.

En kuitenkaan lyttää pakettimatkoja tai paremminkaan pakettimatkakohteita nykyisin ihan niin raskaalla kädellä kuin villeinä nuoruusvuosina, jolloin riskaabeli reppureissaaminen ja omatoimimatkailu olivat cooleinta ikinä ja turvalliset pakettimatkat oli tarkoitettu vain vanhuksille ja tylsimyksille. Ei, en tosiaan ajattele näin, olenhan löytänyt itsenikin muutaman kerran paikasta, jollaista turistikohteita välttelevät oman elämänsä reppureissaajasankarit välttelevät viimeiseen asti (vain kuollakseni tylsyyteen siellä rannalla). Mutta kun päädyin nyt heti alussa paljastuslinjalle, täytynee myöntää myös se, ettei pakettimatka Kanarialle ehkä ihan ensimmäinen valinta siltikään olisi omalla kohdallani, siitäkään huolimatta, että olisi aika siistiä päästä käymään Teneriffan Teidellä...

Tämä on vain henkilökohtainen mielipiteeni. Minusta on hienoa, että ihmiset ylipäänsä lähtevät reissuun, oli se sitten minkälainen matka tahansa. Jokainen taaplaa tyylillään, kuten sanotaan.

Vietimme Marokon matkan viimeisen illan Agadirissa paluulentomme vuoksi. Kosketuspinta tähän turistien valtaamaan rannikkokaupunkiin jäi lyhyeksi, mutta se onnistui vakuuttamaan mut turistien varaan infransa muokanneen matkakohteen tylsyydestä ja mitäänsanomattomuudesta. Nyt ehkä aloitus aukeaa lopulta teillekin, lukijani. Agadir, etenkin tuo matkailijoita kuhiseva rantabulevardin alue, oli jotain aivan muuta kuin olimme siihen asti Marokossa kokeneet. Mielestäni se ei edes ollut osa Marokkoa, ei edes kaukainen häivähdys siitä, mihin olimme tottuneet.

Ero oli valtava Essaouiraan, joka on myös rannikkokohde ja turistien suosiossa. Jopa Marrakesh, joka on maan yksi suosituimmista turistikohteista, ja sen kaoottinen medina muuntuivat muistoissa kuin kaukaiseksi ja vieraaksi maaksi, puhumattakaan sisämaan muista pikkukylistä tai  itse Saharasta. Agadir teki sen, mitä hieman ennakkoluuloineni pelkäsinkin: se otti meidät kyllä ilolla vastaan, yhtä ilolla kuin se rantaravintolan sisäänheittäjä, joka alkoi puhua meille jäykkää suomenkieltä vain bongatessaan meidät kadulta, mutta Marokkoa siinä ei ollut enää aavistustakaan jäljellä. 

Voi olla, että olisimme yllättyneet positiivisesti, jos olisimme ehtineet käyskennellä muuallakin kuin siellä rantabulevardin ja hiekkarannan tuntumassa. Meillä oli vaan yhtäkkiä taas niin kova kiire katsomaan auringonlaskua. Saavuimme Agadiriin vasta illansuussa ja meidän majapaikkamme, vain kaukaisesti Marrakeshin riadeja muistuttava Riad les chtis d'Agadir, sijaitsi parinkymmenen ripeän kävelymatkan päässä rannalta. Ei sillä, etteikö majapaikka olisi ajanut osansa tai sen isäntä, ranskalainen herrasmies olisi ollut avulias ja ystävällinen, mutta kun edelleen mielessä kummitteli vain ne Marrakeshin viiden tähden riadit, niin mikään ei tuntunut miltään niiden jälkeen. 

Joka tapauksessa, auringonlasku Agadirin silmänkantamattomiin jatkuvalta biitsiltä ihasteltuna oli kaunis ja lumoava (auringonlaskuja ei koskaan voi nähdä liikaa, kuin ei myöskään auringonnousuja!), mikä hieman helpotti sitä lievää kulttuurishokkia, joka sai mut valtaansa kaupungissa. Siksi tässä postauksessa onkin niin paljon auringonlaskukuvia: se oli Agadirin parasta antia (enkä mä, rehellisyyden nimessä, kuvannut edes mainittavan paljon).

Oli jotenkin huvittaa, että syötyämme Agadirissa ensimmäisen kerran selkeästi turisteille suunnatussa ravintolassa, sain reissun ensimmäiset vatsanväänteet. Olin jo ensimmäisestä päivästä lähtien jännittänyt, milloin vatsanpohjassa muljahtaa ilkeästi ja seuraavat tunnit joutuu viettämään wc-posliinia halaillen ja perseellään lämmittäen, mutta toistaiseksi olin säästynyt näiltä ikäviltä sivuvaikutuksilta, vaikka jotkut syömäpaikat eivät välttämättä olisi päässeet läpi hygieniatarkastajan seulasta. Mun oli ollut tarkoitus ostaa pieni Precosa-kuuri matkan alkuun lievittämään vieraan bakteerikannan iskua, mutta olin unohtanut sen kaikessa reissujännityksessäni. Mutta jos jonkin marokkolaisen ravintolakokemuksen jälkeen olisin sitä tarvinnut, se oli se turistiravintola, jossa suomenkieli tunnistettiin oitis ja marokkolainen ruoka jäi menussa vähemmistöön. Olimme väsyneitä ja nälkäisiä emmekä jaksaneet auringonlaskun ihailun jälkeen alkaa enää tekemään suurta salapoliisityötä ravintolan valitsemiseen, joten päädyimme siihen rantabulevardin läheisyyteen. 

Onneksi nuo vatsavaivat eivät haitanneet viimeisiä tuntejamme Marokossa kuin siten, että jouduimme ravintolasta lähtiessämme kävelemään pikavauhtia takaisin majapaikkaan, etten olisi joutunut housupyykille. Näin se joskus vaan menee, mitä sitä turhia välttelemään näitä matkaamisen synkkiä puolia... 

Seuraavana aamuna tunsin oloni masentuneeksi, mutta en pelkästään siksi, että mahassa oli huono olo, vaan myös siksi, että se oli kotiinlähtöpäivämme. Nuo kotiinlähtipäivät ovat itselleni kuin niitä sunnuntai-iltoja, jolloin viikonlopun ankarat riennot ovat viimein päättyneet, ystävät hävinneet jokainen omiin suuntiinsa ja itse olet jäänyt hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen ja yöllä nautittu alkoholi alkaa vaikuttaa masennuksen tavoin omassa mielessä. Onnistuimme kuitenkin hyödyntämään tuon viimeisen aamun ennen lentokentällä lähtöä oikein mainiosti ja ehkä juuri sen vuoksi mielikuvani Agadirin armottomasta ja luotaantyöntävästä turistihelvetistä hieman suli.

Riadin isännän vinkin perusteella suuntasimme Agadirin suurimmalle torille, Souk el Hadiin. Mutta oliko tuo souk pelkästään Agadirin suurin tori, ei toki. Se oli itse asiassa koko Marokon ja Pohjois-Afrikan suurin souk, jossa on yli 6000 (!!!) kojua. Se oli aikamoinen ilmestys ja muistutti siitä autenttisuudesta, jota olin ehtinyt Agadirissa kaipaamaan: kyllä, toki meidän lisäksemme siellä oli muutama silmät ymmyrkäisinä ympärilleen pällistelevä turisti, mutta pääasiassa paikka kuului paikallisille. Siellä oltiin tekemässä ihan tavallisia arjen ostoksia. Rojukauppiaita oli heitäkin eksynyt paikalle joitain kymmeniä huomattuaan, että jokunen vierasmaalainen harhaili paikallisten joukossa, mutta meininki oli paljon hillitympää kuin Marrakeshissa tai edes Essaouirassa.

Mandariineja, banaaneja, oliiveja, mausteita, teetä, lihaa, kasviksia, kahvinkeittimiä, patalappuja, paistinpannuja, uuneja, ruokapöytiä ja tuoleja, patjoja, sänkyjä, kankaita, ompelukoneita, nappeja, mattoja, vessaharhoja, hammasharjoja, lattiaharjoja, puhelimia, radioita, leluja, mekkoja, housuja, paitoja, uimapukuja, miesten pukuja, sukkia, rintaliivejä, kosteusvoiteita, meikkejä, huiveja, koruja, avaimenperiä, soittimia ja ja ja... Sitä, mitä tästä soukista ei löydy, sitä ei elämässä tarvitse ja piste.

Vierailu Souk el Hadissa oli kuin loppusilaus meidän viikon mittaiselle Marokon matkalle. Agadiristakin jäi sen ansioista hieman parempi kuva kuin aluksi olin kauhistellut. Koen, että lyhyt, yhden yön mittainen piipahduksemme Agadiriin vain korosti sitä muuta Marokkoa ja niitä unohtumattomia ja eksoottisia elämyksiä, joita olimme tuona helmikuisena viikkona kokeneet. Hieman surullisena muistan ajatelleeni, ettei Agadiriin viikoksi biitsille makaamaan matkaava ymmärrä, miten monipuolinen ja jännittävä maa Marokko on: minkälainen Marokko on ihan oikeasti! Olimme nähneet maahan saapuessamme Agadirin laitakaupunkia, kun olimme hurrutelleet taksilla meidän ensimmäiseen majapaikkaan Agadirin ulkopuolella. Ne olivat niitä köyhempiä ja huomaamattomampia kaupunginosia, joita intensiivisesti auringon palvontaan keskittyvä turisti ei tajua edes olevan olemassa. Niiden ja turistiparatiisin välillä oli aikamoinen kontrasti. 

Essaouira: meri ja medina

Tomuisen ja kuuman Marrakeshin ja Saharan jälkeen suuntasimme bussilla Atlantin rannikolle Essaouiraan, joka tunnetaan muun muassa sen Unesco maailmanperintökohteisiin kuuluvasta medinasta eli vanhasta kaupungista. Matkalla raikkaan ja vilvoittavan meren äärelle näimme kuuluisia marokkolaisia vuohia arganpuihin kiivenneinä popsimassa tuoreita hedelmiä. Jotkut arganöljythän valmistetaan vuohien suoliston läpi kulkeneistä arganpuun hedelmien kivistä, joten osansa on näillä kiipeilytaitoilla sarvipäilläkin maailman kauneusbusineksessa. Valitettavasti bussi suhautti näiden vuohien valtaamien puiden ohitse niin vinhaan, etten ehtinyt ottaa ensimmäistäkään kuvaa näistä koomisista näyistä, vaikka kamerakin oli valmiina heti ensimmäisen puun ohitettuamme. 

Majapaikkamme Essaouirassa sijaitsi medinassa. Lila & Spa oli etukäteen ainakin Lonely Planetissa kehuja saanut riad vanhan kaupungin muurin ja Bab Marrakechin eli yhden medinan portin lähellä. Valitettavasti itselleni kyseinen riad jäi auttamattomasti Marrakeshin riadien jalkoihin. Lila & Spasta jäi jotenkin kolkko vaikutelma, kun tuoreessa muistissa oli vielä riad l'Orangeraien ja El Zoharin yltiöpäinen ystävällisyys, palvelualttius ja ne viidentähdenhotellimaiset puitteet. Olimme hieman liikaa tuudittautuneet siihen mielikuvaan, jossa riadeissa saa vastaansa loputtoman puhetulvan ja vinkkejä kaupungin tarkasteluun. Itse huoneessakaan ei ollut sinänsä mitään vikaa: se oli siisti ja voitti taatusti halvimmat mörskät, mutta puitteet eivät siitä huolimatta yltäneet samaan kuin Marrakeshissa. Osansa oli varmasti sillä, ettei kumpikaan meistä puhunut ranskaa, jota henkilökunta puhui äidinkielenään ja englantia ei sitten juuri ollenkaan. Englannilla pärjää Marokossa hyvin, mutta toisinaan tuli sellainen olo, että matkanteko olisi ollut mutkattomampaa, jos olisi hallinnut edes alkeellisimpia perusfraaseja ranskaksi. 

Vaikka Essaouira oli valkoinen, Lila &v Spassa oli värejä!

Kulkukissoja oli paljon. Tyypillisesti ne olivat punaisia tai punavalkoisia. 

Näkymä muurilta alas soukiin.

Medinassa sokkeloiset kauppakujat jatkuivat jo ennestään tuttuina kapeina, krääsää myyvien kauppojen, eksoottisten tuoksujen ja hajujen ja vilkkaan puheensorinan kaaoksena. Jotain erilaista siinä kuitenkin oli kuin olimme kokeneet Marrakeshissa. Tunnelma oli paljon rennompi ja rauhallisempi. Myyjät eivät yhtä hanakasti tuputtaneet pashminoitaan ja teeastiastojaan kuin Marrakeshissa. Tämän medinan soukissa oli jopa miellyttävää tallustella ja katsella ympärilleen, kun joku ei ollut koko ajan roikkumassa hihansuussa. 

Toisaalta en itse kovin kauaa malta liikuskella oikein missään ostospaikoissa, olivatpa ne miten paratiiseja tahansa. Se lieneekin sekä Marrakeshin että Essaouiran medinoiden soukien yksi suuri miinus: ei siellä malta aikaansa kuluttaa vain harhailemalla toinen toistaan samanlaisten katujen viidakossa. Kun on nähnyt yhden kujan, on periaatteessa nähnyt ne kaikki. 

Mutta toisaalta medinassa ja soukissa on jotain kiehtovaa, ja miksei autenttistakin, siitäkin huolimatta, että rojukaupat ovat siellä kaupunkiin eksyneitä turisteja varten. Siellä voi aistia ihmisten synnyttämää kulttuurien sekamelskaa ja jotain länsimaalaiselle vienosti tavallisuudesta poikkeavaa tunnelmaa. Kaiken lisäksi Essaouiran medinasta jäi kokonaisuudessaan puhtoinen fiilis, koska se ei ollut sortunut samanlaiseen kaaokseen kuin Marrakesh. Viihdyin siellä sata kertaa paremmin kuin Marrakeshissa.

Meren näkeminen ilahduttaa aina. Vanha kaupunki rajautuu lännessä Atlanttia vasten rakennettuun muuriin, jossa vanhat kanuunat tuijottavat edelleen merelle kuin vihollista odottaen. Kivikkoisella rannalla tuuliselta mereltä saapuvat valtavat aallot murskautuvat valkoisina ja kohisten ihan siihen muurin juurelle. Medinan kapeissa kujissa ja toisaalta muurilta näkyvässä aavassa ja sinisessä maisemassa onkin kiva kontrasti. Jos ahtaus kaupungissa alkaa tuntua liialliselta, voi aina suunnata muurille haistelemaan meren suolaista tuoksua. Jos meidän aikataulu ei olisi ollut niin tiukka, olisin voinut kökötellä muurilla vaikka tunteja ja tuijotella vieteltynä ulapalle. 

Niin inspiroivaa!

Essaouirassa oli myös biitsi. Siellä ei kuitenkaan ollut juuri auringonpalvojia, vain satunnaisia hiekalla varpaistelijoita. Uiminenkin oli pannassa jostain kumman syystä. Mutta eipä se meri mikään uimalämmin edes ollut. Ihan helevetin kylmäähän se oli.

Ranta sijaitsi medinan ulkopuolella, mutta ihan muutaman minuutin kävelymatkan päässä muurilta. Jälkeenpäin pohdiskelin, vain yhden yön kaupungissa ja nimenomaan juuri medinassa viettäneenä, että mikä on se juttu, jolla kaupunki on myyty matkailijoille. Historiallisen medinan ja krääsää pursuavan soukin lisäksi en nähnyt kaupungissa mitään, mikä houkuttelisi suurta yleisöä Essaouiraan pidemmäksi ajaksi kuin päiväretkelle lähikaupungeista tai korkeintaan muutamaksi päiväksi. Ei ollut edes sitä turistin mielessä kihelmöivää rantaa, ainakaan siinä mielessä kuin turisti sitä usein kaipaa. 

Itsellä ei olisi mitään ongelmia löysäillä Essaouirassa vaikka viikkoa, kunhan mukana olisi kirjoitusvälineet. Inspistä sieltä nimittäin löytyi roimasti.

Auringonlaskuja ei voi koskaan nähdä liikaa. Olen aika haukka bongaamaan ja ennustamaan, missä ja milloin on luvassa henkeä salpaava auringonlasku. Ei nimittäin aina riitä, että taivas on vain pilvetön. Toisinaan virheettömät auringonlaskut vaativat hentoa yläpilveä, utua tai vain aaltoilevan meren pärskeitä, jotta ilmakehään saadaan kaivattua häiriötä. Essaouirassa odotin täydellistä auringonlaskua jo pelkästään sen vuoksi, että silmien edessä avautui näkymä Atlantin aavalle valtamerelle. Mutta merellä oli myös utua ja muutama pilvenhaitula. Näissä olosuhteissa on mielestäni ainekset täydelliseen päivän päätökseen: kun kuuma kaasupallo kietoutuu horisontissa heikkoon usvaan ja muihin ilmakehän häiriöihin ja sen reunat ovat selvästi näkyvillä, voidaan puhua täydellisestä auringonlaskusta. Ja sellainen se Essaouirassa sitten olikin.

Olimme haahuilleet iltapäivän aikana ensin muurilta satamaan, jossa ihana ja raikas suolantuoksuinen meri vaihtui löyhkääviin kalapaatteihin, ja sen jälkeen meillä oli jokin pakottava tarve koukata meidän majapaikan kautta ennen palaamista muurille ilta-auringon ihailuun. Kun valo alkoi käydä punertavaksi ja olimme vielä luvattoman kaukana majapaikasta, alkoi mieleeni hiipiä pidättelemätön paniikki ja raivo ja niiden sekasortoinen yhdistelmä: mitä jos se auringonlasku nyt jäisikin väliin?! Voi perkele. Noh, aika haipakkaa siinä sitten puikkelehdittiin soukin ruuhkaisia kujia pysähtelemättä mihinkään ja ehdimme juuri ajoissa muurille, kun taivaan ja meren raja väreili jo oranssina ja punaisena. Muurilla oli paljon väkeä ja sekin sai minut naurettavan epätoivon valtaan: olin jo kuvitellut sen kaiken mielessäni, sen, kun me istuisimme muurilla kahdestaan jalkoja sen reunalla heilutellen ja katselisimme taakse jäävää päivää (lillun lällyn). Onneksemme yksi kanuunoiden kurkistusaukoista vapautui juuri sopivasti ja me hyppäsimme muurille asetelmaan, josta luopumista vain sekunteja aikaisemmin olin pelännyt.

Sitten me vain... katselimme. 

Ja okei, metsästin täydellistä kuvaa kaiken sen ohessa!

Essaouira oli kaikin puolin inspiroiva kaupunki. Inspiroivilla kaupungeilla on tapana päätyä mun fiktiivisten tekstien sivuille jonain keskeisenä tapahtumapaikkana (vrt. Italin Bergamo) ja musta tuntuu vahvasti siltä, että Essaouira tulee vetämään roolinsa eräänä eteläisenä kaupunkina mainiosti. Pauhaava meri ja sen taakse lipuva aurinko eivät suinkaan jarruttaneet tätä ajatusta. Essaouiran raikkaus, valkoiset ja siniset rakennukset ja meri ja leppoisa tunnelma olivat jälleen jotain aivan muuta kuin mitä Marokko oli meille menneellä viikolla jo tarjoillut ja se oli ehkä parasta, mitä olisimme voineet kokea hiekkaisen sisämaan jälkeen.

Essaouiran jälkeen mulla ei vieläkään ollut mitään pahaa sanottavaa tästä Pohjois-Afrikan maasta, vaikkakin ymmärrän, että katselin sitä vain viikon ajan ja taatusti buketlisthuuruisten, pinkkien lasien takaa. Okei, kulkukissojen valtava määrä ei tietenkään ollut mieltä ylentävää ja suunnittelinkin tuolla  jo muuttavani Essaouiraan ja perustavani sinne hylättyjen kissojen kodin vain tullakseni hulluksi ja vanhaksi kissanaiseksi. Mutta vaikka miten sydäntä särkevää onkin nähdä eläimiä kohdeltavan maailmalla huonommin kuin täällä meidän pohjolassamme, en pysty enkä kykene enkä oikeastaan haluakaan hillitä sitä onnea ja iloa, mitä erilaisten maailmojen ja uusien paikkojen näkeminen itsessäni aiheuttaa. Sillä kuten Anthony Bourdain joskus on sanonut:

“Travel changes you. As you move through this life and this world you change things slightly, you leave marks behind, however small. And in return, life—and travel—leaves marks on you.”

Jep, siellä olin!

Flocking to the sea / Crowds of people wait for me / Seagulls scavenge / Steal ice cream / Worries vanish / Within my dream

I left my soul there / Down by the sea / I lost control here / Living free

Fishing boats sail past the shore / No singing may-day any more / The sun is shining / The water's clear / Just you and I walk along the pier

A cool breeze flows but mind the wasp / Some get stung it's worth the cost / I'd love to stay / The city calls me…

Morcheeba, The Sea