28. helmikuuta 2019

Lake Caven kalkkikiviluolassa

Tänään puhuttiin luennolla vähän kalkkikiviluolista, ja siitäkös mieleeni putkahti tuo lounaisaustralialainen kalkkikiviluola nimeltä Lake Cave, jossa mekin vierailimme ihmettelemässä maanalaista elämää. Kyllä, pilkkopimeässä ja kylmässä luolassakin on elämää, niin upeasti on tämä maailma järjestänyt. Jotain pikkumönkijöitä siellä Lake Caven lakessa hitaasti lillui menemään.

Viinikierroksen jälkeisenä päivänä olo oli vähän hutera ja ennen kaikkea väsynyt. Meidän porukka köllötteli kämpillä rentoutuneena aina iltapäivään asti, kunnes päätimme lähteä luolaan. Kyllä, luolaan. Ajatus luolaan menemisestä krapulassa ei välttämättä kuulosta kovin hyvälle idealle, mutta kummasti siinä vapinat ja tutinat hävisivät, kun matkaan lähdettiin. Ja minä kun olin juuri muutamaa kuukautta aikaisemmin keväällä uhonnut, etten ikinä menisi mihinkään luoliin, kun olin järkyttyneenä lueskellut uutisia Thaimaassa luolaan kiipeliin joutuneista lapsista. No, jouduin pyörtämään puheeni. 

Margaret Riverin alueelta lounais-Australiasta löytyy jos jonkinmoista luolaa, josta valita. Lopulta, ne kaikki ovat samaa kastia kalkkikiviluolia, jotka hapan sadevesi on tuhansien ellei miljoonien vuosien kuluessa kaivertanut. Osa luolista on niin vanhoja, että ne ovat yksinkertaisesti romahtaneet jättäen maahan vain valtavan kuopan. Me vierailimme Lake Caven kalkkikiviluolassa. Nimensä se on saanut siitä, että sen uumenissa on todella pieni "järvi". Enemmänkin tuo näytti lammelta, tai lammikolta. Luolavaihtoehtoja löytyy Cave Roadin varrelta muutamia, yhteensä Australian lounaisosista löytyy satoja luolia, mutta kaikkiin ei tietenkään ole yleisöllä pääsyä. Cave Road on muuten huisin hieno ajoreitti, vaikka ei luolissa lymyily niin kiinnostaisikaan, suosittelen!

Psst. Kaikki nuo valkoiset täplät luolan seinämällä on hämähäkin seittejä. Niitä ei tarvitse kuitenkaan murehtia luolassa, vaikka oppaan mukaan aina joku alkaa kiljua, kun luolan katosta tippuu vesipisara päähän luullen sen olevan hämähämähäkki, sillä hämähäkeille ei ole mitään syötävää luolassa. Luonnollista, ettei niitä siksi kiinnosta hengailla siellä. Pimeydessä.



Lake Cave on myös osittain romahtanut vuosien saatossa. Metsässä katettua polkua tarpoessa sitä huomaa yhtäkkiä olevansa jättimäisen, jo hyvän matkaa umpeen kasvaneen kuopan reunalla. Itse luolaan pääsee, kun laskeutuu puiset portaat alas kuopan pohjalle. Kierrokset ovat luonnollisesti opastettuja, joten ilman rapian 20 dollarin lippua ei ole mitään asiaa mennä pidemmälle. 

Hieman kuumotti laskeutua portaat ahtaasta kallioon jääneestä raosta maan uumeniin. Sitten sitä huomasikin olevansa pienen lammikon rannalla, keskellä tikkumaisia stalaktiitteja, eli arkikielellä tippukiviä, jotka maaperän läpi suodattunut vesi on piiiiiiitkien aikojen saatossa muodostanut tihkuessaan kalkkikiven pinnalta.


Luolan suuaukko ei todellakaan ollut mikään valtaisa. Sisäänkäynnin kohdalla piti tämmöisen pitkän ihmisen pikkuisen kumartaa, ettei iskenyt kalloaan kovaan kalkkikiveen.
Tämä australialainen luola on varmasti yksi maantieteellisesti ja geologisesti ajateltuna mielenkiintoisimmista paikoista, jossa olen vieraillut. Edelleenkään en löydä haastajaa Pohjois-Irlannin Giants Causewayn basalttipylväille, ja pakko sanoa, että Jukatanin niemimaan Multun-Ha-cenote oli kaikessa umpinaisuudessaan luolana kiehtovampi ilmestys kuin Lake Cave. Lake Cave ottaa kuitenkin kirkkaan kolmossijan, sillä ainakin se oli ensimmäinen paikka, jossa näin ihan oikeita stalaktiitteja ja myös niiden "vastakappaleita", stalakmiitteja.





Sivujuonne: muistan joskus todella pienenä tyttönä, kun olin hurjan kiinnostunut isoveljeni ikivanhasta karttakirjasta ja siellä oli värikuva hurjasta tippukiviluolasta ja muistan jo silloin ihastelleeni tuota näkyä. Samassa kirjassa oli muuten värikuvia myös laavasta ja hienosti piirretty aukeaman kokoinen kuva Aurinkokunnasta. Nuo kuvat ovat varmaan ikuisiksi ajoiksi palaneet mun verkkokalvoille, koska ne olivat niin kummallisen kiehtovia pienissä piireissä lyhyen ikänsä asuneen pikkutytön silmissä. Näköjään ne kiehtovat vielä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin, nyt vain liveversiona.

Luolassa oli helppo edetä, sillä sinne on rakennettu ihan oma boardwalk. Toki toinen reuna oli kaiteeton, joten innostuneempi kikkailija saattaisi helposti molskahtaa alle puoli metriä syvän "järven" pohjalle. Opas kertoikin, että sellaisia sankareita on hänen uransa aikana muutama sattunut joukkoon.




Luolan perälle päästessä opas on selvittänyt tippukiviluolien syntymisestä ja tästä kyseisestä luolasta kaiken oleellisen, minkä jälkeen saa hetken istua suuremmaksi avautuvan luolan perällä hetken aikaa ympärilleen hämärässä ihmetellen. Opas pyytää olemaan hiljaa ja liikkumatta, ja pikkuhiljaa boardwalkin reunoille ja luolaan asennetetut liiketunnistinvalot alkavat yksi toisensa jälkeen sammahdella, ja pian sitä istuu täydellisessä pimeydessä, täydellisessä hiljaisuudessa. Okei, ei ihan täydellisessä hiljaisuudessa. Jostain kuuluu tasainen ja rauhallinen... tip... tip... tip... tip... kun vesi tipahtelee katosta luolan pohjalle omaa stalaktiittiaan rakentaen.



Luolat ovat lounais-Australian yksi merkittävimmistä nähtävyyksistä, ja suosittelen erittäin lämpimästi käymään vilkaisemassa niitä, jos jännittävät kokemukset kiinnostavat. Klaustrofobisille ihmisille luolaan meneminen saattaa olla aikamoinen haaste ja suosittelenkin tunnustelemaan omaa ahtaanpaikankammoaan ennen kuin sukeltaa maan alle. Toisaalta, ainakin kannattaa kokeilla, sillä onhan luolaseikkailu aina jonkinmoinen normaalista poikkeava elämys.

Lake Cave ei kokonaisuudessa ollut mikään valtavan iso luola, itseasiassa se oli lopulta todella pieni, mutta luolaksi sillä on kaikki luolan ominaispiirteet. Itselle luolan pienuus saattoi olla hivenen pettymyksen tunnetta herättävä, mutta toisaalta suuremmassa tai avarammassa luolassa kokemus ei olisi välttämättä tuntunut yhtä intensiiviseltä.

24. helmikuuta 2019

Oh Canada, what did you do to me?! Sairauskertomukseni ja pari sanaa matkavakuutuksesta ja kanadalaisesta sairaanhoidosta

Kanadan vaihto ei alkanut ihan sillä tavalla kuin olin suunnitellut. Heti ensimmäisellä viikolla onnistuin vilustuttamaan itseni. Lämpötilat nousivat lähes nollaan pariksi päiväksi ja aiheuttivat mulle suuria ongelmia mun takin kanssa, mun takki kun on suunniteltu kanadalaista ydintalvea ajatellen. Omaa tyhmyyttäni ensin hikoilin takkini uumenissa kuin pieni sika ja sitten viilensin itseäni avaamalla takin tuossa pikkupakkasessa. No, tyhmempikin tajuaa, että se on oiva keino saada itsensä vilustumaan.

Se oli kuitenkin vain alkusoittoa kaikille myöhemmin tammi- ja helmikuun vaihteessa ilmenneille koettelemuksilleni. Vilustuminen ja kulttuurishokin myötä punaisella sykkinyt stressikäyrä taatusti  myös edesauttoivat mun myöhempiä ongelmia. Kuten jotkut sosiaalisesta mediasta ovat seuranneetkin, mun fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi kävi niin pohjamudissa, että olin todella lähellä luovuttaa ja lentää takaisin kotiin.


Matkavakuutus - älä unohda sitä!

Koska matkustan suhteellisen paljon, mulla on voimassa OP Pohjolan Eurooppalainen jatkuva matkavakuutus. Mun kohdallani ei olisi mitään järkeä ostaa jokaista matkaa kohden erillistä vakuutusta, kun se tulisi huomattavasti kalliimmaksi kuin maksaa yhtä könttäsummaa vuodessa. Kärjistetysti ilmaistuna tämä matkavakuutus astuu voimaan aina, kun astun kotiovestani ulos, joten siihen voi turvautua lyhyemmilläkin kotimaanmatkoilla vaikkapa silloin, kun lähtee vierailemaan kotikotona Keski-Suomessa. Sairaanhoitokulujen ohella se korvaa itse matkustamiseen liittyviä juttuja, esim. matkan peruuntumisesta tai keskeytymisestä aiheutuneita kuluja. Vakuutus on voimassa maksimissaan neljä kuukautta kestävillä ulkomaanmatkoilla, eli se kattaa juuri sopivasti tämän minun vaihtoaikani täällä Kanadassa.

Olen ollut tähän asti tyytyväinen tähän vakuutusratkaisuun, vaikka se ei sisälläkään matkatavaroita. Sinänsä siihen on ollut helppoa olla tyytyväinen, sillä en ole koskaan elämässäni tarvinnut sitä mihinkään. Olen lie ollut onnekas, ettei koskaan reissuilla ole sattunut mitään sellaista, että olisin joutunut turvautumaan matkavakuutukseeni. Paitsi tietysti täällä Kanadassa, kun kaaduin sängyn pohjalle kahdeksi viikoksi aivan tuosta noin vaan. Niinpä, sitä minäkin olen miettinyt: kaikista maailman maista, joissa olen seikkaillut, juuri turvallinen, sivistynyt ja länsimaalainen Kanada tarjoaa mulle tällaisen epämiellyttävän kokemuksen.

Vaikka tuntuisi kuinka suurelta rahanhukalta ja vaikka et olisi viimeiseen sataan vuoteen ollut kipeänä, älä ikinä unohda kunnon matkavakuutusta!


Walk-in -klinikat

Täällä Kanadassa on paljon yksityisiä "walk-in"-klinikoita, joihin voi halutessaan varata ajan tai vain marssia ovesta sisään ja ilmoittaa haluavansa lääkärin palveluksia. Ne ovat vähän kuin perinteinen terveyskeskus Suomessa, vaikkakaan terveyskeskuksiin harvemmin on mahdollista vain kävellä ja odottaa näkevänsä lääkärin vielä saman päivän aikana. Tämä kyseinen klinikka, jonne itse päädyin, oli aluksi vuokraemäntäni suosittelema, mutta kahden viikon jälkeen Mari-Lou ei kyennyt enää mainitsemaan kyseistä klinikkaa ilman liutaa f-sanoja.

Palvelu oli toki ystävällistä niinä molempina kertoina, kun tässä puljussa käväisin. Klinikalla ei ollut mitään sitoumuksia vakuutusyhtiöiden kanssa, joten jouduin itse maksamaan käyntini ja myöhemmin vaatimaan rahaa Eurooppalaiselta. Tämä ei ollut ongelma, lääkärikäynti klinikalla maksoi vain 70 dollaria (vajaa 50 euroa), joten se ei välittömästi kaatanut mun budjettia.

Ensin ajattelin, että jopa itse lääkärillä asiointi oli asiallista ja asintuntevaa. Jälkeenpäin ajateltuna, siinä ei ollut mitään asiallista tai asiantuntevaa, ei ainakaan jälkimmäisellä kerralla. Ensimmäisen kerran menin lääkärille selkeiden influenssaoireiden, mutta myös aivan järkyttävän käsikivun ja ranneturvotuksen ja lähes huomaamattomasti punoittavien, kahden käden sormella laskettavien, hieman kohollaan olevien ranteiden alueelle ilmestyneiden paukamien vuoksi. Ja lähinnä siksi, etten mä kyennyt tekemään mun käsillä mitään tuon kivun vuoksi, saati nukkumaan siltä parulta, jota se aiheutti. Selkeät influenssaoireet sisälsivät lievän, 38 asteen tienoilla pyörivän kuumeen, lihaskivut, kurkkukivun, turvonneet imusolmukkeet kaulalla ja vuorottelevan hikoilun ja vilunväristykset.

Ennen lääkäriä oli toki viisasta kysyä Googlelta, että mikä mua vaivaa. Google tarjosi borrelioosia, aivokalvontulehdusta ja lopulta molempiin käsiin kehittyvää kuoliota, mikä ei varsinaisesti lohduttanut mun mieltäni. Siltikin, se tuntui satakertaa asiallisemmalta kuin ne mun lääkärikäynnit tällä kyseisellä lääkäriklinikalla.


Näin kaikki alkoi

Kaikki alkoi ihan harmittomana lauantaipäivänä. Kurkku oli taas karhea ja olo muutenkin tukkoinen. Edellispäivänä mun oli ollut tarkoitus osallistua vuokraemäntäni Mari-Loun kanssa Writing North-kirjoitustapahtumaan, mutta jostain syystä olin niin väsynyt tunnin mittaisen koulupäivän jälkeen, että skippasin sen lopulta. Myöhemmin ajatellen, se taisi olla ensimmäinen vihje siitä, ettei kaikki ollut ihan hyvin. Tuona lauantaina muistan käsiäni palelleen ihan järkyttävän paljon. Vuodattaessani inspiraatiotani koneelle muistan pohtineen, kiertääkö mun käsissä veri ollenkaan. Sormet olivat kuin jääkalikat siitä huolimatta, että ne sauhusivat näppiksillä minkä kerkesivät. Myöhemmin kävin yläkerrassa parilla viinilasillisella Mari-Loun ja tämän ystävän Maureenin kanssa ja palatessani alakertaan kiinnitin huomiota kipeisiin käsivarsiini. Ne tuntuivat siltä kuin olisi tehnyt salilla aivan liian raskaan käsitreenin (tai mun tapauksessa olisi riittänyt varmasti ihan vain normaalikin salitreeni, salilla kun en ole viime aikoina aikaani paljon viettänyt...). Olin hämmentynyt. Mietin sisäänpäin naureskellen, että en kai mä nyt ihan niin täysiä ole voinut kirjoittaa.

Seuraavana yönä heräsin vapinaan. Ensin luulin, että mulla oli kylmä. Tuntia myöhemmin, kaksi lisäpeittoa päälleni jo kaapin pohjalta kaivaneena tajusin kuitenkin, ettei mua oikeasti palellut. Tympääntyneenä olin jo ehtinyt pohtia, että nyt se kuume sitten nousee kurkkukivun seurauksena, mutta tarkemmin oloani tunnustellen huomasin, ettei mun olo ollut sitten yhtään kuumeinen tai kipeä. Mä vain vapisin, toista tuntia!, enkä mä voinut tehdä mitään hillitäkseni sitä. Jossain kohtaa luultavasti rentouduin jonkun verran, jotta pystyin nukahtamaan uudestaan. Aamulla ihmettelin yöllistä tutinakohtausta ja pohdiskelin Mari-Loun kanssa, että taitaa olla influenssa tulollansa. Mun kädet alkoivat olla todella jumissa jo tuossa kohtaa, ja ajattelin, että lihasjumit nyt kuuluu asiaan. Mari-Lou kantoi mulle yrittiteetä, C-vitamiinia, sitruunaa ja Tylenolia (parasetamolia) ja ties mitä rohtoja tänne alakertaan noin niin kuin ensiavuksi.


Ensimmäinen diagnoosi

Äkkiseltään lääkäri epäili streptokokkia. Olin vähän epäileväinen. Toimin kuitenkin kiltisti lääkärin ohjeiden mukaan, hain antibiootit ja menin kotiin. Seuraavana päivänä oli tarkoitus mennä vielä labraan Mari-Loun kyydillä, sillä parin tunnin lääkärikäynti kuumeisena ja huonosti nukkuneena veti mun energiatason aivan nolliin enkä olisi kyennyt enää samana päivänä niinkään ponnisteluja vaativaan tehtävään.

Jossain takaraivossa jyskytti jo tässä kohtaa alitajuntainen kysymys: miksi lääkäri oli sivuuttanut mun sen hetken suurimman ongelman: sen saatanallisen kivun!

"Fuck those lab tests, I'll take you to the ER!", Mari-Lou totesi seuraavana aamuna nähdessään mun yöllä itkettyneet kasvot. 


ER kanadalaisittain ja vielä matkavakuutuksesta

Sairaalat Kanadassa ovat julkisia ja kaikilla niillä on, ainakin täällä Saskatchewanissa, samat ensiapupäivätaksat. Päiväni ensiavussa ja kaikki niihin sisältyneet toimenpiteet verinäytteineen, ultraäänineen ja suonensisäisine nesteytyksineen ja antibiootteineen maksoi siis molemmilla kerroilla 1077 dollaria, eli rapia 700 euroa, vaikka sairaala välissä vaihtuikin. Ei paha, ottaen huomioon, että odotin laskun loppusumman olevan huomattavasti isompi!

Eurooppalaisen matkavakuutuksella ei ole suoraveloitussopimuksia yhdenkään kanadalaisen sairaalan kanssa. Tämä tarkoitti siis käytännössä sitä, että maksoin kaikki hoitooni liittyneet kulut omasta pussista ja näpyttelin myöhemmin koneella korvausvaatimukset vakuutusyhtiölle. Tästä toki hieman miinusta Eurooppalaiselle, mutta toisaalta, tämä ongelma esiintyi tällä kertaa vain tämän Kanadan kohdalla. Siinä kohtaa, kun hoitokulut alkavat ylittää useiden tonnien rajan, esim. voisin kuvitella jossain Jenkeissä, on tietysti toivottavaa, että sairaala voi osoittaa laskun suoraan vakuutusyhtiölle, koska kovin monella ei ole laittaa yhtäkkiä useaa tonnia sairaalalaskuun.

Ilman suoraveloitussopimusta tämäkin keissi kuitenkin täällä Kanadassa hoitui oikein hyvin, ja korvaukset vakuutusyhtiöltä rapsahti tilille vain rapia viikko ilmoitetuista korvausvaatimuksista. Hain korvauksia vakuutusyhtiön ohjeiden mukaisesti ihan kaikesta mahdollisesta sairastamiseen liittyvästä; taksikyydeistä, joihin jouduin turvautumaan muutaman kerran, kaikista lääkärin määräämistä lääkkeistä ja jokaisesta sairaala- ja lääkärimaksusta. Kahden viikon sairastamisen jälkeen tuo summa vaivihkaa kasvoi melko suureksi (ainakin opiskelijanäkökulmasta), joten oli ihan huippua, että vakuutusyhtiö toimi suhteellisen nopeasti korvausten kanssa!

Täällä Saskatoonissa on kaksi sairaalaa, joista molemmista saa ensiapua: Saskatoon City Hospital ja Royal University Hospital. Mari-Lou vei mut ensimmäisellä kerralla kaupungin sairaalaan, sillä hänen arvionsa mukaan siellä ei olisi luvassa niin suurta ruuhkaa ja odotusaikaa kuin yliopistollisen sairaalan ensiavussa. Se oli totta: vain kymmenisen minuuttia sisäänkirjautumisen ja oireiden selvittelyn jälkeen mulle jo osoitettiin ensiavusta sänky ja vajaa puolessa tunnissa mun juttusilla oli käynyt jo hoitava sairaanhoitaja sekä lääkäri. Tunnin sisään olin saanut jo kipulääkkeen lihakseen ja valuttanut neljä putkea verta näytteitä varten. Suurin osa ajasta kuluikin verinäytteiden tulosten odotteluun.

Siinä odotellessa tuli ihan sellainen olo kuin olisi ollut jossain amerikkalaisessa sairaalasarjassa. Makasin sängyssä peiton alla päälläni maailman seksikkäin, takaa solmittava sairaalamekko, tuijottelin sängyn ympärille vedettyjä verhoja ja kuuntelin sen takaa kantautuvaa sairaalahälinää. Verhon taakse asettui melko iäkäs vaari olkapäävaivoineen. Kaiken sen surkeuden keskellä tämä vaari onnistui saamaan pitkästä aikaa hymyn mun huulille, kun kuuntelin erästä hänen ja sairaanhoitajan käymää keskustelua.

"Do you have any allergies?" kysyi hoitaja.
"Well... cheese.", vastasi vaari hentoisella äänellä.
Hetken hiljaisuus.
" I meant like any medicine allergies. But good to know, we won't bring you any cheese!".

Sehän tuossa verhosysteemissä vähän kusee, että siinä on mahdollista kuulla ihan kaikki mahdollinen, mitä verhon toisella puolella puhutaan. Itsekin olen tällä hetkellä hyvin tietoinen siitä, mikä oli vaarin ongelma ja miten häntä sen vuoksi hoidettiin, ja luultavasti hyvin moni tietää, miksi juuri minä makasin siellä ensiavussa oireineni. Eli jos vaikka joku tuttu osuisi siihen verhon taakse, niin hyvästi yksityisyydensuoja...

Olin todella toiveikas tämän ensimmäisen sairaalakeikan aikana siitä, että saisin vihdoin jotain apua mun perkeleellisiin oireisiin. En olisi kyennyt vieraalla kielellä enää enempää painottamaan mm. niitä kipuja, jotka saivat mut tuntemaan oloni unettomien öiden jälkeen entistä karmeammalle, ja että mulle olisi ollut aivan sama, mistä ne kivut johtuivat, kunhan olisin saanut alkuun kunnollisen ja toimivan kipulääkityksen. Karu totuus oli kuitenkin se, että hoitava lääkäri ei tuntunut ymmärtävän mun kipujen laatua, vaikka käytin sanoja 'infernal' ja 'wish for death'. Mulle diagnosoitiin jonkinlainen virusperäinen niveltulehdus, johon sain tulehduskipulääkereseptin ja sitten mut passittettiin kotiin, koska asialle ei voinut sen enempää tehdä. Ymmärsin sen kyllä diagnoosin suhteen, ja kahden viikon tulehduskipulääkkeiden vetämisen jälkeen mun kädet olivatkin lopulta entisellään.

Mutta itkua pidätellen vaihdoin omat vaatteet takaisin päälleni, kun tajusin, että mun kivut oli jälleen kerran sivuutettu. Yritin koota itseni, sillä olin ainakin saanut nyt syyn kivulle, ja tulehduskipulääkkeiden lisäksi mulla oli myös lupa syödä parasetamolia tarpeen mukaan. Mutta kun sitäkään ei määräänsä enempää voi ihan huoletta vetää. Päiväsaikaan pärjäsin mainiosti, kun otin aamulla parasetamolin ja Naproxenin yhtä aikaa. Iltapäivästä ranteissa takaisin pyrkivää särkyä helpottivat lisäparasetamol ja jääpalapussit. Ennen nukkumaanmenoa otin taas uuden satsin Naproxenia ja parasetamolia. Ja sitten alkoivat ne ongelmat. Kipu yltyi aivan käsittämättömäksi yöaikaan eikä kipulääkkeiden teho tuntunut läheskään samalta kuin päivisin. En edelleenkään kyennyt nukkumaan, ainakaan aluksi. Aloin olla todella epätoivoinen ja pelätä nukkumaan menemistä. Sen lisäksi siis, että en kyennyt nukkumaan, mä en enää edes halunnut nukkua, sillä herääminen siihen kipuun oli pahinta, mitä pystyin kuvittelemaan.

Tätä käsien kipua on vaikea selittää ja sitä on varmasti yhtä vaikea myös ymmärtää. Tarkoitan, miten käsiä muka voi särkeä niin paljon? Nyt kun ajattelen asiaa jälkeenpäin ja kun kaikki nuo koettelemukset tuntuvat olevan kuin kaukaisesta, iljettävästä painajaisesta, mun on itsenikin vaikea kuvitella ja muistaa sitä tunnetta. Tiedän kuitenkin, että itkuni seasta ajattelin useampana yönä toivovani kuolemaa ja etten maailman kamalimmallekaan ihmiselle koskaan toivoisi sellaista kärsimystä.


It's not over yet...

Viikonloppuna oireiden alkamisesta tuli täyteen viikko. Tuona viikonloppuna muistan kenties nukkuneeni ensimmäisen kerran pitkään aikaan hyvin ja tällä tarkoitan, ehkä ainakin neljä tuntia putkeen. Muistan myös, että koin ensimmäisen yön pitkään aikaan ilman kyyneleitä. Tulehduskipulääkkeet alkoivat hiljalleen vaikuttaa. Kuume laski ja maanantaina tunsin oloni energisemmäksi kuin kertaakaan viikon aikana. Uskalsin jo hymyillä ja kuvitella, että pahin olisi nyt ohitse.

Ja paskat. Illalla kirjoitin yhtä esseetä ja tunsin oloni vähän kummalliseksi, sellaiseksi höttöröksi. 39 astetta kuumetta. Purskahdin saman tien itkuun: mitä nyt vielä, jumalauta?!

Kädet olivat kunnossa, ainakin paremmat. Sen sijaan alkuviikko toi mukanaan uuden, erään kiusallisen ja intiimin vaivan, josta sanottakaan näin, että vessassa käyminen alkoi olla aikamoinen haaste. Ensin alitajuntaisesti ja lopulta ihan tarkoituksellisesti vähensin juomista, koska en yksinkertaisesti halunnut mennä vessaan. Tästä aiheutunut nestehukka ei taatusti ainakaan parantanut oloa, kun se kuumekin huiteli pilvissä.


"Fucking asshole doctor!" like Mari-Lou would say

Keskiviikkona palasin lääkäriklinikalle. Lääkäri oli epäammattimainen ja erään ystäväni sanoja lainatakseni noitatohtorimainen. Ilman sen kummempaa kliinistä tutkimusta lääkäri oli sitä mieltä, että mulla on eräs tässä nimeltä mainitsematon sukupuolitauti. Tai no, näytti se lääkäri jotain kuvia tietokoneeltaan ja kysyi näyttääkö se tältä ja olkiani kohautellen vastasin, että joo, ehkä, ei ehkä ihan, kai, en tiedä. Olin niin häkeltynyt tästä pelkän haastattelun  (ja mun epävarmojen vastausten!) perusteella tehdystä diagnoosista, etten heti ymmärtänyt edes epäillä ääneen sitä. Jälleen kerran kiltisti kipitin apteekkiin reseptin kera ja maksoin itseni kipeäksi lääkkeistä, joita en lopulta edes syönyt, koska seuraavana päivänä halusin uudelleen ensiapuun.


Roayl University Hospital ER

Tällä kertaa päädyin yliopistollisen sairaalan ruuhkaisaan ensiapuun. Ensin jonotin puoli tuntia sisäänkirjautumiseen, sitten puoli tuntia sitä, että mulle löytyisi paikka jostain ja sitten vielä yhden puoli tuntia toisessa paikassa. Lopulta päädyin lasten ensiapuun, joka ruuhkan vuoksi vastaanotti myös aikuisia potilaita. Sain oman huoneen ja odottelin tovin lääkäriä, joka osoittautui muuten aivan ihanaksi naisihmiseksi. Lääkärin sukupuolella ei niinkään ole itselleni koskaan väliä, mutta intiimeissä asioissa suosin naislääkäreitä ihan vain siksi, että heiltä löytyy samat värkit ja he ehkä tietävät hieman mieslääläreitä paremmin, miten niiden kanssa eletään.

Yllättävän lyhyeen odotusaikaan vaikutti varmasti se, että sisäänkirjautumisen yhteydessä ilmoitin itsepäisesti, etten suostu juomaan enkä pissaamaan enää ilman, että asialle tehdään jotain. Noo, ehkä nuo vessassakäyntiongelmat olivat todellakin se syy "kiirehtiä" hoitoa, mutta ei ehkä mun ukaaseista riippuen, heh...

Tämä naislääkäri oli kauhuissaan, kun kerroin klinikkalääkärin diagnoosista ilman, että tämä oli edes katsonut, miltä tuolla alakerrassa oikein näyttää. Tehtyään oman tutkimuksensa lääkäri totesi rauhoittavasti, että ei hätää, se ei _todellakaan_ ole sitä, mitä edellinen lääkäri oli arvellut sen olevan. Vastaus oireisiin löytyi heti, kun ensiavun lääkäri oli vain vilkaissut. Muutaman pienen toimenpiteen ja ultraäänen jälkeen lääkäri määräsi mulle antibioottikuurin ja lisää kipulääkkeitä ja ennen kuin pääsin tuon työpäivän mittaisen reissun jälkeen viimein kotiutumaan, mulle tiputettiin litra nesteitä ja kahta eri antibioottia suoraan suoneen.

Sairaanhoitajat olivat ihania ja hauskoja. Mua kanyloineen hoitajan kanssa naurettiin yhdessä, kun kanyylin laittaminen jännitti mua enemmän kuin siinä vaiheessa vielä mahdollisen diagnoosin laatu. Nauru johtui lähinnä siitä, että selitin olevani itsekin entinen hoitaja, ja että huolimatta siitä, että olen kanyylien kanssa itsekin työssäni toiminut, mulle itselleni ei ole koskaan laitettu kanyylia ja se oikeasti jännitti mua kamalasti.

Diagnoosin saatuani musta tuntui aivan kamalalle kuunnella lastenosaston sairaita ja itkeviä pikkupotilaita. Mietin, miten epäreilua oli, että mä makasin siellä viemässä tilaa niiltä oikeilta potilailta, lapsilta, lopulta melko harmittoman vaivan takia. Toisaalta, se oli just mitä mä olin tarvinnut: asiantuntevaa hoitoa ja ammattitaitoisen lääkärin ja ne melkoiset doupit antibioottia ja nestettä. Vielä pari päivää vessassa käyminen oli melkoisen haastava operaatio, mutta hiljalleen asiat palasivat normaaleille urilleen. Nyt olen kunnossa. Ainakin näiltä edellä mainituilta vaivoilta... tiiä, millon Kanada yllättää taas. Uskalla oikein olla toiveikas vieläkään, vaikka Kalliovuorilla vietetyn loman jälkeen nämä kaikki vaivat tuntuvat tapahtuneen kuin edellisessä elämässä.

Vasen nilkka on hieman turvoksissa ja kipeä toisinaan, mutta luulen, että siellä jyllää vielä pienimuotoinen tulehdus, joka onnistui valumaan ranteista sinne.


Opintojen loppukiri ennen midterm breakia

Kahden viikon sairastelu oli aikamoinen paukku myös opintojen suhteen. Missasin neljä tai viisi deadlinea. Proffat olivat onneksi todella ymmärtäväisiä sairastelujeni suhteen ja antoivat mulle armonaikaa tehtävien ja esseiden tekemiseen ilman lääkärintodistuksia. Myös mun ilmastokurssin proffa, joka oli minusta alkuun ihan kamalan pelottavan ja pilkuntarkan oloinen kaveri, osoittautui erittäin miellyttäväksi persoonaksi ja oikeastaan kaikista lepsuimmaksi näiden missattujen deadlinejen suhteen, vaikka nimenomaan sillä kurssilla koin suurimmat takaiskut sairastamisen aikana.

Väänsin kaikki mun tehtävät loppuun viime viikolla ennen loman alkua. En halunnut lomalle vaivoikseni mitään opiskelujuttuja, sillä vietin sen aivan muissa sfääreissä. En ole kovin tyytyväinen mun lopputuloksiin kaikkien tehtävien ja esseiden osalta, mutta ainakin sain ne palautettua. Osasta on tullut jo arvosanakin, ja yllätyksekseni onnistuin ainakin niiden kohdalla paremmin kuin oletin.

Okei, en mä ihan kaikkea kyennyt hoitamaan viikossa. Jättäydyin pois yhdeltä kurssilta ihan vain siksi, ettei mulla olisi ollut enää aikaa sen suhteen. Mutta se ei haittaa mua ollenkaan. Mulla on edelleen kolme kurssia lukujärjestyksessä (ja sehän riittää sekä Kelalle että Turun ja Saskatchewanin yliopistolle) ja tässä kohtaa koin ne tärkeämmiksi kuin tämän yhden, joka oli oikeastaan sellainen bonuskurssi, joka ei mitenkään loppupeleissä olisi tukenut mua mun luonnonmaantieteeseen painottuvassa opiskelussa.

Olen siis päässyt jaloilleni. Yhden kurssin välikokeen jouduin siirtämään tulevalle viikolle ihan vain siksi, ettei mulla ollut aikaa valmistautua siihen. Muuten olen täysin aikataulussa opintojen suhteen. Voimia antoi ihan mielettömästi tämä viikon loma ja ne käsittämättömät Albertan vuoristomaisemat. Niistä tulossa ihan omia lukujaan heti, kun kerkiän!

Luetuimmat

Arkisto