30. maaliskuuta 2019

Jalattomana Jasperissa talvella - ei se paras vaihtoehto!

No, ei nyt ihan täysin jalattomana. Mulla oli takana pari päivää Banffissa ja Lake Louisella, joten kipeästä ja turvonneesta nilkasta huolimatta askeleita oli kertynyt enemmän kuin liikaa. Oli tuntunut suorastaan mahdottomalta jättää Banffin kansallispuiston huudien tsekkailu väliin vain siksi, että kävelyni muistutti enemmänkin +90-vuotiaan parkinsonmummon hidasta liikehdintää kuin vetreän kolmekymppisen. 

Toinen päivä Banffissa oli ollut pilvinen ja lumisateinen ja lepuutellessani aamupäivästä tuota nilkkaa hostellin yhteistiloissa jääpalapussin alla mulla oli käynyt mielessä, että voisi kai ottaa jalan takia vähän rauhallisemmin... mutta se oli se päivä, kun harhauduin Sulphur Mountainille. 

Matka Banffista Jasperiin Icefields Parkwayta pitkin kesti nelisen tuntia ja Banffissa kyydin saapumista odottelin kärsivällisesti hostellilla jalkaa koholla pitäen. Matkustuspäivä koitui siis ihan vahingossa nilkkani ansaitsemaksi vapaapäiväksi, etenkin, kun vihdoin kuuden aikaan illalla päästessäni Jasperiin olin niin väsynyt, että heittäydyin hotellissa suoraan sängylleni ja nousin siitä vain avaamaan oven ruokakuriirille. 

Matkasin Jasperiin Sundog Toursin Banff-Jasper Connectorilla hintaan 74 CADia, ja vielä kerran pitänee mainita, että se Icefields Parkwayn tarjoilema maisema oli suorastaan uskomaton ilmestys minibussin suurien ikkunoiden takana.

Jasper Sky Tram Whistler Mountainilla - sinne ei kuitenkaan pääse kuin kesällä.



Mutta nyt olin perillä Jasperissa. Olin varannut yösijan Mount Robson Innista. Se oli ihan mukava motellityyppinen hotelli, jonka huoneisiin pääsi kulkemaan ulkokautta. Itselleni siunaantui päätyhuone, joten se oli oikein rauhallinen ja hiljainen, mitä nyt yläkerran huoneessa taidettiin välillä suorittaa jotain huonekalujen uudelleenjärjestysennätystä kolinasta päätellen. Huoneen hintaan sisältyi aamupala, joka oli oikein mainio ja täyttävä erilaisine mehuineen, hedelmineen, leipävalikoimineen ja eläinperäisine proteiineineen.

Ensivaikutelma Jasperista ei ollut ihan yhtä innostava ja itkettävä kuin Banffissa. Ympärillä levittäytyvä Jasperin kansallispuisto oli toki vaikuttava edelleen kohti taivaita tavoittelevine vuoren huippuineen, mutta itse tuo pieni kaupunki oli sijoittunut keskelle avaraa laaksoa, joten vuoret eivät tulleet iholle samalla tavalla kuin Banffissa. Saapuessani taivas oli kuroutunut ohueen pilviverhoon ja iltakin alkoi jo hämärtää, joten ehkä sekin hieman latisti tunnelmaa.



Mount Robson Innissa oli loistava palvelu. Respassa nähtiin heti, että olin pitkän päivän uuvuttama ja mulle lätkäistiin käteen paikallisen ravintolan kotiinkuljetuslista. Se oli ihan uskomattoman ihana asia juuri sillä hetkellä, sillä mun eväisiin minibussimatkalla oli kuulunut vain yksi banaani, yksi helvetin ällömakea juotava mansikkajogurtti (jota en edes tainnut juoda loppuun asti)) ja pieni pussi värikkäitä kalakarkkeja. Suunnilleen juoksin, minkä tuolta jalaltani pääsin, suoraan hotellihuoneeseen enkä riisunut edes takkiani ennen kuin jo näppäilin ravintolan numeroa puhelimeeni. Hetkeä myöhemmin mun ovella seisoi lähetti mun ceasarsalaatin ja ranskalaisten kanssa. 

Hotellin sijainti oli melko optimaalinen. Jasper ei ole todellakaan mikään metropoli, ja keskustan läpi kävelee pysähtymättä ehkä viidessä minuutissa. Se oli mulle aivan riittävästi. Ei sellaiseen erämaameininkiin mikään suurkaupunki olisi sopinutkaan. Hotellilta käveli vartissa keskustaan, siis kipeällä jalalla. Päivän tauko kaikessa edestakaisin suhailussa oli hieman laannuttanut nilkkani arkuutta, mutta Jasperissa kävellessä se alkoi uudelleen kipeytyä. Mietin kuumeisesti, että mitä ihmettä mä voisin tehdä Jasperissa talvella, kun käytössä oli periaatteessa vain yksi ehjä jalka.




Osoittautui, että Jasperiin ei kannata lähteä talvella yhdellä jalalla. Kansallispuiston sydämessä on jos minkäkinlaista tekemistä, mutta suurin osa niistä pitää jättää huomiotta, jos ei kykene normaaliin askellukseen molemmilla jaloilla. Laskettelusta hiihtämiseen ja lumikenkäilyyn ja jääkanjonikävelyyn, muunmuassa tätä kaikkea voi tehdä Jasperin hienoissa vuoristomaisemissa. Itseäni olisi kovasti kiinnostanut tuo kanjonikävely, ja vaikka minä aika mielenvikainen joskus olenkin, niin en kyllä ihan niin paljon, että olisin lähtenyt rämpimään jäiseen kanjoniin jalkani kanssa. Lisäksi Athabasca-jäätikölle järjestettäville retkille on mahdollista osallistua vain toukokuusta lokakuuhun, joten sekään ei tullut kysymykseen. Myös moni muu mielenkiintoinen luontoaiheinen tekeminen oli mahdollista vain kesäsesonkina.




Yksi ainoista aktiviteeteista, jolle mun oli järkevää osallistua rampana, oli Sundog Toursin järjestämä Winter Wildlife Discovery Tour. 72 dollaria maksava puolen päivän mittainen retki järjestettiin minibussityyliin ja kävelyä siihen sisältyi ehkä vähiten kaikista mahdollisista tarjolla olevista retkistä. Muutamaan otteeseen piti jalkautua aivan umpihankeen nähdäkseen lähempää Jasperin laaksoissa ja metsissä asustelevia veijareita, ja se oli jokseenkin haastavaa, mutta retken vetäjä, iäkäs eläkkeellä oleva entinen Jasperin puistonvartija oli aina tarjoamassa auttavan kätensä.

Where's Waldo? Ei. Where's coyote? Jasper ei jättänyt kokonaan kylmäksi, vaikka toki olisin näitä koiraeläimiä katsellut ja kuunnellut vähän lähempääkin. Jäätyneen joen päällä jolkotteli kolme kojoottia, jotka sillointällöin pysähtyivät ja lauloivat ilmoille upean ulvahduksen. En olisi erottanut sitä suden ulvonnasta. Siinä vuoriston syleilyssä, talven hiljentämässä erämaassa tämä oli hieno kokemus. 



Retki oli ihan mukava, mutta se ei silti täyttänyt villeimpiä ja mielikuvituksekkaimpia odotuksiani. Olin varautunut näkemään vähintään seitsemäntoista suden lauman ajavan takaa satapäistä biisonilaumaa lumi tassujen ja kavioiden alta pöllyten. Ei ihan mennyt näin. Eläimiä toki putkahteli eteen sieltä sun täältä, yli kolmekymmentä vuotta puistonvartijana toiminut ukko kyllä tiesi tasan tarkkaan, mistä eläimet löytää, mutta jotain isompaa ja ravisuttelevampaa olisin toivonut. En tiedä itsekään, että mitä se olisi voinut olla. Ehkä sitten tuo yllä kuvailemani tilanne, jonka tavallisesti näkee vain luontodokkareissa.

Liikenneruuhka Jasperissa. Näitä "bighorn sheepeja" parveilee tienposkilla valtavasti ja pohjoiseen päin Jasperista lähdettäessä ei voikaan olla huomaamatta varoituskylttejä. Nämä elukat joutuvat auton kolhaisemiksi tuolla todella usein.



Pyramid Lake ja Pyramid Mountain
Jasper oli ystävällinen ja rento pikkukylä keskellä Kalliovuorten erämaita ja kovin kaunis lumisine maisemineen, mutta kokonaisuudessaan fiilis jäi hieman tylsäksi. Luulen, että jos olisin päässyt seikkailemaan jäiseen kanjoniin tai tallustelemaan Athabasca-jäätikölle, olisi Jasper jäänyt mieleeni paljon mielenkiintoisempana ja ihkutettavampana vierailukohteena. Tämän talvisen, meh-tyylisen kokemuksen perusteella mun on siis kai pakko sanoa, että Jasperiin kannattaa mennä enemmänkin kesällä (silloin voi luonnollisesti nähdä myös alueen karhuja, jotka nyt olivat korkealla vuoren rinteiden puurajalla vetämässä talviunta palloon), tai ainakin kahdella terveellä jalalla. Ehdottomasti en siis halua tyrmätä Jasperia. Jos ei muuta, niin luonnon läheisyys, hiljaisuus ja erämaan lumo voivat olla jo suuria syitä vierailla Jasperissa.

25. maaliskuuta 2019

Kolme postikorttia Victoriasta

Terveisiä Victoriasta, Brittiläisen Kolumbian pääkaupungista, Vancouver Islandilta! 


Muutamasta opintoihin liittyvästä velvollisuudesta huolimatta nämä pari päivää täällä keväisessä, kirsikkapuiden valtaamassa pikkukaupungissa ovat olleet aivan ihania, ja olenkin totaalisen hurmaantunut kaikesta tästä söpöydestä, jota tällä Kanadan brittiläisimmäksi kaupungiksi haukutulla "kylällä" on tarjota.


Olen kävellyt ulkona kaupungissa, olen kävellyt jalkani ja kenkäni pilalle, ehkä selänkin, ja nauttinut keväisestä lämmöstä ja mereltä puhaltavasta suolan tuoksuisesta tuulesta. Olen istunut maailman söpöimmässä leipomossa syöden maailman söpöintä juustokakkua, juonut valkoviiniä ravintolan terassilla auringonlaskua katsellen, istunut rantaan ajautuneen tukin päällä ja yrittänyt etsiä täydellisen meren siloittaman kiven jalkojeni juuresta. Olen ajatunut Chinatownin kapeille kujille tietämättä, minne olen edes menossa ja astunut vesitaksin kyydistä kelluvien talojen kylään. 


Elämää lähes parhaimmillaan, siis.

💕

19. maaliskuuta 2019

Lovesong from the mountains - Icefields Parkway

Olin aamuvarhaisella matkalla Jasperista takaisin Banffiin. Matkaa oli pitkälti edessä, nelisen tuntia. Aamu oli jäisen kylmä ja auton ikkunasta veti. Kietouduin takkiini tiukemmin ja nostin kuulokkeet korvilleni. Uni painoi silmissä; päivästä oli tulossa pitkä. Olisi pitänyt nukkua. Kuun kelmeässä valossa ikkunan takana vilahteleva vuoristo sai mut kuitenkin vähän väliä raottamaan silmiä.

Psst. Klikkaa kuvia isommaksi. Tietääkö joku, miksi Blogger ei tykkää mun kuvista ja tarjoilee ne lukijoille tommosina suttusina?


Yksi Spotifyn unibiisilistani kappaleista nousi ylitse muiden. Enkä nukkunut silmäystäkään koko ajomatkan aikana.

Nyt yhdistän kappaleen joka kerta siihen unenomaiseen maisemaan, kun kuu lipui taivaanrantaan ja aamun ensimmäiset säteet alkoivat hivellä Kalliovuorten teräviä huippuja syvien laaksojen pysytellessä varjossa vielä pitkän aikaa auringon nousun jälkeenkin, sieltä täältä sulasta joesta nousevaan usvaan, järkähtämättömänä puurajan alapuolella levittäytyvään havumetsään, lumisiin ja pehmeisiin alarinteisiin ja karkeisiin kalliohuippuihin ja tien penkan uneliaisiin peuroihin, jotka pakenivat lähes kahdenkymmenen asteen yöpakkasta lepäämällä kylki kyljessä.



Icefields Parkway on yksinkertaisesti upea. Sykähdyttävä ja taianomainen. Lähes epätodellinen. Hieman järkytyin, kun ymmärsin, että se saattoi viedä voiton jopa Alaskan loputtomien valtateiden tarjoilemista vuoristomaisemista. Niin mieletön se oli.




Oman fiiliksensä toi tietysti se hiljakseen koittava aamu, mutta jo ensimmäinen kosketus tuohon erämaan keskellä kiemurtelevaan valtatiehen ja sitä ympäröiviin maisemiin tuli iltapäivän kirkkaassa valossa muutamaa päivää aiemmin, kun olin matkannut Jasperiin. Jo silloin olin ollut aivan myyty kaikesta näkemästäni. Jonkun mielestä 'kaikesta' saattaa olla hieman vääristynyt kuva, kun maisemaa luonnehtii koko matkan ajan nuo samat elementit: joet, metsät ja huippu toisensa jälkeen esiin työntyvät vuoret. Mulle se oli nimenomaan kaikki se tarpeellinen. Ottakaa Icefields Parkway must-to-do-listalle nyt eikä heti.





Nimensä Icefields Parkway on saanut Columbia Icefieldin mukaan. Se on valtatien pohjoispäässä levittäytyvä, Kanadan Kalliovuorten suurin jääkenttä, jonka yksi haaroista, Athabasca Glacier, ujuttautuu aivan valtatien varteen. Jääkenttä on 325 km² suuri, 100-360 metriä paksu lakijäätikkö, joka kerää vuodessa noin seitsemän metriä lunta. Kuuden neliökilometrin kokoinen Athabasca Glacier on Pohjois-Amerikan vierailluin jäätikkö. Valitettavasti se, kuten monet muutkin jäätiköt, vetäytyy reipasta tahtia. Viimeisen sadan vuoden aikana se on perääntynyt 1,5 kilometriä. Jäätikölle on mahdollista päästä kävelemään opastetuilla kierroksilla, ja sen jos minkä olisin halunnut tehdä, mutta vuodenaika oli auttamatta väärä. Jäätikkökierrokset ovat tarjolla vain keväästä ja syksyyn. Se vähän harmitti.





Icefields Parkwayn ehdottomat kohokohdat ovat Bow Summit ja juurikin se nousu yli kahteen tuhanteen metriin hieman ennen Athabasca Glacieria etelästä päin ajettuna. Silloin kannattaa olla tarkkana maisemien suhteen, ne ovat nimittäin pyörryttävän upeat. Pyörryttävä on myös tie, joka alkaa hiljakseen kohota vuoren rinnettä ylös ja sitten yhtä hiljaa takaisin alas. Mulla oli ajatuksissa, että olisin vuokrannut auton ja ajanut Icefields Parkwayn itse, mutta nähdessäni minibussin ikkunasta tuon lumisen ja jäisen nousun (ja laskun) olin tyytyväinen, etten ollut lähtenyt yrittämään. Minun autoilutaidot eivät olisi riittäneet talviolosuhteissa kyseiseen haasteeseen.





Oma auto olisi ollut toisaalta aivan huikea, sillä pysähtymisen arvoisia maisemia putkahteli yksi toisensa jälkeen esiin. Niin kuin huomaatte, osassa bussin ikkunasta räpsityissä kuvissa vilahtaa se rasittava ikkunaheijastus.

Toisaalta, tien varrella tuntui olevan vain harvakseltaan pysähtymispaikkoja, ja niiltä avautuvia maisemia peitti jo pitkäksi kasvanut kuusikko. Osaa pysähtymispaikoista ei ollut edes aurattu näin talvisaikaan. Olin ihan tyytyväinen lopulta päätökseen olla vuokraamatta omaa autoa. Kaiken lisäksi meidän kuski pysähtyi muutaman kerran pissattaan matkustajiaan ja kerran jopa ihan huvikseen, jotta olisimme nähneet kunnolla aamuauringossa kimaltelevan Athabasca Glacierin.

Tässä vielä pari kuvaa.












Vaiko sittenkin lovesong for the mountains? 💙

---
P.S. Loppuviikosta pyrähdän länsirannikolle kevääseen "Vancityyn"!

10. maaliskuuta 2019

Helmikuinen Lake Louise - eikä kukaan kehtaa väittää talvea enää ikävimmäksi vuodenajaksi!

Miten sitä voisi edes kuvailla? Kun tietää olevansa parempi ilmaisemaan itseään kirjallisesti kuin suullisesti, sanojen loppuessa kesken tulee vähän hölmö olo. Istun tässä sohvalla ja näen sieluni silmin sen mielettömän maiseman, joka avautui mun eteeni Lake Louisella, mutta on ihan hirvittivän vaikeaa löytää oikeanlaisia sanoja kuvaamaan, mitä se kaikki sai itsessä aikaan. Miten olisi edes mahdollista välittää se fiilis, jos se lähtökohtaisestikin on täysin sanoinkuvaamaton? Kunpa lumihuippuisten vuorien kauneudelle olisi olemassa yhtä monta sanaa kuin inuiteilla on lumelle. 

Onneksi mulla on sentään muutama kuva, jotta saan maiseman yleislaadun tarjoiltua lukijoilleni, vaikkakin jälleen kerran se on myönnettävä: en ole koskaan omilla valokuvaustaidoillani onnistunut tallentamaan yhtään maisemaa sellaisena kuin se todellisuudessa on edessäni avautunut, enkä onnistunut siinä tälläkään kertaa. Mainittakoon nyt kuitenkin, että vaikka yleensä ottamani valokuvat kokevatkin jonkinlaisen muokkausprosessin ennen kuin niitä mihinkään tyrkkään, nämä kuvat Lake Louiselta ovat päätyneet blogiini lähes muokkaamattomina. Lake Louisella oli oikeasti todella sinistä ja valkoista. Mulla ei oikein ollut mitään tarvetta tehdä kuville mitään, ei ehkä muuta kuin rajata jotain turhanpäiväistä niistä pois.

(Toivottavasti Blogger kohtelee mun kuvia tällä kertaa kunnioituksella. Jos ei, niin kannattaa klikkailla kuvia suuremmiksi.)


Lake Louise on Kanadan Kalliovuorten ja Banffin kansallispuiston yksi suosituimpia vierailukohteita, enkä lainkaan ihmettele miksi! Talvella tämä 1600 metrin korkeudessa sijaitseva, 70 metriä syvä ja alle neliökilometrin kokoinen jäätikön ruokkima järvi on kietoutunut puhtaan valkoiseen, auringossa kimmeltävään lumeen ja jäähän. Banffista sinne pääsee Trans-Canada Highwayta pitkin 45 minuutissa. Itse varasin minibussikyydin Discover Banff Toursilta, joka tarjoaa monenlaisia aktiviteettejä ympäri kansallispuistoa. Seitsemän tuntia kestävä Lake Louise -päiväretki maksoi 78 dollaria (+ tippi kuskille/oppaalle retken jälkeen).


Lake Louisen kylä sijaitsee järvestä hieman kauempana. Kummallisesta autiudestaan huolimatta en voinut olla kiitollisempi, että palvelut on sijoitettu pois järven välittömästä läheisyydestä. Olisi kammottavaa edes ajatella, että itse järven, sen ympärillä kohoavien vuorten huippujen ja hiljaisena humisevien metsien luoma tunnelma särkyisi sellaisesta turhuudesta. 

Rannalla kyllä seisoo massiivinen Fairmont-hotelli kiireisine (ja taatusti rahakkaine) asukkaineen, mutta arkkitehtuurillisesti se jotenkin sopii sinne Kalliovuorten syleilyyn, etenkin, kun siihen luo silmäyksen hieman kauempaa järveltä päin. Talviurheilijoita suhahtelee siellä täällä suksineen, luistimineen ja lumikenkineen, mutta ainakaan tuona päivänä ei voinut puhua ruuhkasta. 

Kun malttaa kävellä viisikin minuuttia jäälle aurattua kävelyreittiä pitkin järvelle päin, vastaantulijat voi laskea yhden käden sormilla ja luisteluradalle ja hotellin ympäristöön pakkautuneista ihmisistä irtautuva hälinä lakkaa olemasta. Ja sitä on vähän kuin yksin tuon majesteettisen maiseman ja luonnon keskellä. 


Auringon saattoi tuntea jo lämmittävän kasvoja keväisesti, vaikka pakkasta oli 12 astetta. Kun aurinko piiloutui järven kyljessä seisovan vuoren taakse ja jäinen kävelytie jäi varjoon, kylmä kuitenkin puri äkkiä. Mulla oli vesipullo mun kameralaukussa, mutta se luonnollisesti jäätyi. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä. Edes sillä ei ollut mitään väliä, että mun aikaisemmin kastunut lapanen jäykistyi kylmyydessä aivan koppuraiseksi eikä oikein osoittanut luonnollista taitoaan lämmittää sormenpäitä. Ympärillä äänettömässä iltapäivässä seisova maisema oli liian mykistävä ja lamaannuttava, jotta olisin kiinnittänyt edes mitään huomiota osittain epämukavaan olotilaani. Mun nilkka oli vielä kipeä, mutta en muista tuolla edes ajatelleeni koko asiaa. Jalat veivät eteenpäin ja katse hamusi korkeuksiin kohoavia rosoisia tai jään silottamia huippuja, joista tuuli välillä tempaisi mukaansa lumisen pyörteen. 


Rantaan asti ulottuvasta tuuheasta kuusikosta kantautui satunnaista korpin raakkumista. Oksien lomasta kiemurteli jos jonkilaista eläimen jälkeä jäälle. Vaikka ympäri kääntyessään oli mahdollista nähdä itärantaa hallitsema Fairmont-hotelli ja pisteinä luisteluradalla kieppuvat ihmiset, sitä tunsi olevansa syvemmälläkin erämaassa, tai ainakin yksin. Tällaiselle lonerille se on ajoittain aika tärkeä kokemus.

En väitä, etteikö paikan upeus olisi avautunut mulle samalla tavalla jonkun toisen seurassakin. Pelkän oman itsensä kanssa sellaisessa paikassa sitä kuitenkin jotenkin osaa ajatella asioita syvemmältä kuin tavallisesti, luonnostaan, pakottamatta. Sitä on vaikea kuvailla. Sitäkin. Voi keskittyä ihan omaan itseensä, ymmärtää jotain sellaista kauneutta, johon ei kotikonnuillaan voisi koskaan törmätä ja tuntea itsensä samalla sekä fyysisesti täysin mitättömäksi maan matokseksi että toisaalta henkisesti mahtavammaksi kuin oikeasti onkaan. Sellaisella hetkellä loner ei halua kuulla ketään eikä mitään. Ja se jos mikä on yksi yksinmatkustamisen parhaita puolia.

Hetkellisesti se voi jopa vähentää koti-ikävää. Kyllä, lonerilta ei ole koti-ikävä ja läheisten kaipuu kiellettyä. Sitä sukeltaa hetkeksi johonkin aivan muuhun maailmaan ja ajattelee jotain niin todellisuudesta irtaantuvaa settiä, että ikävä ukkelia kohtaan ja kamala pelko siitä, ettei omat kissanmussukat enää koskaan puhu mulle, kun olen ne niin pitkäksi aikaa hylännyt, häviää hetkeksi kokonaan. Tietysti tunne tulee äkkiä takaisin, mutta sitten voi ajatella, että on hetken lähempänä sitä hetkeä, kun oman perheensä taas tapaa.

Voimaa. Vuorista saa voimaa. Henkistä ja fyysistä. Niin, ja tietysti inspiraatiota. Mulla ei ollut tietokonetta eikä kirjoitusvälineitä mukana Lake Louisella ja jälkeenpäin harmitti, sillä olisi voinut sanan jos toisenkin raapustaa siellä Fairmont -hotellin ylihinnoitellussa kahvilassa sveitsiläistä juustokakkua syöden.




Lake Louisella on mahdollisuuksia harrastaa kaikenlaisia talvijuttuja; hiihtää, luistella, lumikenkäillä, hypätä rekiajelulle tai koiravaljakon kyytiin. Yksi meidän porukasta oli varannut itselleen koiravaljakkoajelun ja pysähdyimme morjestamaan vetokoiria vähän etäämmällä itse järvestä.





Itselle talvinen Lake Louise oli kuin se satujen talven ihmemaa. Valkoinen maisema ja siniseltä taivaalta häikäisevä aurinko oli ihan täydellinen yhdistelmä. Olisi tietysti mieletöntä joskus päästä näkemään järvi kesäaikaankin, kun sen puhtaan turkoosina kimaltava vesi saa monen matkaajan leuat loksahtamaan auki käsittämättömyydellään.




Jäälle oli rakennettu jäälinna, jonka luona innokkaat matkailijat räpsivät selfietä niin ahkeraan, etten itse viitsinyt vaivautua. Tarjolla oli myös muita upeita jääveistoksia, jotka olivat tuotosta vuosittain järjestettävästä Magic Ice Festival -veistoskilpailusta. Näytillä oli voittajat, ja voi pojat ne olivatkin komeita ilmestyksiä auringon kimalluksessa.




Lake Louisella jo kevättä vihjailevassa kirkkaudessa nekin, joille talvi on jo pelkkänä sanana ihan valtata mörkö, voivat taatusti edes etäisesti myöntää itselleen, että parhaimmillaan talvi on ehkä maailman kaunein vuodenaika maailmassa. Ainakin toivottavasti.

Suosittelen. Ihan kaikille. Varoituksen sana kuitenkin: pala sydäntä voi jäädä matkalle.

Luetuimmat

Arkisto