Miten sitä voisi edes kuvailla? Kun tietää olevansa parempi ilmaisemaan itseään kirjallisesti kuin suullisesti, sanojen loppuessa kesken tulee vähän hölmö olo. Istun tässä sohvalla ja näen sieluni silmin sen mielettömän maiseman, joka avautui mun eteeni Lake Louisella, mutta on ihan hirvittivän vaikeaa löytää oikeanlaisia sanoja kuvaamaan, mitä se kaikki sai itsessä aikaan. Miten olisi edes mahdollista välittää se fiilis, jos se lähtökohtaisestikin on täysin sanoinkuvaamaton? Kunpa lumihuippuisten vuorien kauneudelle olisi olemassa yhtä monta sanaa kuin inuiteilla on lumelle.
Onneksi mulla on sentään muutama kuva, jotta saan maiseman yleislaadun tarjoiltua lukijoilleni, vaikkakin jälleen kerran se on myönnettävä: en ole koskaan omilla valokuvaustaidoillani onnistunut tallentamaan yhtään maisemaa sellaisena kuin se todellisuudessa on edessäni avautunut, enkä onnistunut siinä tälläkään kertaa. Mainittakoon nyt kuitenkin, että vaikka yleensä ottamani valokuvat kokevatkin jonkinlaisen muokkausprosessin ennen kuin niitä mihinkään tyrkkään, nämä kuvat Lake Louiselta ovat päätyneet blogiini lähes muokkaamattomina. Lake Louisella oli oikeasti todella sinistä ja valkoista. Mulla ei oikein ollut mitään tarvetta tehdä kuville mitään, ei ehkä muuta kuin rajata jotain turhanpäiväistä niistä pois.
(Toivottavasti Blogger kohtelee mun kuvia tällä kertaa kunnioituksella. Jos ei, niin kannattaa klikkailla kuvia suuremmiksi.)
Lake Louise on Kanadan Kalliovuorten ja Banffin kansallispuiston yksi suosituimpia vierailukohteita, enkä lainkaan ihmettele miksi! Talvella tämä 1600 metrin korkeudessa sijaitseva, 70 metriä syvä ja alle neliökilometrin kokoinen jäätikön ruokkima järvi on kietoutunut puhtaan valkoiseen, auringossa kimmeltävään lumeen ja jäähän. Banffista sinne pääsee Trans-Canada Highwayta pitkin 45 minuutissa. Itse varasin minibussikyydin Discover Banff Toursilta, joka tarjoaa monenlaisia aktiviteettejä ympäri kansallispuistoa. Seitsemän tuntia kestävä Lake Louise -päiväretki maksoi 78 dollaria (+ tippi kuskille/oppaalle retken jälkeen).
Lake Louisen kylä sijaitsee järvestä hieman kauempana. Kummallisesta autiudestaan huolimatta en voinut olla kiitollisempi, että palvelut on sijoitettu pois järven välittömästä läheisyydestä. Olisi kammottavaa edes ajatella, että itse järven, sen ympärillä kohoavien vuorten huippujen ja hiljaisena humisevien metsien luoma tunnelma särkyisi sellaisesta turhuudesta.
Rannalla kyllä seisoo massiivinen Fairmont-hotelli kiireisine (ja taatusti rahakkaine) asukkaineen, mutta arkkitehtuurillisesti se jotenkin sopii sinne Kalliovuorten syleilyyn, etenkin, kun siihen luo silmäyksen hieman kauempaa järveltä päin. Talviurheilijoita suhahtelee siellä täällä suksineen, luistimineen ja lumikenkineen, mutta ainakaan tuona päivänä ei voinut puhua ruuhkasta.
Kun malttaa kävellä viisikin minuuttia jäälle aurattua kävelyreittiä pitkin järvelle päin, vastaantulijat voi laskea yhden käden sormilla ja luisteluradalle ja hotellin ympäristöön pakkautuneista ihmisistä irtautuva hälinä lakkaa olemasta. Ja sitä on vähän kuin yksin tuon majesteettisen maiseman ja luonnon keskellä.
Auringon saattoi tuntea jo lämmittävän kasvoja keväisesti, vaikka pakkasta oli 12 astetta. Kun aurinko piiloutui järven kyljessä seisovan vuoren taakse ja jäinen kävelytie jäi varjoon, kylmä kuitenkin puri äkkiä. Mulla oli vesipullo mun kameralaukussa, mutta se luonnollisesti jäätyi. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä. Edes sillä ei ollut mitään väliä, että mun aikaisemmin kastunut lapanen jäykistyi kylmyydessä aivan koppuraiseksi eikä oikein osoittanut luonnollista taitoaan lämmittää sormenpäitä. Ympärillä äänettömässä iltapäivässä seisova maisema oli liian mykistävä ja lamaannuttava, jotta olisin kiinnittänyt edes mitään huomiota osittain epämukavaan olotilaani. Mun nilkka oli vielä kipeä, mutta en muista tuolla edes ajatelleeni koko asiaa. Jalat veivät eteenpäin ja katse hamusi korkeuksiin kohoavia rosoisia tai jään silottamia huippuja, joista tuuli välillä tempaisi mukaansa lumisen pyörteen.
Rantaan asti ulottuvasta tuuheasta kuusikosta kantautui satunnaista korpin raakkumista. Oksien lomasta kiemurteli jos jonkilaista eläimen jälkeä jäälle. Vaikka ympäri kääntyessään oli mahdollista nähdä itärantaa hallitsema Fairmont-hotelli ja pisteinä luisteluradalla kieppuvat ihmiset, sitä tunsi olevansa syvemmälläkin erämaassa, tai ainakin yksin. Tällaiselle lonerille se on ajoittain aika tärkeä kokemus.
En väitä, etteikö paikan upeus olisi avautunut mulle samalla tavalla jonkun toisen seurassakin. Pelkän oman itsensä kanssa sellaisessa paikassa sitä kuitenkin jotenkin osaa ajatella asioita syvemmältä kuin tavallisesti, luonnostaan, pakottamatta. Sitä on vaikea kuvailla. Sitäkin. Voi keskittyä ihan omaan itseensä, ymmärtää jotain sellaista kauneutta, johon ei kotikonnuillaan voisi koskaan törmätä ja tuntea itsensä samalla sekä fyysisesti täysin mitättömäksi maan matokseksi että toisaalta henkisesti mahtavammaksi kuin oikeasti onkaan. Sellaisella hetkellä loner ei halua kuulla ketään eikä mitään. Ja se jos mikä on yksi yksinmatkustamisen parhaita puolia.
Hetkellisesti se voi jopa vähentää koti-ikävää. Kyllä, lonerilta ei ole koti-ikävä ja läheisten kaipuu kiellettyä. Sitä sukeltaa hetkeksi johonkin aivan muuhun maailmaan ja ajattelee jotain niin todellisuudesta irtaantuvaa settiä, että ikävä ukkelia kohtaan ja kamala pelko siitä, ettei omat kissanmussukat enää koskaan puhu mulle, kun olen ne niin pitkäksi aikaa hylännyt, häviää hetkeksi kokonaan. Tietysti tunne tulee äkkiä takaisin, mutta sitten voi ajatella, että on hetken lähempänä sitä hetkeä, kun oman perheensä taas tapaa.
Voimaa. Vuorista saa voimaa. Henkistä ja fyysistä. Niin, ja tietysti inspiraatiota. Mulla ei ollut tietokonetta eikä kirjoitusvälineitä mukana Lake Louisella ja jälkeenpäin harmitti, sillä olisi voinut sanan jos toisenkin raapustaa siellä Fairmont -hotellin ylihinnoitellussa kahvilassa sveitsiläistä juustokakkua syöden.
En väitä, etteikö paikan upeus olisi avautunut mulle samalla tavalla jonkun toisen seurassakin. Pelkän oman itsensä kanssa sellaisessa paikassa sitä kuitenkin jotenkin osaa ajatella asioita syvemmältä kuin tavallisesti, luonnostaan, pakottamatta. Sitä on vaikea kuvailla. Sitäkin. Voi keskittyä ihan omaan itseensä, ymmärtää jotain sellaista kauneutta, johon ei kotikonnuillaan voisi koskaan törmätä ja tuntea itsensä samalla sekä fyysisesti täysin mitättömäksi maan matokseksi että toisaalta henkisesti mahtavammaksi kuin oikeasti onkaan. Sellaisella hetkellä loner ei halua kuulla ketään eikä mitään. Ja se jos mikä on yksi yksinmatkustamisen parhaita puolia.
Hetkellisesti se voi jopa vähentää koti-ikävää. Kyllä, lonerilta ei ole koti-ikävä ja läheisten kaipuu kiellettyä. Sitä sukeltaa hetkeksi johonkin aivan muuhun maailmaan ja ajattelee jotain niin todellisuudesta irtaantuvaa settiä, että ikävä ukkelia kohtaan ja kamala pelko siitä, ettei omat kissanmussukat enää koskaan puhu mulle, kun olen ne niin pitkäksi aikaa hylännyt, häviää hetkeksi kokonaan. Tietysti tunne tulee äkkiä takaisin, mutta sitten voi ajatella, että on hetken lähempänä sitä hetkeä, kun oman perheensä taas tapaa.
Voimaa. Vuorista saa voimaa. Henkistä ja fyysistä. Niin, ja tietysti inspiraatiota. Mulla ei ollut tietokonetta eikä kirjoitusvälineitä mukana Lake Louisella ja jälkeenpäin harmitti, sillä olisi voinut sanan jos toisenkin raapustaa siellä Fairmont -hotellin ylihinnoitellussa kahvilassa sveitsiläistä juustokakkua syöden.
Lake Louisella on mahdollisuuksia harrastaa kaikenlaisia talvijuttuja; hiihtää, luistella, lumikenkäillä, hypätä rekiajelulle tai koiravaljakon kyytiin. Yksi meidän porukasta oli varannut itselleen koiravaljakkoajelun ja pysähdyimme morjestamaan vetokoiria vähän etäämmällä itse järvestä.
Itselle talvinen Lake Louise oli kuin se satujen talven ihmemaa. Valkoinen maisema ja siniseltä taivaalta häikäisevä aurinko oli ihan täydellinen yhdistelmä. Olisi tietysti mieletöntä joskus päästä näkemään järvi kesäaikaankin, kun sen puhtaan turkoosina kimaltava vesi saa monen matkaajan leuat loksahtamaan auki käsittämättömyydellään.
Jäälle oli rakennettu jäälinna, jonka luona innokkaat matkailijat räpsivät selfietä niin ahkeraan, etten itse viitsinyt vaivautua. Tarjolla oli myös muita upeita jääveistoksia, jotka olivat tuotosta vuosittain järjestettävästä Magic Ice Festival -veistoskilpailusta. Näytillä oli voittajat, ja voi pojat ne olivatkin komeita ilmestyksiä auringon kimalluksessa.
Lake Louisella jo kevättä vihjailevassa kirkkaudessa nekin, joille talvi on jo pelkkänä sanana ihan valtata mörkö, voivat taatusti edes etäisesti myöntää itselleen, että parhaimmillaan talvi on ehkä maailman kaunein vuodenaika maailmassa. Ainakin toivottavasti.
Suosittelen. Ihan kaikille. Varoituksen sana kuitenkin: pala sydäntä voi jäädä matkalle.
Itselle talvinen Lake Louise oli kuin se satujen talven ihmemaa. Valkoinen maisema ja siniseltä taivaalta häikäisevä aurinko oli ihan täydellinen yhdistelmä. Olisi tietysti mieletöntä joskus päästä näkemään järvi kesäaikaankin, kun sen puhtaan turkoosina kimaltava vesi saa monen matkaajan leuat loksahtamaan auki käsittämättömyydellään.
Jäälle oli rakennettu jäälinna, jonka luona innokkaat matkailijat räpsivät selfietä niin ahkeraan, etten itse viitsinyt vaivautua. Tarjolla oli myös muita upeita jääveistoksia, jotka olivat tuotosta vuosittain järjestettävästä Magic Ice Festival -veistoskilpailusta. Näytillä oli voittajat, ja voi pojat ne olivatkin komeita ilmestyksiä auringon kimalluksessa.
Lake Louisella jo kevättä vihjailevassa kirkkaudessa nekin, joille talvi on jo pelkkänä sanana ihan valtata mörkö, voivat taatusti edes etäisesti myöntää itselleen, että parhaimmillaan talvi on ehkä maailman kaunein vuodenaika maailmassa. Ainakin toivottavasti.
Suosittelen. Ihan kaikille. Varoituksen sana kuitenkin: pala sydäntä voi jäädä matkalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!