17. huhtikuuta 2012

Takaisin Nepaliin

Reissu oli aivan mahtava. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu suorastaan omituiselle edes ajatella, että hei, mähän olin siellä! Mä ihan oikeasti olin siellä! Kuvien katsominen tuntuu kummalliselle. Aivan kuin olisi ottanut kuvia näkemästään unesta.
 
Unelmien matkakohde
Vaikka mä odotin niin innolla näkeväni ne jättimäiset lumihuippuiset vuoret, nyttemmin ajateltuna pelkästään jo nepalilaiseen kulttuuriin tutustuminen oli huisin mieletöntä. Oikeastaan, mitä lähemmäs reissu aikoinaan tuli ja mitä enemmän mä lueskelin etukäteen Lonely Planetia, sitä enemmän nepalilaisen ihmisen elämä alkoi mua kiinnostaa. Se oli niin erilaista. Kaikesta köyhyydestä ja alkeellisuudestaan huolimatta se oli suorastaan lumoavaa. Vaikka reissussa muutamaan otteeseen tulikin mietittyä, että mitä helkkaria mä täällä teen, miten tämä VOI olla kenenkään unelmien matkakohde tai miten kulttuurishokissa satunnaiset uudet kokemukset suoraan sanoen vituttivatkin, mä rakastuin päätä pahkaa. Ihan siihen kaikkeen.

Hetki ennen auringonnousua, Nagarkot
Jokaiselle jotain
Nepal on aivan uskomattoman monipuolinen matkakohde. Nepalissa voi viettää kaupunkilomaa (ainakin Kathmandun miljoonakaupungissa, jos nyt ei sitten kaipaa välttämättä merkkiliikkeitä ja mahtavia shoppailumahdollisuuksia), rantalomaa (siitäkin huolimatta, että meri on kaukana ja vesistöt saastuneita), safari- ja viidakolomaa (etelä-Nepalista löytyy melkoinen viidakko), tietysti vuorikiipeily-, trekki- ja vaelluslomaa, oikeastaan mitä tahansa extremelomaa (vuorikiipeilystä koskenlaskun kautta luolakiipeilyyn ja liitovarjoiluun)... ihan mitä vain mieli tekee!

Ainut, mihin Nepal ei ehkä ainakaan parhaiten sovellu, on kaksiviikkoinen rentoutumisloma pikkulasten kanssa (vrt. vaikkapa Thaimaan turistikohteet). Okei, lasten kanssa kyllä pärjää Nepalissa. Nepal oli aika helppo maa matkustaa, ei lainkaan niin hankalaa ja extremeä kuin mä alunperin olin kuvitellut (siitä oli siis helppo aloittaa tämä meikäläisen maailmanvalloitus). Tosiasia vaan on se, ettei Nepalissa ole lapsille mitään. Kathmandulaaksossa ainut lapsia kiinnostava kohde saattaisi varmasti olla eläintarha, etelässä norsuajelu. Siinä ne sitten ovatkin. Reissun päällä nähdessäni joidenkin raahanneen mukaansa pieniä lapsia, ajattelin miten se oli lähinnä itsekästä ja epäreilua lapsia kohtaan. Pieniä lapsia kun ei voi kiinnostaa joku tuhat vuotta vanha temppeli.
 
Haaveissa vain
Reissussa syntyi väkisin salainen pieni haave trekkaamisesta, vaikkapa Annapurna base campille. Totuus vain on se, ettei meikäläisen tämänhetkisellä fysiikalla nousta yhtään mihinkään. Jo pienet kukkulat ja maksimissaan neljä tuntia kestäneet hiket saivat mut raivon partaalle, kuinkas sitten pari viikkoa kestävä nousu VIELÄ korkeammalle, vielä hankalammassa maastossa? Ei siis tule kuuloonkaan, ei vielä vuosiin. Ehkä joskus, jos polte kasvaa niin suureksi, että mä pystyn treenaamaan itseni siihen kuntoon... se olisi sanoinkuvaamattoman upeaa. Se jos mikä olisi vuorien kauneudesta lumoutuvan ihmisen elämän kohokohta!

Ensi kerralla sitten
Kaksi viikkoa Nepalissa oli aivan liian lyhyt aika kokemaan ja näkemään kaikki maan ihmeellisyydet. Lähes jokainen paikallinen, joka kysyi matkamme pituutta, naurahti osaaottavasti ja totesi saman. Paljon siis jäi vielä näkemättä, Luklan vuoristokylä ja Mt. Everest, Terain viidakko etelässä Intian rajalla. Mutta ei se mitään. Tämä matka Nepaliin saattoi olla mun ensimmäinen, mutta ei todellakaan viimeinen.

"Knowledge of what is possible is the beginning of happiness <3 2012" Sam's Pub, Kathmandu

12. huhtikuuta 2012

Exploring Nepal: Last day

Viimeinen kokonainen päivä Nepalissa omistettiin Kathmandu-laakson eläintarhalle ja Patanin kaupungille. Mun olokin oli jo parempi, pitkien yöunien jälkeen ja kun viimein sai kunnolla syötyä jotain.


Eläintarha mua houkutti ihan siinä mielessä, että mä oletin siinä saasteiden, lian ja ihmispaljouden valloittamassa laaksossa eläinten olojen olevan... hyvinkin surulliset. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, onneksi. Tarha oli siisti ja eläimillä hyvät oltavat. Aina tietysti löytyisi parantamisenkin varaa, mutta retkestä jäi suuhun oikein hyvä maku.





Eläintarhasta kävelimme reilun kilometrin verran Patanin durbar squarelle, jossa komeat temppelit koristivat kaupungin siluettia. Palkattiin opas 6 eurolla, joka esitteli nähtävyydet. Olimme jo sen kahden viikon aikana suuresti ihmetelleet krääsäkauppiaiden myynnissä olevia metallisia kulhoja, joita "soitettiin" sellaisella pienellä puukapulalla. Kun asiasta kysyimme oppaaltamme, hän johdatteli meidät ihan oikeaan soivien kulhojen kauppaan ja saimme vihdoin vastauksen mieltä polttavaan kysymykseen, mikä näiden kulhojen tarkoitus oikein oli.

Patan durbar square

Soivia kulhoja käytetään ainakin Nepalissa erilaisten kiputilojen ja särkyjen hoitoon. Kulhoa kumautetaan ja soitetaan puukapulalla niin, että siitä lähtevä värähtely tai "musiikki" auttaa hillitsemään esimerkiksi päänsärkyä. Liikkeessä oli jopa huone, jonne ihmiset tulivat hoidattamaan särkyjään ja stressiään näiden kulhojen avulla.

Soivien kulhojen kaupassa
Kulhoja oli erikokoisia ja Mikkokin pääsi kokeilemaan, miltä soiva kulho tuntuu vaikkapa päässä. Värähtely oli todella voimakasta, se sai vedenkin pärskymään omituisesti, mutta jäin silti epäröimään, auttaako se päänsärkyyn vai pahentaako se sittenkin sitä... ostimme Buddhan silmillä varustetun kulhon matkamuistoksi 35 eurolla. Mun oli pakko saada sellainen. Kulho on kuitenkin sen verran pieni (halkaisijaltaan korkeintaan 15cm), ettei sen värähtely tunnu keholla samalta kuin isomman (halkaisija vaikkapa 30cm). Soivien kulhojen mysteeri oli ratkaistu.

Iltaa lähdimme viettämään Thamelin sydämeen ensimmäisinä iltoina löytämäämme Tom&Jerry-pubiin. Meno oli taas korkealla ja drinkkien alkoholipitoisuudet myös. Vaikka baarin olisi pitänyt sulkeutua jo kello 23:00, ihmiset vain edelleen istuivat ja joivat. Pubin omistajat vetivät verhoja ikkunoiden eteen. Kenties tämä kello yhdentoista takaraja tarkoitti vain sitä, ettei sen jälkeen baariin otettu enää ketään sisälle, mutta sisälläolijat saivat bilettää niin pitkään vain kuin jaksoivat. Me lähdimme hotellille puoli kahdentoista aikoihin.

Sinänsä ei ollut enää yllättävää, että kaupungin hiljennyttyä ja pimeyden laskeuduttua sen ylle, jokaiselta synkältä kadulta ilmestyivät epäilyttävät kasvot ja korviin kävi ankara kuiske: hello mister, do you smoke? Näitä marihuanan myyjiä löytyi ilta-aikaan uskomaton määrä ja kolmensadan metrin matkalla Mikolle ehdittiin kaupitella ainakin neljä kertaa huumehia. Tähän olimme tottuneet jo niinä ensimmäisinä iltoina Kathmandussa.

Viimeinen ilta Kathmandussa
Sunnuntaina jätimme hyvästit meitä ihmetyttäneelle ja ihastuttaneelle maalle. Nepalista poispääseminen oli lähes yhtä hankalaa kuin sinne meneminenkin, ellei jopa vaikeampaa. Lentokentällä piti täyttää lippusta ja lappusta ja kahden metrin välein oli turvatarkastuksia. Ehdimme juuri ja juuri Bahrainiin lähtevään koneeseen, ihan vain siksi, että hommat oli tehty niin hankalaksi lentokentällä. Yökoneilla lensimme ensin Bahrainiin ja sieltä vaihdoimme lennossa konetta Kööpenhaminan koneeseen. Helsingissä olimme maanantaina kello 12:05.

Paitsi mun rinkka, joka oli jäänyt matkalle. Se pääsi kotiin pari päivää kotiinpaluun jälkeen.

Exploring Nepal: The most beautiful scene... ever

Kolmantena päivänä suunnistimme Pokharasta n. 7 kilometrin päässä sijaitsevaan Sarangkotin kylään. Taivas oli taas kirkas, joten mä tiesin jo etukäteen, että retki tulisi onnistumaan juuri niin hyvin kuin mä olin haaveillutkin. Sarangkotin pikkuruinen kylä pienen harjanteen päällä tarjosi uskomattomat näkymät Himalajalle ja Annapurna-ylängölle.
Sarangkotin kylä
Ennen kuin kuitenkaan pääsimme (taas) patikoimaan ja nousemaan epämääräisiä kiviportaita ylemmäs ja ylemmäs, meillä meinasi tulla pienimuotoinen ongelma meidän taksikuskin kanssa, joka ajoi meidät ylös kylään. Ukkeli olisi kovasti halunnut ajaa meidät myös takaisin alas ja olisi tietysti mielellään ottanut siitä saman hinnan kuin ylöspäin tullessamme (9 euroa) eikä hän tahtonut millään uskoa, kun me sanoimme kävelevämme alas. Hermoille käyvän väittelyn ja selvittelyn jälkeen me lopulta päästiin taksikuskista eroon.

Retki Sarangkotiin oli ehdottomasti yksi koko matkan kohokohdista ja oivallinen päätös Pokharassa kyläilylle. Kävelimme pienen, lähes olemattoman kylän läpi, nousimme hieman ja katselimme mielettömän kaunista, ehkä kauneinta näkymää ikinä, joka avautui meille pohjoisessa. Annapurna-ylänkö, Annapurnan ja Machhrapuchhren huiput kohosivat käsittämättömän suurina siinä ihan lähellä. Se ei toki ollut ensimmäinen kerta matkan aikana, kun vuorien todellinen kokoluokka jaksoi äimistyttää. Kathmandu-laakson kukkulat kohosivat suunnilleen kahteen kilometriin, joita siis Euroopassa olisi pidetty jo vuorina. Nepalissa ne olivat vain jotain vaivaisia pikkumäkiä. Korkealle vasten sinistä taivasta kohoavat yli kasitonniset vuoret olivat siis jo mainitsemisen arvoisia!

Annapurna

Machhrapuchhre

Tietystikään, yksikään kuva (etenkään nämä meikäläisen melko huonolaatuiset) eivät riitä kuvailemaan lumihuippujen todellista lumoa ja kauneutta. Kyllä se pitää nähdä ihan itse ihan omilla silmillä.

Pysähdyimme kulkureittimme varrella juomaan vettä pieneen kioskiin keskellä ei-mitään, vaihdettiin muutama sananen kioskin omistajan kanssa, katseltiin taivaalla liiteleviä kymmeniä paraglaidaajia ja jatkettiin sitten matkaamme alamäkeen. Paragliding olisi ehkä ollut oivallisin ja upein tapa päästä Sarangkotista alas, mutta se olisi samalla ollut myös tyyrein tapa tulla alas. Valitsimme erittäin vaikeakulkuisen polun, joka nostatti ainakin meikäläisen otsalle pikkuruisia raivon ja jännityksen hikikarpaloita.

Palasimme Phewa-järvelle, käytiin syömässä, annettiin hotellijäbille vähän pyykättävää ja valmistauduttiin viimeiseen iltaan Pokharasta. Bussi Kathmanduun lähti seuraavana aamuna 07:30.

Suunnistimme Lonely Planetistakin löytyvään Buzy Bee-nimiseen baariin ja tavattiin siellä marjaisan vesipiipun turvin jamppa Jyväskylästä! Jamppa (jonka nimeä en muuten muista sitten ollenkaan) oli ollut trekkailemassa monta päivää jossain Annapurna-ylängöllä, kertoi suomalaisen rentoutuneeseen tapaan viikon kestäneestä ripulistaan ja miten jääkylmässä vuoristossa jääkylmä suihku oli ollut erittäin mieleenpainunut kokemus. Kun keskustelu sitten siirtyi siihen, miten mahtava ja kannattava idea olisi rakentaa pieniä puusaunoja trekkireittien varrelle, mua alkoi taas vaihteeksi unettaa aivan mielettömästi. Kun osa länkkäreistä alkoi sitten kompuroida ympäriinsä meidän ympärillä, me päätettiin lähteä nukkumaan.

Kävimme tsekkailemassa myös nepalilaisia tanssiesityksiä samaisena iltana!
Bussimatka takaisin Kathmanduun oli ihan hirveä. Mulla taisi olla pienimuotoinen krapulakin, mutta oloa ei ainakaan helpottanut kipeä kurkku ja omituinen liman kerääntyminen johonkin syvälle hengitysteihin. Mä nukuin melkein koko seitsemän tuntia, syötyä tuli todella onnettomasti ja tietysti me istuttiin juuri paahtavan auringon puolella. Taukopaikalla päästin reikävessaan varpusparven (luojan kiitos, mulla oli repussa nenäliinoja...), joka muuten oli reissun ensimmäinen ja myöskin viimeinen. Oikeastaan, mä olin enimmäkseen ummella koko reissun ajan, liekö johtunut alkumatkasta syömästäni Precosa-kuurista? Parempi niin kuin jyväskyläläisjampan kuvailema viikon ripuli.

Kathmandussa päädyimme jälleen kerran Elbrus Homeen, josta luojan kiitos löytyi meille huone kahdeksi viimeiseksi yöksi. Olotila Kathmandussa oli edelleen huono ja mä olin varmasti erittäin freesin näköinen, kun lähdimme sitten iltapäivällä neljän aikoihin ensimmäistä kertaa syömään sen päivän aikana. Kanakeitto ei tosin sinäpäivänä oikein maistunut. Loppupäivä meni eräänlaisessa horteessa hotellihuoneessa. Taisi alkaa parin viikon reissaaminen jo uuvuttaa hieman.

6. huhtikuuta 2012

Exploring Nepal: experiencing Pokhara

Pokhara oli jotain aivan muuta kuin Kathmandu. Mä en oikeastaan olisi uskonut olevani enää edes Nepalissa, jos kukkuloiden takaa ei olisi pilkistänyt huikeat Annapurna I:n (8091m) ja Machhrapuchhren (6993m) lumiset huiput. Ensimmäinen aamu Pokharassa valkeni siis aurinkoisena ja ennen kaikkea lämpimänä ja päivä soljui mukavasti kaupungilla käyskennellessä ja Phewa-järvellä soudellessa.


Ajelimme taksilla muutaman kilometrin päässä keskustasta sijaitsevaan vanhaan Pokharaan, siihen Pokharaan, joka se oli ollut ennen kuin kaikki olivat tajunneet Himalajan kutsun ulkomaalaisille turisteille. Periaatteessa se ei erottunut millään tavalla siitä "uudesta" Pokharasta, vaikka romukauppiaat sieltä tyystin puuttuivatkin. Lisäksi kadulla kävellessä sai tuta nahoissaan, että hei, olen valkonaama!

Mä olin jo muutaman päivän ajan yrittänyt sulatella sitä tosiasiaa, että turistirysien ulkopuolella valkoihoinen länkkäri sai osakseen merkitsevää tuijotusta ja monttu auki ihmettelyä. Pokharassa mä sain siitä tarpeekseni, vaikka jollain tasolla edelleen ymmärsinkin, että valkoihoinen ihminen todella oli paikallisille uusi ilmestys. Mua alkoi suunnattomasti hermostuttaa ihmisten perään kuikuilevat ja kummastelevat katseet ja uhosinkin muutamaan otteeseen, miten mä sitten kotona Suomessa alan tuijottaa kaikkia vastaantulevia tummaihoisia yhtä tyrmistyneenä. Sitten mä muistinkin, että ainiin, kyse oli Suomesta ja mähän olisin tietysti heti rasisti, jos mä niin todella tekisin! Perkele. Okei, tää oli nyt tämmöstä sarkasmia...

Vaikka Mikko kovasti oli uhonnut menevänsä uimaan Nepalissa (sillä oli uimapöksytkin mukana), jos vaan mahdollista, me tyydyimme kuitenkin vaan vuokraamaan vene parilla eurolla. Ihanasta rantaviivasta ja sinertävästä vedestä huolimatta järvi oli aivan yhtä saastunut kuin mikä tahansa vesistö Nepalissa (siksi ei tullut mieleenkään koskea ravintolassa kalaan, joka kuvauksensa mukaan oli local). Mikkoa ei tosin yhtään harmittanut uintireissun peruuntuminen järkisyistä, vaikka ei se soutaminenkaan kovin hyvin tuntunut aluksi sujuvan pelkällä yhdellä airolla, tai melalla.

Toisena päivänä lähdimme patikoimaan n. 900 metrin korkeudessa tönöttävälle World Peace Pagodalle. Matkalla poikkesimme katsomaan Devi's Fallsia, pientä vesiputousta, jonka paikalliset olivat senkin ehtineet roskata. Sitten alkoikin elämäni fyysisesti koettelevin kokemus, kun lähdimme nousemaan kohti pagodaa (joka siis muodoltaan oli ennemminkin stupa). Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta valehtelematta +30 (auringossa vielä enemmän) ja portaat tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan. Tietystikään matkan varrella ei ollut kuin muutama varjoisa kohta. Luulin kuolevani, silmissä pimeni ja reidet huusivat hoosiannaa. Nousun rinnalla bodypumpin kyykyt alkoivat tuntua ihan lasten leikiltä...

@ Devi's falls
Olin varsin ylpeä itsestäni, kun olimme viimein kivunneet viimeisenkin portaan. Mulla on sen verran huono tahdonvoima (ja näköjään myös kunto), etten olisi lainkaan yllättynyt, jos olisin luovuttanut kesken kaiken. Onneksi en luovuttanut. Tunsin itseni vähintäänkin voittajaksi, kun katselimme pagodalta alas kaukana siintävään Pokharaan. Tietysti kello oli taas jo niin paljon, että pohjoisesta nousi pilvenhattaroita, jotka peittivät varmasti komean näkymän Annapurna-ylängölle. Olin kuitenkin niin poikki, ettei se jaksanut kauaakaan mua harmittaa.

Matkalla World Peace Pagodalle
World peace pagoda
Pokhara korkeuksista (vuorien pitäisi näkyä ylimpien pilvien kohdalla)
Laskeuduttuamme takaisin Pokharaan me lähdettiin sitten omille teillemme. Mikko paineli innoissaan paikalliselle punttisalille ja mä suuntasin ihan kulman takana sijaitsevaan Seeing Hands Spahan. Nämä sokeat hierojat ovat erityisesti trekkaajien ja vuorikiipeilijöiden suosiossa, mutta minulle riitti ihan hyvin syyksi neljän tunnin mehut vienyt pikkuvaellus. Tunnin kokovartalohieronta maksoi 10 euroa ja jestas, että teki gutaa! Olo oli hieronnan jälkeen sen verran rentoutunut, ettei meidän juhlimissuunnitemista tullut sitten oikein enää mitään.

Ostettiin pikkuputiikista pieni pullo nepalilaista vodkaa ja pullo cokista, tarkoituksenamme juoda hotellilla pohjia ja lähteä sitten etsimään Pokharan yöelämää (Mikä yöelämä? Nepalissa KAIKKI pubit ja baarit menivät viimeistään kello 23 kiinni. Yleensä kadut hiljenivät jo kymmenen jälkeen.). No, tähän asti kaikki menikin hyvin, mutta sitten se iski. Armoton väsymys ja unetus. Mä en yksinkertaisesti jaksanut. Mikko vähän pettyi ja meni mököttäen nukkumaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun meikäläinen oli reissun aikana iltauninen!

Otteita matkapäiväkirjasta

Pokhara, 21. maaliskuuta "Mä en ennen eilistä tajunnut, miksi mä olen niin pirun väsynyt joka ilta. Mikko kertoi punttisalin omistajan kertoneen, että juuri tähän vuodenaikaan Nepalissa kukkivat tietynlaiset kukat, jotka erittävät kuulemma jotain laiskottavaa kemikaalia. Johtuuko tämä iltaväsymys siis tästä vai onko kyseessä tavallinen "aikaisin-nukkumaan-aikaisin-ylös-efekti"? Nimim. Kello on puoli kahdeksan ja meikä on jo tikkana ylhäällä. Kännit jäi vetämättä."

Mä olin kuitenkin unelmieni lomakohteessa ja olisin tahtonut nähdä enemmän sitä "yöelämää". Mä olin vaan niin helkkarin väsynyt ja laiska iltaisin... tai sitten kyseessä oli yliannostus ulkoilmaa.

3. huhtikuuta 2012

Exploring Nepal: laundry & 7 hrs to Pokhara

Nagarkotista palasimme takaisin Kathmandun hektiseen elämään sunnuntaina, mutta onneksi vain yhdeksi yöksi. Vaikka Kahtmandu kaikessa jännittävyydessään olikin varsin mielenkiintoinen kaupunki, tällaisesta ikuisesti vannoutuneesta maalaistytöstä rauhallinen ja hiljainen maaseutu vuoristonäkymineen oli ehdottomasti  se, johon Nagarkotissa rakastuin ja jonka vuoksi jo odotin matkaa Pokharaan.

Kathmanduun palattuamme toivoimme hartaasti, että meille olisi ollut yhden yön verran sijaa vanhasta kunnon Elbrus Homesta. Elbrus Home oli kuitenkin täynnä, mutta sen sijaan meille löytyi tilaa eräänlaisesta ystävyyshotellista n. 10 minuutin kävelymatkan päästä läpi elämää ja romukauppiaita kuhisevan Thamelin. Avalon-hotellista saimme huoneen hintaan 5 euroa per naama per yö. Asetuttiin taloksi, yritettiin sopeutua taas siihen kaupungin loppumattomaan meteliin ja päätettiin hieman pyykätä. Meillä kävi uskomaton tuuri, sillä hotellihuoneessa oli kylpyamme (ensimmäinen ja ainut koko reissun aikana), jossa oli helppo pesaista likaisia vaatteita. Tai niinhän se meni, että minä pyykkäsin ja Mikko luki kirjaa.

Pyykit kuivumassa!
Niinhän siinä sitten kävi, että juuri sinäiltana lyösimme Kathmandusta ihan oikeat bileet, jotka oli pakko jättää jo aikaisin kesken, sillä kello soitti seuraavana aamuna 5:45. Se oli tietysti juuri meidän tuuria: kun me niin kovasti olimme etsineet Thamelista kunnon juhlia, niin tietysti eksyimme juuri "vääränä" iltana Lonely Planetinkin suosittelemaan Tom&Jerry-pubiin. Pubi oli täynnä ihmisiä ja hyvää musiikkia. Kumpaakaan meistä ei kuitenkaan houkuttanut seitsemän tuntia kiemuraista vuoristotietä krapulaisena.



Kyllä, bussi lähti aamulla kello 7:00 kohti Pokharaa ja tässä 200 kilometrin matkassa kesti todella lahjakkaat seitsemän tuntia. Bussilippu oli 5 euroa per naama. Onneksi bussi oli sentään iso, joten huomio kiinnittyi vähemmän siihen edelleen arveluttavan mutkaisaan Prithvi highwayhin. Jälleen kerran siis uhmasin kohtaloani vain nähdäkseni vuoret. Pokhara tunnetaan maailmalla kaikkien trekkaajien ja vuorikiipeilijöiden kaupunkina, josta lähtee suositut Annapurna Circuit- ja Annapurna Base Camp-vaellusreitit. Tämä muutamien satojen tuhansien asukkaiden kaupunki oli siis kuuluisa myöskin komeasta Annapurna Himalayan rangesta.

Seitsemän tuntia meni yllättävän mukavasti. Tuli vähän nukuttua, pysähdyimme kaksi kertaa pitämään taukoa ja sitten kun uni kaikkosi silmistä, mä keskityin kuumeisesti siihen upeaan maisemaan, joka vilahteli bussin ikkunan takana. Prithvi hwy ei ehkä nimensä mukaisesti ollut highway, sillä se kulki kiemurrellen syvien ja massiivisten laaksojen pohjalla, jossa pääosissa olivat erilaiset isot joet kuten idässä Trisuli ja lännessä Seti. Laaksot olivat mykistävän isoja ja kauniita eikä niitä voinut kuin tuijottaa. Niitä on oikeastaan aika vaikea sanoin kuvaillakaan. Se pitäisi nähdä itse.

Kuten arvata saattaa, päästyämme perille Pokharaan meidän turistien kimppuun tarrasivat jälleen kerran hotelli- ja taksiriivaajat, jotka kaupittelivat meille kaikki aina vain edullisempia ja halvempia ratkaisujaan. Meillä ei ollut Pokharassa varattuna minkäänlaista asumusta, mutta olimme bussimatkan aikana tutkailleet rakasta ja elintärkeää Lonely Planetia ja bonganneet sieltä erään budjettiluokan hostellin aivan kävelymatkan päästä. Okei, se olisi ollut kävelymatkan päässä ilman miljoonakiloista rinkkaa selässä... karisteltiin kuitenkin hotelli- ja taksiriivaajat kannoiltamme ja kävelimme Phewa Lakesidella sijaitsevaan Peace Eye Guest Houseen. Se kannatti! Huone saatiin hinnalla 3 euroa per naama per yö, ei paha.



Utuinen Phewa
Ensivaikutelma Pokharasta oli hyvä, vaikka taivas olikin mennyt taas pilveen enkä mä päässyt vielä kosketuksiin vuorien kanssa (ilmiö tuntui olevan vuorilla joka kerta sama: vaikka aamu olisi ollut kuinka kirkas ja aurinkoinen, viimeistään kahden aikaan iltapäivällä vuorilta vyöryi pilviä peittäen ne kokonaan). Phewa-järven rannalla sijaitseva kaupunki oli huomattavasti rauhallisempi ja seesteisempi kuin likainen ja ahdas Kathmandu: liikennettä oli yli puolet vähemmän, samoin ihmisiä ja roskia, luonto oli lähellä ilman tunkkaista saastepilveä ja ilmasto tuntui lähinnä trooppiselta. Oikeastaan ensivaikutelma oli täydellinen, vaikka ruoka maksoikin Pokharassa paljon! Tai no, ainakin enemmän kuin Kathmandussa. Kunnon ateriasta joutui pulittamaan ainakin kolme euroa...!

Sää oli harmaa saapumispäivänä.
Sää helli meitä Pokharassa koko meidän vierailujan ajan, vaikka ihmisenä, joka pidän talvesta ja vilpoisemmastakin säästä, +30 astetta varjossa oli joinain päivinä hitusen liikaa meikäläiselle. Vaikka hiki pääsääntöisesti virtasikin Pokharassa ankaran ponnistelun (josta kerron myöhemmin) ja lämpimän sään vuoksi, oli silti aika perseestä, ettei hotellihuoneen kylppäristä saanut lämmintä vettä. Kyllä, vesi oli jäätävää.

Tämä ensimmäinen kosketus Aasiaan ja yleensäkin kehitysmaan oloihin oli kyllä em. suhteessa varsin opettavainen. Sitä oppi arvostamaan kaikkea sitä pientä ja yksinkertaisia, mikä meille suomalaisille on niin itsestäänselvää. Esimerkiksi se, että meillä on sähköä tarjolla 24/7. Nepalissa sähköä oli saatavilla vain muutama tunti siitä ajasta, kun olit hereillä. Etenkin opin arvostamaan kuitenkin juuri vettä. Nepalissa kun ei voinut olla varma tuleeko suihkusta vettä ollenkaan ja jos tuli, niin tuliko sieltä lämmintä vettä ollenkaan vai hyvin hitaasti (puhumme useista minuuteista) lämpiävää vettä. Sun ei tarvitse pohtia näitä asioita, kun sä menet Suomessa hotelliin.

Reissussa mä tajusin, miten hyvin meillä suomalaisilla ihan oikeasti asiat ovat. Se turhanpäiväinen suomalaisten valittaminen aiheesta kuin aiheesta alkoi ihan hippasen ärsyttää. Jokaisen tulisi matkustaa alueelle, jossa asiat ovat ihan oikeasti huonosti. Silloin sitä ehkä tajuaisi, että Suomi saattaa ihan oikeasti vaikka ollakin hyvinvointivaltio.

Luetuimmat

Arkisto