31. joulukuuta 2016

Lupaus 2017

Hei vaan ja anteeksi. Marras- ja joulukuu tulivat ja sitten ne jo menivät ja mulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa blogille sitten ollenkaan. Mun joulukuu meni pääsääntöisesti aluemaantieteellistä esseetä vääntäessä ja siinä olikin oikeastaan kaikki, mitä sain kirjoitettua mihinkään. Tai ylipäänsä kaikki, mitä sain vapaa-ajallani tehtyä. Työlästä, mutta äärimmäisen mukavaa hommaahan se lopulta oli, sillä siinä tiivistyi oikeastaan kaikki se, miksi mä maantieteestä olen ollut kiinnostunut. Merenpinnan nousu oli mun lopulta yhdeksän sivuiseksi venyneen työn aiheena eli luonnonmaantieteen vesillä liikuttiin.

Vietimme joulupäivänä perinteisiä kinkunsulattajaisia ja kyllä, ihan tuli huono omatunto, kun baaritiskillä mulle tultiin ihmettelemään, että miksi en ole blogia hetkeen kirjoittanut.

Matkailuvuosi, toukokuu 2016: Islanti, Reykjavik
NYC odottaa jo huiman 20 päivän päässä ja kyllä, ihana pikkuläppärini lähtee mukaan, joten mahdollisuuksien mukaan raportoin elämästä Isosta Omenasta paikan päältä. Alkuvuodesta on siis luvassa aktiivisempaa kirjoittelua blogin puolella. Lisäksi olen uudenvuodenpäivänä lähdössä ukkelini mukaan Kemiin pariksi päiväksi, joten saattaa olla, että yritän keksiä jotain mainitsemisen arvoista myös sieltä. Kemi taitaakin olla uusi kuumaakin kuumempi matkakohde Suomessa, sillä sieltä on ollut äärimmäisen hankalaa löytää hotellia. Kaikki hotellit ovat täynnä tai melkein täynnä. En tajua. Mitä ihmettä voi olla Kemissä? No, se selviää ylihuomenna. Kemihän voi olla vaikka hieno paikka! Trying to be optimistic...

Matkailuvuosi, toukokuu 2016: Islanti
Matkailuvuosi, toukokuu 2016: Islanti
Ajattelin tänä vuonna - tai paremminkin sanottuna ensi vuodelle - tehdä pitkästä aikaa uudenvuoden lupauksen. Ajatuksen tähän sain oikeastaan kirjasta, jonka sain Rossolta joululahjaksi. Rhonda Byrnen Sankari on ollut äärimmäisen inspiroivaa luettavaa. Lyhyesti kerrottuna se kertoo unelmista ja miten ne toteutetaan, ja samalla painotetaan, että ihan jokaisella on mahdollisuus saavuttaa suurimmatkin unelmansa, jos vain tahtoo. En tavallisesti lue mitään tuon tyylisiä kirjoja, mutta tää on temmannut mut mukaansa ihan täysin. Mun lupaus vuodella 2017 onkin se, että mä teen kaikkeni omien unelmieni eteen.

Lupaan kirjoittaa niin paljon kuin mahdollista. Tämä koskee lähinnä mun kirjaprojektia, joka sekin on loppuvuoden ajan vähän seisonut paikallaan koulujuttujen ja töiden (buu) vuoksi. Mä lupaan yrittää kirjoittaa myös silloin, kun olen kadottanut inspiraation. Mä lupaan, että mä kirjotan ja kirjotan, vaikka kaikki teksti tekisikin mieli saman tien deletoida. Mulla on sellainen paha tapa, että jos kaikki ei välittömästi naksahda tekstissä kohdalleen, mun pitää aloittaa heti alusta. Se on huono tapa. Pääasia olisi saada mahdollisimman paljon tekstiä aikaan, palata siihen vasta myöhemmin ja sitten vasta poistaa tai lisätä tai muokata. Koska mä teen tän kaiken yleensä heti, kun olen saanut yhden kappaleen kirjoitettua, mä olen todella hidas kirjoittaja. Vaadin itseltäni täydellisyyttä heti, vaikka tiedän, että ammattikirjailijatkin työstävät tekstejään vielä kauan sen jälkeen, kun ne on valmistuneet. Yritän toki yhdistää tän lupauksen myös tänne blogiin.

Lupaan matkustaa niin paljon kuin mahdollista. Ihan hirveen yllättävää, eikö, krhm. Tämä vuosi oli matkustamisen osalta hyvä, sillä kävin Islannissa, Alaskassa ja peukutin jopa kotimaanmatkailulle ja pyörähdin tunturilapissa Rosson kanssa. Silti jäi jotenkin sellanen fiilis, että ei lähtenyt ihan täysillä. Jos olisin järjestellyt lomani toisin, olisin saattanut ehtiä myös johonkin muualle, ehkä. Tai sitten en. Olo on kuitenkin hieman... vajaa.

Tulevan vuoden suhteen mä olen oikeastaan jo aika pitkällä tän lupauksen suhteen, sillä olen jo asetellut neljää kesälomaviikkoani kalenteriin ahkerasti ja muutama kohdekin on jo oikeastaan lyöty lukkoon. Skotlanti-Irlanti -combo (Dublin ja Skelligin saari* jälkimmäisestä) ja Norjan Lofootit ovat listalla. Tekis hirveesti mieli sitä Marokkoakin vielä, mutta koska sinne en yksin halua lähteä, niin tartteis ukkelikin sitten lomaa ja todennäkösesti meillä on yhteistä lomaa jo Lofoottiretkellä. Lisäksi kotimaanreissailussa kiinnostaisi kovin tuo saariston rengastien kiertäminen. Mutta tiedä näistä suunnitelmista, voivat muuttua ihan millon vain!

Matkailuvuosi, toukokuu 2016: Alaska, Seward

Matkailuvuosi, toukokuu 2016: Alaska, Homer
Mitään muuta en ajatellut luvata ensi vuodeksi (paitsi ehkä päästä opiskelemaan) (ja ehkä jos alkais ihan omaa taloa katseleen tuon ukkelin kanssa). Liikunta ja ruokalupaukset on aika tylsiä, eivätkä ne edes mulla koskaan toimi, joten ei kiitos mitään siihen viittaavaa. Tällaiset lupaukset, joihin oikeesti löytyy intohimoa ja halua ja inspiraatiota, voivat aivan hyvin onnistuakin. Kirjoittaminen ja matkustaminen. Mitä muuta mä haluan elämässäni tehdä? No en oikeestaan mitään. Paitsi sitten joskus tutkia maantieteilijänä kaikenmoisia... juttuja.

*Skelligin saari sijaitsee Irlannin lounaisrannikolta n. 11 kilometriä merelle. Alunperin mä olen kyseisestä mielettömästä saaresta kuullut vuosia sitten kuunneltuani Clannad-nimisen yhtyeen biisiä nimeltä Skellig. Vasta myöhemmin mä tajusin, että kyseessä on ihan oikea paikka. Tykkään biisistä paljon. Toisen kerran törmäsin tähän eräässä elokuvassa vuosi sitten. Spoiler alert! > Kyseessä oli uusin Star Wars -elokuva, jonka loppukohtauksessa Luke Skywalker löytyy yksinäiseltä saarelta. Kyseinen kohtaus on kuvattu Irlannin Skelligilla. Skellig on mulle Irlannin kohteista tullut jonkinlaiseksi pakkomielteeksi. Mä haluan käydä sillä saarella.

Matkailuvuosi, lokakuu 2016: Pallastunturit

Matkailuvuosi, lokakuu 2016: Pallastunturit 

Oikein ihanaa ja onnellista uutta vuotta kaikille! Olkaa kiltisti! 

Itse suuntaan yövuoroon.

21. marraskuuta 2016

Chelsea Inn Hotel - kammottavin hotelliyö ikinä!

Mulla menee kylmät inhotukset väreet selkää pitkin, kun vaan ajattelenkin elämäni helvetillisintä hotelliyötä. Mun viimeinen yö Alaskan Anchoragessa viime toukokuussa oli kuin suoraan painajaisunesta. 

Kirjottelin viime vuoden puolella kamalimmista tai muuten vaan epämiellyttävimmistä hotellikokemuksista, joihin olen törmännyt, ja jos nyt kirjoittaisin tuosta aiheesta uudelleen, voisin taata, että TOP 5 karmeimpien hotellien listalle tulisi CHELSEA INN HOTEL Anchoragesta j-o-k-a-i-s-e-l-l-e sijalle ykkösestä vitoseen.

Vietin Chelsea Inn Hotelissa kaksi yötä. Ensimmäinen yö oli ihan mutkaton ja mukava (tai sitten olin niin reissufiiliksissä, ettei paljoa ehtinyt hotellihuoneen epämääräisyydet kiinnostaa), mutta se toinen oli kaamein koskaan. Mä en ole koskaan viettänyt yötäni niin likaisessa, nuhjuisessa ja iljettävässä paikassa.

Anchorage downtown

Kun mä olin palauttanut vuokra-autoni Midnight Sun Car & Van Rentaliin, mä päätin jättää majapaikasta stressaamisen minimiin ja käppäillä kävelymatkan päässä sijaitsevaan Chelsea Inniin. Sen läheisen sijainnin vuoksi mä päädyin tähän ratkaisuun myös siksi, että se oli midtownin majapaikoista edullisin ja huoneen hintaan sisältyi ilmainen kyyti lentokentälle/lentokentältä (seuraavana päivänä oli siis paluulento kotiin). Jos olisin tiennyt tulevan yön kauhuista, olisin mielelläni maksanut vaikka satasen enemmän mistä tahansa muusta loukosta. 

Varasin huoneen respasta. Täti antoi mulle avainkortin ja huoneen numeron. Ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen, kun sitten raahauduin rinkkoineni yläkertaan ja avasin huoneeni oven. Sänky oli petaamatta. Kyllä, siinä sängyssä oli myllätyt, likaiset lakanat. Sivupöydällä oli kourallinen pikkukolikoita; ilmeisesti siivoojalle jätetyt tipit. Hieman epäuskoisena palasin respaan ja totesin, ettei huone taida olla ihan vielä valmis. Täti pahoitteli ja antoi mulle toisen huoneen.

Jo päivän valossa kiinnitin huomiota huoneeni kokolattiamattoon ja nurkissa lojuvaan... puruun? Huone näytti siltä, ettei se ollut nähnyt imuria kuukausiin. Ihan oikeasti! Jos huoneen olisi imuroinut, ne purut nurkista olisi kyllä ihan helposti lähteneet! Mä mietin pitkään, että mistä helkkarista sellaista purua ylipäänsä on voinut huoneeseen tulla... lisäksi vaikka huoneessa oli kolme ikkunaa, jotka kaikki olivat auki, huoneessa oli todella epämiellyttävä, tunkkainen vanhan röökin haju. Oikeastaan tuo haju oli ihan joka paikassa; respassa, aulassa ja portaikossa.

Pakkomielteisenä avasin heti pedin ja tarkistin lakanat. Vaikuttivat puhtaille. Silti tuntui jotenkin vastenmieliselle illalla sukeltaa niiden alle.

Sleeping Lady -mountain Anchoragesta länteen

Olin tosi väsynyt. Mun suunnitelma oli nukkua paljon ja pitkään, sillä tiesin seuraavasta vuorokaudesta tulevan tavallista pidempi; edessä oli paluu Suomeen ja yhdentoista tunnin aikaeroon totuttelu. Olinkin jo vaipumassa uneen, kun jostain syystä mulle tuli pakottavaa tarvetta yhtäkkiä avata silmät. Sydän muljahti rinnassa, suusta pääsi kirkaisu ja käsi huitaisi refleksin omaisesti jotain mustaa pois sängyn reunalta. Mä makasin sängyssä kyynärpäideni varassa pitkään hengitystäni pidätellen ja herätellen itseäni. Mä mietin, että voiko se olla mahdollista. Oliko mun sängyn reunalla ollut todella jotain... jotain... oliko se hiiri? MIKÄ V***U SE OLI? 

Nousin, laitoin valot päälle ja istuin hetken aikaa varuillani sängyn päällä. Kurkistin sängyn reunan ylitse lattialle. Tarkastaessani sängyn alustaa se kaikki oli kuin hidastetusta filmistä. Mä olin valmis juoksemaan pakoon hetkellä millä hyvänsä. En kuitenkaan löytänyt mitään. Vähän jo naurattikin. Olinko mä vain sekoillut puoliunisena ja yliväsyneenä? Silti, hyvin varovaisesti kävin uudelleen nukkumaan. Sammutin valot ja painoin pääni tyynyyn. 

Huoneen nurkista ja sängyn alta kuului tasaisin väliajoin jonkinlaista rapinaa. Mä kuuntelin sitä aina hetken sängyssä jähmettyneenä silmät selällään, mutta kun nousin laittaakseni valot päälle, se loppui. Mä aloin yhä enemmän vakuuttua siitä, että mä en ollut yksin siinä huoneessa. Joku eläin siellä oli, ihan varmasti. Aamuyön tunteihin mennessä mä olin ponkaissut sängystä ylös varmasti kymmeniä kertoja, tarkastanut rinkkani ja kääntänyt patjan ja kaikki petivaatteet ympäri. Se siitä hyvin nukkumisesta.

Viimeinen pisara oli kuitenkin se, kun mä tunsin liikettä tyynyni alla. TYYNYNI ALLA. LIIKETTÄ. Se tyyny lensi huoneen toiseen päähän melkoisella vauhdilla.

Nappasin itselleni toisen tyynyn, ensin tarkastettuani ja puristeltuani sen oikein huolellisesti kaiken maailman rapistelijoiden varalta, ja käännyin sängyssä väärin päin nukkumaan. Rapinat jatkuivat edelleen jossain lattian rajoissa. Otin puhelimen, laitoin Spotifysta mun unibiisilistan soimaan ja kuuntelin rapinan sijaan sitä. Jossain kohtaa olin nukahtanut, ja se on suoranainen ihme.

Anchorage, Delaney Park ja Chugach-vuoret
Se oli niin iljettävää. Epäilen, että siellä mönki jokin pieni eläin siellä huoneessa, hiiri tms. Ei mua tavallisesti pelota tai inhota mitkään tuommoiset pikkujyrsijät, mutta tuossa hotellihuoneessa pelkkä ajatus niistä yhdistettynä sen huoneen saastaisuuteen alkoi etoa mua ihan uudenlaisella tavalla.

Seuraavana päivänä istuskelin hotellin aulassa ja odottelin kyytiä lentokentälle. Eksyin lueskelemaan arvosteluja erilaisilta sivustoilta tuosta "ihanasta" Chelsea Inn Hotelista ja kaikki muutkin näyttivät pitävän paikkaa enemmän kuin ala-arvoisena. Kumpa olisin lukenut nuo arvostelut ennen kuin päätin viettää sen viimeisen yöni tuolla. Älkää hyvät ihmiset ikinä erehtykö tuohon murjuun.


P.S. Bipo-Riina on taas päk. Nyt muuttui tosiaan blogin nimi (osoite pysyy samana) ja ulkoasu (taas).

19. marraskuuta 2016

Kummia tuntemuksia

Mulla on ollut ehkä maailman sekavimmat fiilikset viime aikoina koskien mun tulevaa New Yorkin matkaa. Oikeastaan voin kertoa niiden seljenneen vasta viime yönä. Työmaalle sattui eräs konkarireissaaja työpariksi, ja siinähän puoli yötä sitten menikin reissujuttuja höpistessä. Pitkään kestänyt hämillinen fiilis tammikuun New Yorkin matkasta alkoi hävitä ja tilalle puskea se tuttu ja turvallinen matkakuume. 

Mitä mun sekavat fiilikset sitten ovat olleet? 

Mua on rehellisesti sanottuna hieman ahdistanut pelkkä ajatus tammikuisesta matkakohteesta. En tiennyt, että mikään reissukohde voisi mua mitenkään koskaan ahdistaa, mutta niin olin vaan väärässä. Kun mä olen ajatellut itseni sen kaiken hälyn, ihmismassan ja liikenteen sekaan sen sijaan, että tavallisesti löydän itseni jostain, missä voi vain ihastella äitimaan hiljaisuutta ja luonnollisuutta, en ole tuntenut oloani kotoisaksi. Eniten on jo valmiiksi vähän hermostuttanut se järjetön ihmismäärä. Vihaan psykedelistä ihmisvilinää yli kaiken.




Ihan kamalasti tämmönen on mua hämmentänyt, koska olenhan aina uhonnut, että minähän matkustan ihan mihin vaan, jos vaan matkustamaan pääsee. Olin kai jonkinlaisessa shokissa hetken aikaa, koska niin kuin aikaisemmin jo mainitsinkin, New York reissukohteena ei ehkä olisi koskaan putkahtanut mun mieleen "vapaaehtoisesti", ja päätös lähteä tuolle matkalle tuli kuitenkin muutamissa hassuissa sekunneissa. Nyt kun hotellikin on varattuna, alkaa mun matkafiilikset olla ihan huipussaan. Mulla on paljon suunnitelmia, että mitä kaikkea mä haluan tehdä tuon viikon aikana, koska mulle se näillä näkymin tulee olemaan once-in-a-lifetime-experience.

Mulla on oikeastaan kolme juttua, joiden haluan Manhattanin saaren mulle tarjoavan kaikessa suuruudessaan, mielettömyydessään ja komeudessaan. Ensiksikin, haluan käydä Empire State Buildingissa. Juu, olen lukenut kauhukokemuksia siitä, miten kyseiseen rakennukseen, jonka huipulta pääsee tiiraamaan yli puolentoista miljoonan asukkaan metropolin kattojen, joutuu jonottamaan ruuhka-aikoina kolmekin tuntia. Olen kuitenkin myös kuullut, että sunnuntaiaamuisin yhdeksältä tuosta kyseisestä turistihelvetistä selviäisi heittämällä, jopa vartissa. Pidän kovasti peukkuja sille, että tämä pitää paikkansa. Ettei tartte mennä minkään teltan kanssa edellisiltana varaamaan paikkaa.




Voihan olla, että saattaa vähän kuumottaa noin korkealla.

Toiseksi, haluaisin nähdä ihkatodellisen Broadway-musikaalin. Itseasiassa olemme jo kerran Rosson kanssa tutkailleet esityksiä ja lippuja, koska Rossollakin on taipumusta tanssi-, laulu- ja teatterijuttuihin. Itseäni houkutteli ennen kaikkea The Lion King -musikaali suurena Leijonakuninkaan ikifanittaja, mutta koska lippujen hinnat olivat tässä kohtaa alkaen sataa dollaria, niin mietimme toista vaihtoehtoa. Tällä hetkellä kärkisijaa pitää Cats.


Kolmanneksi, ja joo, tää ei ehkä kuulosta yhtään hohdokkaalta ja suurelta ja mahtavalta, mutta mä haluaisin käydä New Yorkin West Villagen osoitteessa 66 Perry Street. Osoitteesta löytyy New Yorkin kuuluisimman sinkun kotitalo. Juu, Carrie Bradshaw'n portaita pitää ehdottomasti päästä tarkastelemaan lähempää.

Onhan New Yorkissa ihan järjetön määrä kaikkea nähtävää. Veikkaan, että tulevasta tammikuisesta viikosta on tulossa melkoista hulinaa, paikasta toiseen ryntäilyä ja kilometreittäin ympäriinsä pyörimistä. Mutta... odotan sitä innolla. Oikeastaan aika tohkeissanikin! Kunhan ei nyt sitten vaan sattus mitään, kun samaisena viikonloppuna on Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaiset...

P.S. Mä olen harkinnut kovasti blogin nimen vaihtamista. Mulla on yks nimi jo mielessä, mutta mä odottelen vielä sitä rohkeaa hetkeä, kun sen uskallan ottaa käyttöön :P

21. lokakuuta 2016

Palkaskero

Note to self: varaa mökki seuraavan kerran lähempää Pallastunturin luontokeskusta. Nyt ollaan suhattu pari päivää edestakaisin mökin ja luontokeskuksen väliä, joka on abouttia 30 kilometria. 


Näkymä mökin rannasta tuntureille.

Aluksi ei ollut tarkoitus edes samoilla noilla tunturireiteillä, vaan tässä mökin läheisyydessä, mutta tultiin siihen tulokseen, että antoisimmat luonto- ja vaellusreitit lähtevät juurikin tuolta luontokeskuksen takapihalta. Ollaan pyöritty siis siellä nyt pari päivää. Eilen oli vähän sellainen löysempi päivä; tehtiin vähän kevyempi, parin kilometrin mittainen luontoretki, joka koostui Vatikurun ja Palkaskeron kierroksen yhdistävistä patikointireiteistä. Illalla mun piti keskittyä kolme tuntia mun ekaan maantieteen tenttiin.


Pallaksentie kansallispuiston läpi takaa mielettömät tunturimaisemat selkeällä säällä!

Tänään viimeisen päivän kunniaksi lähdettiin valloittamaan Palkaskero, luontokeskuksen takana 700 metriin kohoava laakea tunturi. Palkaskeron kierros oli pituudeltaan seitsemän kilometriä ja taittui tällaiselta huonokuntoiselta röökimuijaltakin melko kivuttomasti. Okei, nousu tunturin päälle oli rankka, mutta olen kyllä kokenut rankempaakin settiä esimerkiksi pari vuotta sitten Saanalla ja Mt. Robertsilla. Kyllä ukkeli olisi ollut ylpeä, kun ei tainnut kuulua _yhtään_ v***ua tai perkelettä.

Keli oli alarinteillä melko hyvä. Pilviä oli taivaalla, mutta taivaanrannassa kimalteli kirkas taivas. Päästessämme tunturin huipulle olimme kuitenkin aivan pilvessä, eikä eteensä nähnyt kuin muutamia kymmeniä metrejä. Maisemista ei ollut tietoakaan. Millin sadasosan kokoisia lumihiutaleita tippui taivaalta.






Pallasjärvi näkyy selkeällä kelillä hyvin Palkaskeron kierrokselta.
Hiljaa laskeutuessamme huipulta alas alkoi taivaskin repeillä uudestaan. Päästessämme takaisin luontokeskukselle kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia myöhemmin (olin odottanut, että koko könyämiseen menisi ainakin viisi tuntia...), alkoi jo aurinkokin paistaa ihan siniseltä taivaalta. Luonnollisesti vasta siinä kohtaa...

Lokakuinen lappi on kiva reissukohde. Kesäsesonki on päättynyt, eikä hiihtokausi ole vielä alkanut, joten ihmisiä on hillitysti. Me saimme kiertää Palkaskeron kierroksen näkemättä yhtään ihmistä, ja se oli tosi jees!

Toisaalta tuntureille kiipeäminen olisi mukavampaa, jos kivikkoinen polku ei olisi osittain jäässä ja lumen peitossa. Sydän kurkussa mä kikkailin polulla ja olin varma, että olen kohta turvallani jossain ja mun hampaat lentelee pitkin poikin, kun naama osuu johonkin kivenmurikkaan. Note to self 2: kävelysauvat voi tuntua vähän mummotouhulta, mutta jestas, että olisivat olleet kätevät! Kesällä polut olisivat siis helpompi kulkea, mutta kuka hullu kestäisi sitä järkyttävää hyttysparvea... lisäksi kesällä olisi valoa, eikä tarvitsisi kytätä kellosta, että milloin aurinko laskee. Aurinko laskee täällä nyt puoli kuuden aikaan.
Palkaskeron huipulla







Lapin reissu alkaa siis olla mökin siivoamista ja yhtä yötä vaille paketissa. Huomenna jätämme Pallakselle hyvästit ja suuntaamme auton takaisin kohti Tamperetta.

19. lokakuuta 2016

Aurinkoon ja takaisin

Syysloma! Ajeltiin eilen Rosson kanssa pohjoiseen; Muonion, Kittilän ja Enontekiön risteykseen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon, tarkemmin sanottuna Pallastunturille. Kahdentoista tunnin ajomatkalla sää oli harmaa, Aavasaksan jälkeen tihutteli vettäkin. Kolarin jälkeen lämpötila alkoi laskea kohti nollaa ja muutamia kymmeniä kilometrejä ennen Muoniota maa oli märässä lumessa. Kansallispuiston läpi kohti majapaikkaa ajaessamme jouduimme totaalisen talven keskelle. Onneksi oli talvirenkaat alla. Lumi oli yön aikana kuitenkin sulanut alavilta seuduilta.

Meidän mökiltä on n. 300 metriä kansallispuistoon. Välissä on vain pieni Saivovaara-järvi. Tunturit kohoavat ihan tuossa nurkalla. Tosin, keli on sen verran harmaa, ettei niitä kovin hyvin näy. Tunturilappi on ihanaaa seutua. Pallastunturilla olen ensimmäistä kertaa.

Rosso kysyi multa eilen, tai pikemmin totesi, että "tää ei taida olla kuitenkaan yhtä siistiä kuin Alaskassa...". Siihen oli ihan kamalan vaikea vastata. Suomen lappi ja Alaska painivat melkolailla eri levelillä. Mä en osaa sanoa, kumpi niistä voittaisi luonnon kauneudessa, eristäytyneisyydessä tai karuudessaan. Mutta tänään tämä Suomen lappi ja Pallastunturi antoivat kyllä ehdottomasti parastaan. Vitsinpimpulat, että meidän ensimmäinen retki kansallispuistoon oli ihan huikaiseva!

Ajoimme Pallastunturin luontokeskukseen. Sää oli harmaa ja pilvinen. Luontokeskuksen tätikin naurahteli vaivautuneesti, että ei taida olla oikein tänään näkymää tuntureilta, ja viittasi siihen, että koko kansallispuisto oli kietoutunut niin paksuun sumu- ja pilviverhoon. Mullakin oli mieli vähän matalana. Olin toivonut kirkasta keliä ja upeita tunturilapin maisemia silmänkantamattomiin, mutta nyt ympärillä näkyi vain... no, ei mitään. Päätimme kiertää lyhyen, 3,5 kilometriä pitkän Vatikurun luontopolun, joka lähti ihan luontokeskuksen takapihalta, ja toivoa, että huomenna olisi otollisemmat säät kivuta tunturille ihastelemaan maisemia. 




Vatikuru




Taivas-Laukukeron kierroksen alkumetreillä. Taustalla kohoaa utuinen Laukukero (785m)

Reitti kohosi pikkuhiljaa ylemmäs ja saatoimme nähdä pilviverhon hieman ohenevan. Pian silmissämme kiilsi pilvien keskeltä täysin kirkkaan sininen taivas. Rosso oli sitä mieltä, että sitä kohti oli pyrittävä. Niinpä päätimme lähteä Vatikurun reitiltä erkanevaa Taivas-Laukukeron kierrosta ylämäkeen. Tarkoituksena oli mennä ihan vaan vähän matkaa. Sitten joku vastaantulija mainitsi, että huipulla paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta. Hikinen könyäminen rinnettä ylös jatkui, jalkalihakset eivätkä nämä röökikeuhkot saaneet minkäänlaista armoa. Vaikka hengenlähtö tuntuikin olevan melko lähellä, fiiliksen palkitsi se mieletön sininen ja valkoinen maisema, joka levittäytyi meidän ympärillä. Sieltä se aurinko, pirulauta, löytyi!






Laukukero (785m) 
Taivaskero (809m) ja Lehmäkero (745m)




Paluumatkalla nähtiin tämmöinen hassu "sateenkaari". Nopeasti vilkaistuna se näytti täysin valkoiselta ja värittömältä, mutta kun sitä pidemmän aikaa katseli, siinä näki heikosti kaikki sateenkaaren värit.

Ihana Pallas!

16. lokakuuta 2016

Ongelmia ja haasteita Homerissa

"Please, leave a message", sanoi vastaaja, kun istuin autossa levähdyspaikalla ja katselin alapuolella levittäytyvää ilta-auringossa kylpevää Homerin kaupunkia. 

"Hello, this is Riina. I've booked room from Homer Sportsman's Retreat for two nights earlier today and I was supposed to call you hours before I check in. I'm affraid I didn't notice this notion from booking website when I made the booking. The thing is, I'm just about to arrive Homer. I hope this is not too late for call you about this and I hope you could contact me as soon as possible. My phone number is +xxx xx xxx xx xx. Thank you."

Viisi tuntia puuduttavaa ajomatkaa Anchoragesta Homeriin takana ja viime metreillä pysähtyessäni tutkimaan Homerin karttaa, mä näin sen pienen präntin varaussähköpostista, jossa mainittiin, että saapumisesta pitää ilmoittaa puhelimitse etukäteen, sillä majapaikassa ei ole niin sanottua check in- tiskiä, eikä aina välttämättä ketään paikallakaan. 

Oli jo itsessään työn ja tuskan takana saada hotels.comin varaussivusto näkymään puhelimessa, jossa ei ollut nettiä. Onneksi osa sivustosta näkyi mun saamassa varaussähköpostissa. Olisihan ollut kamalan paljon hankalampaa kirjoittaa majapaikan osoite ylös siinä salaattibaarissa Anchoragessa, jossa varauksen ylipäänsä tein, kiitos ilmaisen wi-fi -yhteyden, kuin siinä levähdyspaikalla vain muutamia kilometrejä ennen Homeria ilman nettiyhteyttä. Olin sentään älynnyt ladata Googlemapsin kautta Homerin kartan offline-navigointia varten.

Viimeksi mainitusta ei tosin ollut sillä sekunnilla hyötyä, sillä näpyttäessäni majapaikan osoitteen hakukenttään, se ei löytänyt sen nimistä katua koko kaupungista. Alkoi vähän kuumottaa. Vessaankin alkoi olla vähän kiire.

Kyllä, ei ihan heti tuu mieleen Alaska... Homer Spit.

Pienoisen hätäännyksen keskellä keksin yllättävän nopeasti seuraavan ratkaisuni. Etsin Lonely Planetista paikallisen ravintolan, joka tarjosi asiakkailleen ilmaisen wi-fin. Mielessäni nimittäin pyöri ajatus siitä, että jos en sittenkään ollut ladannut tarpeeksi kattavaa aluetta Homerista Googlemapsiin ja majoituksen sijainti olisikin jäänyt sen ulkopuolelle. Lisäksi olisi ollut ihan todella mahtava juttu päästä sinne vessaan.

Navigoin itseni ravintolalle vain todetakseni, että se oli kiinni, vaikka LP muuta väittikin. Istuin autossa ravintolan takana ja mieli teki vähän itkeä. Mitäs nyt sitten? Majapaikastakaan ei kuulunut soittoa, vaikka mun puhelusta alkoi olla aikaa jo puolisen tuntia. 

Tarkistin puhelimen tarjoamat wi-fi -yhteydet. Ravintolan wi-fi oli heikko siinä parkkipaikalla, mutta siellä se kuitenkin mulle houkuttelevasti vilkutti. Miten sillä hetkellä toivoinkaan, että yhteys olisi ollut suojaamaton... ja olihan se! Innostuksen ja helpotuksen aaltojen vyöryessä mun mustuneen mielen ylitse yhdistin itseni nettiin ja latasin Homerin kartan uudestaan, nyt laajemmalta alueelta kuin aikaisemmin.

Osoitetta ei silti löytynyt. 

Tuskan hiki alkoi puskea otsalle. Mielessä pyöri jo kaikki mahdolliset worst-case-scenariot. Mä olin maksanut yösijasta etukäteen. Olinko mä onnistunut huijauttaan itseäni? Oliko ne parisataa dollaria nyt hävinneet kuin tuhka tuuleen, ja kuinka paljon mä joutuisin pulittamaan jostain toisesta yösijasta?

Pari hirveä tuli iltasella hengaileen takapihalle.
Kaiken sen väsymyksen, epätoivon, suoranaisen vitutuksen ja jäätävän kusihädän (ja nälän!) keskeltä jostain aivojeni syövereistä nousi mielikuva varaussähköpostista ja kartasta, johon majapaikka oli merkitty. Kaivoin sähköpostin taas kerran esille ja tutkiskelin karttaa. Tuossa kyseisessä kartassa näkyi nimettynä se etsimäni katu, jota Googlemaps ei löytänyt. Näpyttelin sovellukseen kadun, joka oli mahdollisimman lähellä todellista kohdettani ja lähdin ajamaan. Tällä tavalla meikäläinen suunnisti ja lopulta löysi todellisen kohteensa. Kuvat majapaikasta ja rakennuksen seinällä komeileva suurinumeroinen talonnumero vastasivat todellisuutta. Olin löytänyt perille. Sitten kun olisi vielä saanut yhteyden majapaikkaan.

Mulle ei tullut mieleenkään lähteä kurkistelemaan ikkunoista sisään tai koputtelemaan oville. Kaikki nettisivulta saamani informaatio antoi olettaa, ettei talossa olisi ketään ilman, että olisi etukäteen sovittu tietty sisäänkirjautumisaika. Olin varma, että majapaikan isäntien tavoittaminen olisi mahdoton tehtävä, mutta nostin kuitenkin puhelimen uudelleen korvalleni ja soitin. Eihän mulla ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa.

Puhelimeen vastasi herttaisen kuuloinen, vanhempi naisihminen. 

"Hi! I called you about an hour ago and left a message to your voice mail. I have booked a room from your hotel in Homer, but I didn't realize to call you earlier."
"Oh, let's see. There seems to be no bookings for today..."
"Ok... there must be. I have allready paid for it."
"Where are you now?"
"Right here at the front yard of the hotel."

Ei jumalauta, musta tuntui, ettei tuo voinut olla enää mahdollista. Rouva pyysi mua kertomaan nimeni kirjain kirjaimelta ja antamaan numeron, johon hän voisi hetken päästä soittaa tarkastettuaan ensin perinpohjaisesti kaikki arkistonsa mun varauksen suhteen. Luettelin numeron ja jäin odottamaan. 

Aikaa kului. Sitä kului ja sitä kului niin paljon, että pian puhelusta alkoi olla jo puoli tuntia aikaa. Sitten se pälkähti mun päähän ja mun teki mieli löydä päätä rattiin, taisi päästä ääneen jopa pari rumaa kirosanaa (minähän en koskaan kiroile...). Luetellessani puhelinnumeroani tajusin luetelleeni Suomen suuntanumeron väärin. Suomen suuntanumero kun on +358, eikä +385. Tulevaa puhelinlaskuani kauhistellen tein uuden puhelun. Nyt siihen vastasi vanhempi miesääni.

"It seems that you gave us a wrong phone number."
"Yes, I know, I'm sorry..."
"It's okay. I found your booking now and everything's just fine, you can come here and check in. Where are you?"
"I'm still right here at the hotel with my car."

Kului muutaman hetken hiljaisuus.

"Ah, there you are! I can see you! Please, drive your car next to that blue car at the front of the house and please, come in!"

Mä en muista, mutta mä saatoin kääntää hitaasti ällistyneen katseeni kohti rakennusta ja mun teki varmasti mieleni kysyä mieheltä, miksi puhelimeen aikaisemmin vastannut nainen ei ollut reagoinut millään tavalla siihen tietoon, että mä olin jo paikan päällä. Tiedättekö; katsonut ikkunasta kuten tämä miehensä ja kutsunut selvittämään asiaa naamatusten. Kiitin, vedin syvään henkeä ja ajoin autoni sen sinisen auton viereen. 

Olin ehkä maailman väsynein, maailman nälkäisin ja maailman kettuuntuneisin ja mun otsassa oli varmasti tilavuudeltaan litran luokkaa oleva kupla, mutta isäntäpariskunta vaikutti heti ensinäkemältä niin herttaiselta ja ystävälliseltä, että kaikki pahat fiilikset olivat nopeasti kuolleet ja kuopatut.

(Nuo keskustelut menivät jotakuinkin noin, vaikka tässä onkin hieman referoidut versiot.)

26. syyskuuta 2016

Isolle kirkolle

Olen ollut levoton ja kaivannut ulkomaan tuulia taas jo pitkään. On tuntunut kuitenkin kamalan hankalalta järjestää mitään, kun ukkeli aloittaa uudessa työpaikassa, eikä sillä lomaa ole näkyvissä ennen ensi kesää. Edellisreissusta alkaa nyt olla tuhottoman kauan aikaa (kyllä, mun mittakaavalla lähes neljä kuukautta tuntuu lähes ikuisuudelta) ja mielessä on ollut havaittavissa jopa tietynlaista ahdistuneisuutta siitä, ettei mitään varmaa ole ollut vielä tiedossa. Haaveissani liitelen ympäri maapallon, mutta kun tuo työ haittaa niin pirusti tätä elämistä, niin haaveiden tasolle ne toistaiseksi jäävätkin. Lisäksi olen tosiaan juuri aloittanut maantieteen perusopinnot Turun Avoimessa yliopistossa ja vapaa-aikaa kuluu hurjasti niissä hommissa.
 
Lokakuussa mulla on lomaa, mutta mun Lappi-kaipuuni on etenkin näin syksyisin niin korkeissa sfääreissä, että olen päättänyt ajaa tuolloin Rosson kanssa Lappiin, mahdollisesti Pallastunturille. On varmaan jo pimeetä ja kylmää ja lunta, mutta sellasestahan mä kovasti tykkään. Kotimaan matkailu on muutenkin alkanut kiehtoa mua viime aikoina yhä enemmän.

Joskus elämä kuitenkin pääsee yllättämään ja silloin, kun niin tapahtuu, ei jäädä arpomaan ja vetkuttelemaan. Perjantai-ilta 16. syyskuuta oli tuikitavallinen ilta. Olin jo menossa nukkumaan, kun sain Rossolta whatsap-viestin.

"Lähdetkö mun ja äitin kanssa New Yorkiin?"


Tuijotin puhelinta hetken aikaa jokseenkin äimänä. Että mitäkö että? Tunsin kasvoilleni kohoavan typerän hymyn. 

"Olin kyllä just menossa nukkumaan, mut..."


Siitäkin huolimatta, ettei New York ole koskaan ollut mitenkään erityisessä asemassa mun reissulistalla, mä en epäröinyt sekuntiakaan. Miksi helvetissä mä EN lähtisi? Mä olin heti inessä. Lopulta tällä pallolla ei ole montaa paikkaa, mihin kieltäytyisin ehdottomasti lähtemästä. Lisäksi tiesin, että New York on kiehtonut Rossoa lähes koko tämän pienen ikänsä, joten neuvotteluvaraa kohteen valinnassa varmaankaan ei olisi ollut. Los Angelesia sisko ja Rosso olivat myös miettineet, mutta päätyneet kuitenkin itärannikon tuntumaan. Ja hyvä niin, sillä Los Angeles "kiinnostaa" mua vieläkin vähemmän kuin Iso Omena.

Mulla on sellainen mielikuva, että olisin joskus jopa kirjoittanut tänne blogiin siitä, ettei nuo valtaväestön ihastelemat Jenkkien suurkaupungit, kuten juuri New York tai Los Angeles, ole koskaan mua kiinnostaneet oikein millään levelillä. En kuitenkaan löytänyt mitään. Ehkä joku lukijoista tietää paremmin, että mitä mä tänne blogiin oikein kirjottelen ja mitä en? :D  


New Yorkia olen toki joskus pohtinut, mutta tullut joka kerta tulokseen, ettei se ole mun listan kärjessä missään nimessä, ja ilman loistavaa tilaisuutta se saattaa jäädä jopa täysin kokematta tämän lyhyen elämän aikana. Pidän itseäni enemmän "luontomatkailijana", sillä hyvin monet reissukohteet valikoituu tuolle mun listalleni juuri sen jollain tasolla mielenkiintoisen luonnon ja maiseman vuoksi. Kaupunkilomatkin sulatan mukisematta, mutta jos asukasluku hipoo lähes yhdeksää miljoonaa (Manhattanilla pelkästään 1,5 miljoonaa), niin alkaa vähän kurkkua kuristaa. En ole koskaan pitänyt ihmispaljoudesta, saati vilkkaasta ja ruuhkaisesta liikenteestä (veikkaan, että Tampereen iltapäiväruuhkat eivät tunnu enää missään tuommosen metropolin jälkeen), sen aiheuttamasta melusta tai silmiä sokaisevasta valosaasteesta.


Mutta edelleenkin... miksi en lähtisi? Uskon, että viikossa ei ehdi ainakaan tympääntyä. Nähtävää riittää ihan takuulla jokaiselle päivälle ja... no, onhan se nyt sentään New York! Ehkä mun pää kestää viikon. Kyllähän se kestää. Olen oikeastaan aika innoissani tästä, täytyy myöntää! Eihän sitä tiedä, vaikka kyseinen kaupunki olisikin ihan huikea paikka, johon alan haaveilla heti uutta reissua. Se nimittäin on mielestäni yksi matkustamisen ykkösjuttu; ei voi koskaan arvostella mitään paikkaa ennen kuin on siellä ainakin kerran käynyt. Toisinaan voi käydä myös niin, että ne paikat, jotka ovat jostain syystä sille must-see -listalle ilmestyneet, tuottavatkin suuren pettymyksen.

Tarjoutui siis aivan yllättäen loistava tilaisuus lähteä käymään tuolla monien tv-sarjojen ja elokuvien tähdittämässä kaupungissa. 'Loistava tilaisuus' tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä, että menopaluulennot kustansivat alle kolme ja puolisataa euroa. Lähtö koittaa tammikuussa.

21. syyskuuta 2016

Tippaamisen jalo taito

Tippikulttuuri on meille suomalaisille vähän sellainen outo juttu. Syytä tälle on ihan turha lähteä hakemaan kovinkaan kaukaa: juomarahan antaminen ei kuulu suomalaiseen, pohjoismaalaiseen tai ihan aina eurooppalaiseenkaan tapaan. Itse olen aina helisemässä, kun pitää tipata, sillä vastoin kuin otsikosta voisi luulla, multa ei löydy minkäänlaista (luonnollista) jaloa taitoa sen suhteen.

Jenkeissä tippaaminen on oletusarvoista. Siellä tipataan lähes kaikesta mahdollisesta; ravintolaruokailusta, taksikyydistä, turistibussin kuskille siitä, ettei tämä kolaroinut... käsi ojossa juomarahaansa odottaviin ihmisiin - ja ylipäänsä koko tippauskulttuuriin - on kylmiltään hankalaa suhtautua. Se tuntuu kummalliselta ja omasta mielestä ennen kaikkea väkinäiseltä. Aina saadessaan palvelua pitää vaikeroiden arpoa mielessään, että pitääkö nyt tipata ja kuinka paljon. Ja herranjumala, jos ei satu olemaan mitään pientä rahaa valmiiksi tarjolla. Siinä sitten nolostellen joutuu odottamaan, että tarjoilija palauttaa vaihtorahat, minkä jälkeen jättää lähteissään pöydälle juomarahan. Toisaalta Alaskan Lonely Planet kehottaa ihmisiä ottamaan tippaamisen rennosti; jos ei muista tipata, sitä odottava ihminen kyllä ystävällisesti siitä sinua muistuttaa.

Kenai Fjords Tours
Jenkeissä tipataan 10-15%. Ravintoloissa odotetaan 15% juomarahaa - olettaen tietysti, että asiakkaan saama kohtelu ja ruoka olivat hyvää - ja esimerkiksi takseissa riittää helposti 10%. Katamaraaniristeilyllä (Kenai Fjords National Park) tai bussimatkalla (Denali National Park) kuskille tai muille työntekijöille riittää, kun lätkäseen lähteissään ykkösen ($1) kouraan.

Itseähän pari kertaa hävetti jälkeenpäin, kun tajusin, että olin tipannut joko liian vähän tai en ollenkaan. Ravintolassa Sewardissa sain mielestäni erinomaisen hyvää ruokaa ja äärimmäisen henkilökohtaista ja hymyilevää palvelua, mutta tajusin jälkeen päin tipanneeni sitä ihanaa tarjoilijatarta vain kymmenellä prosentilla. Hyvä, etten kääntynyt hotellin ovelta takaisin sen yhden dollarin takia. 

Toisella kertaa en tipannut ollenkaan ja tämä tapahtui juurikin sillä Kenai Fjords Toursin kansallispuistoristeilyllä. Pohdiskelin tapaamani suomalaisparinkunnan kanssa satamaan takaisin saapuessamme, että pitääköhän nyt tipata, mutta vaikka kuinka kuikuilimme ihmisten ylitse ja yritimme nähdä, onko ihmisillä rahaa käsissään, emme nähneet mitään. Kun sitten reteesti astelimme kahden työntekijän välistä katamaraanista ulos, tajusimme liian myöhään, että tippi olisi ollut paikallaan. Ai kamala, että tuli paha mieli. Mutta en tälläkään kertaa kääntynyt enää takaisin.

Itselle tuotti muutenkin päänvaivaa sen ainaisen tipin laskeminen. Sehän olisi nimittäin ollut äärimmäisen kamalaa, jos olisikin vahingossa maksanut liikaa. Tai liian vähän. Meikäläisen matikkapäällä ei niin vaan yhtäkkiä lasketakaan, että paljon on 15% 13,60 dollaria maksaneesta hampurilaisateriasta. Joka kerta kaivoin laukusta puhelimen ja ihan vaivihkaa tein laskurilla nopean laskutoimituksen. Tiedän, häpeällistä... mutta helppoa. 

Lisäksi, että mun piti käyttää joka kerta hirveä määrä energiaa siihen tipin laskemiseen, mua ahdisti ne tilanteet, joissa tippaaminen ei ollut niin yksinkertaista, että olisi vain jättänyt ravintolapöydälle tarvittavan summan ja lähtenyt pois. Ei, taksikyydit olivat ihan järkyttäviä. Ne, jotka tippaavat sujuvasti, ojentavat setelit tuosta noin vaan kuskille ja saavat koko tilanteen näyttämään hyvin vaivattomalta. Niiltä, joiden täytyy ensin laskea tipin määrä päässään tai puhelimella, ja sitten kaivaa haluttu summa jostain kukkaron pohjalta samalla, kun yrittää haalia taksin penkiltä mukaansa kaikki mahdolliset kapsäkkinsä (mulla oli usein rinkasta erillään kameralaukku, tietokonelaukku ja olkalaukku, kun en jaksanut tunkea niitä rinkkaan), ei suju ihan niin ongelmattomasti. Päinvastoin, se on varmasti erittäin kömpelön näköistä hommaa. Ja sitten jos ei olekaan varautunut siihen, että pitää tipata ja päästessään päämääräänsä tajuaa, ettei ole jemmannut dollarin seteleitä mihinkään ja voi, että mikä nolous, kun taksimies joutuu hakemaan vaihtorahaa...

Kannattaa tutustua tippikulttuuriin etukäteen oli sitten matkustamassa mihin tahansa. Joissain juomarahakäytännön maissa palvelumaksu saatetaan lisätä laskukuittiin automaattisesti, joten se kannattaa myös tsekata ennen kuin jättää vielä laskun päälle jotain ylimääräistä. 

Juomarahastusta ei todellakaan tarvitse pelätä tai jännittää, se tulee jossain kohtaa lähes luonnostaan (ainakin toivottavasti), kun on tarpeeksi monta kertaa vaivannut sillä päätään. Vaikka ylläolevan tekstin perusteella tippaaminen kuulostaakin ihan kamalalta ja suorastaan inhottavalta velvollisudelta, sitä tulee lopulta mahdottoman hyvälle tuulelle, kun aspa kiittää ja poistuu hymyillen. Maassa maan tavalla, eiks niin?

2. syyskuuta 2016

Kuuminta hottia just nyt

Näistä mä haaveilen. Tosi paljon.

Argentiina, Patagonia 
Luonto

Antarktis
 Luonto


Tiibet
 Luonto, kulttuuri, hajut, maut


Skotlanti
Luonto, linnat


Irlanti
 Luonto, maut, kulttuuri


Marokko
 Luonto, maut, hajut, värit, kulttuuri


Kuuba
Ajan henki, kulttuuri


Pacific Coast Highway, Kalifornia
Luonto



Route 66, Yhdysvallat
Kulttuuri, luonto


Peru
Luonto, kulttuuri, Macchu Picchu



Luetuimmat

Arkisto