Kolmantena päivänä suunnistimme Pokharasta n. 7 kilometrin päässä sijaitsevaan Sarangkotin kylään. Taivas oli taas kirkas, joten mä tiesin jo etukäteen, että retki tulisi onnistumaan juuri niin hyvin kuin mä olin haaveillutkin. Sarangkotin pikkuruinen kylä pienen harjanteen päällä tarjosi uskomattomat näkymät Himalajalle ja Annapurna-ylängölle.
 |
| Sarangkotin kylä |
Ennen kuin kuitenkaan pääsimme (taas) patikoimaan ja nousemaan epämääräisiä kiviportaita ylemmäs ja ylemmäs, meillä meinasi tulla pienimuotoinen ongelma meidän taksikuskin kanssa, joka ajoi meidät ylös kylään. Ukkeli olisi kovasti halunnut ajaa meidät myös takaisin alas ja olisi tietysti mielellään ottanut siitä saman hinnan kuin ylöspäin tullessamme (9 euroa) eikä hän tahtonut millään uskoa, kun me sanoimme kävelevämme alas. Hermoille käyvän väittelyn ja selvittelyn jälkeen me lopulta päästiin taksikuskista eroon.
Retki Sarangkotiin oli ehdottomasti yksi koko matkan kohokohdista ja oivallinen päätös Pokharassa kyläilylle. Kävelimme pienen, lähes olemattoman kylän läpi, nousimme hieman ja katselimme mielettömän kaunista, ehkä kauneinta näkymää ikinä, joka avautui meille pohjoisessa. Annapurna-ylänkö, Annapurnan ja Machhrapuchhren huiput kohosivat käsittämättömän suurina siinä ihan lähellä. Se ei toki ollut ensimmäinen kerta matkan aikana, kun vuorien todellinen kokoluokka jaksoi äimistyttää. Kathmandu-laakson kukkulat kohosivat suunnilleen kahteen kilometriin, joita siis Euroopassa olisi pidetty jo vuorina. Nepalissa ne olivat vain jotain vaivaisia pikkumäkiä. Korkealle vasten sinistä taivasta kohoavat yli kasitonniset vuoret olivat siis jo mainitsemisen arvoisia!
 |
| Annapurna |
 |
| Machhrapuchhre |
 |
| Tietystikään, yksikään kuva (etenkään nämä meikäläisen melko huonolaatuiset) eivät riitä kuvailemaan lumihuippujen todellista lumoa ja kauneutta. Kyllä se pitää nähdä ihan itse ihan omilla silmillä. |
Pysähdyimme kulkureittimme varrella juomaan vettä pieneen kioskiin keskellä ei-mitään, vaihdettiin muutama sananen kioskin omistajan kanssa, katseltiin taivaalla liiteleviä kymmeniä paraglaidaajia ja jatkettiin sitten matkaamme alamäkeen. Paragliding olisi ehkä ollut oivallisin ja upein tapa päästä Sarangkotista alas, mutta se olisi samalla ollut myös tyyrein tapa tulla alas. Valitsimme erittäin vaikeakulkuisen polun, joka nostatti ainakin meikäläisen otsalle pikkuruisia raivon ja jännityksen hikikarpaloita.
Palasimme Phewa-järvelle, käytiin syömässä, annettiin hotellijäbille vähän pyykättävää ja valmistauduttiin viimeiseen iltaan Pokharasta. Bussi Kathmanduun lähti seuraavana aamuna 07:30.
Suunnistimme Lonely Planetistakin löytyvään Buzy Bee-nimiseen baariin ja tavattiin siellä marjaisan vesipiipun turvin jamppa Jyväskylästä! Jamppa (jonka nimeä en muuten muista sitten ollenkaan) oli ollut trekkailemassa monta päivää jossain Annapurna-ylängöllä, kertoi suomalaisen rentoutuneeseen tapaan viikon kestäneestä ripulistaan ja miten jääkylmässä vuoristossa jääkylmä suihku oli ollut erittäin mieleenpainunut kokemus. Kun keskustelu sitten siirtyi siihen, miten mahtava ja kannattava idea olisi rakentaa pieniä puusaunoja trekkireittien varrelle, mua alkoi taas vaihteeksi unettaa aivan mielettömästi. Kun osa länkkäreistä alkoi sitten kompuroida ympäriinsä meidän ympärillä, me päätettiin lähteä nukkumaan.
 |
| Kävimme tsekkailemassa myös nepalilaisia tanssiesityksiä samaisena iltana! |
Bussimatka takaisin Kathmanduun oli ihan hirveä. Mulla taisi olla pienimuotoinen krapulakin, mutta oloa ei ainakaan helpottanut kipeä kurkku ja omituinen liman kerääntyminen johonkin syvälle hengitysteihin. Mä nukuin melkein koko seitsemän tuntia, syötyä tuli todella onnettomasti ja tietysti me istuttiin juuri paahtavan auringon puolella. Taukopaikalla päästin reikävessaan varpusparven (luojan kiitos, mulla oli repussa nenäliinoja...), joka muuten oli reissun ensimmäinen ja myöskin viimeinen. Oikeastaan, mä olin enimmäkseen ummella koko reissun ajan, liekö johtunut alkumatkasta syömästäni Precosa-kuurista? Parempi niin kuin jyväskyläläisjampan kuvailema viikon ripuli.
Kathmandussa päädyimme jälleen kerran Elbrus Homeen, josta luojan kiitos löytyi meille huone kahdeksi viimeiseksi yöksi. Olotila Kathmandussa oli edelleen huono ja mä olin varmasti erittäin freesin näköinen, kun lähdimme sitten iltapäivällä neljän aikoihin ensimmäistä kertaa syömään sen päivän aikana. Kanakeitto ei tosin sinäpäivänä oikein maistunut. Loppupäivä meni eräänlaisessa horteessa hotellihuoneessa. Taisi alkaa parin viikon reissaaminen jo uuvuttaa hieman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!