1. joulukuuta 2014

Kun junat saapuu laituriin, mun mieli karkaa haaveisiin

Johan sitä ehdinkin tässä odotella kärsivällisesti jonkin aikaa, rapiat pari kuukautta. Ai että mitä?

No MATKAKUUMETTA.

Sieltä se taas vyöryi aivan käsittämättömällä voimalla suoraan päin näköä! Asteikko mittarissa on loppunut jo auttamatta kesken. Toisilla jyllää ihan oikea influenssa ja kaiken maailman muut iljettävät syystaudit, mutta itse kieriskelen tuskissani tässä kaukomaiden kaipuussani. "Not all those who wander are lost" - J.R.R. Tolkien

Debrecen, Unkari
Onhan sitä ollut jo mielessä kaikenlaista suunnitelmaa keväälle. Kaksi vahvinta reissukandidaattia ovat tällä hetkellä ihan perinteinen InterRail halki Euroopan ja salakavalasti kuumotteleva Transsiperian Vodkatrain Moskovasta Pekingiin (tai vaihtoehtoisesti Vladivostokiin). Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että vodkajuna nielisi tuohta tuplasti ellei jopa triplasti enemmän kuin tuo päämäärätön haahuilu pitkin poikin Eurooppaa, joten Interrail puhuttelee mua huomattavasti äänekkäämmin ja kutsuvammin.

Tuijotan Euroopan karttaa ja haaveilen. On niin monia paikkoja, joissa haluaisin käydä. Pahamaineinen Auschwitz Puolassa, eksoottinen Istanbul Turkissa, Itävallan majesteettiset Alpit, Skotlannin vanhat linnoitukset. Tässä maailmassa on niin paljon nähtävää, että ei aina tarvitse lähteä Euroopan rajojen ulkopuolelle nähdäkseen jotain upeaa. Saksan vanhat kaupungit, Sveitsin käsittämättömät maisemajunat, etelä-Ranskan kuhisevat satamakaupungit.

Ajattelin tuon ukkelini kanssa, josko keväällä toukokuussa saisimme kolme viikkoa yhteistä lomaa. Ihan vain lähteäksemme kolmeksi viikoksi ajelemaan junilla Keski-Eurooppaan alle neljänsadan euron InterRail Global Passin hinnalla. Sounds like a plan to me.

15. marraskuuta 2014

Alaskan Roadtrip: Denali National Park & Mt. McKinley

Heräsimme Talkeetnassa jälleen kerran harmaan pilviseen säähän. Mieli lähes aivan pohjamudissa lähdimme ajamaan George Parks Highwayta pohjoiseen kohti Denalia. Aluksi tuntui kuin matalalla möyrivä tihkusadetta niskaan piiskaava pilvimassa olisi hetki hetkeltä vain paksuuntunut. Olin epätoivoinen ja varma siitä, etten ikinä näkisi niitä lumihuippuisia Alaskan Rangen vuoristoja ja niiden keskeltä kohoavaa suurta ja mahtavaa Mt. McKinleyta, vaikka tiesin kaiken maailman kuvista, että niiden piti näkyä horisontissa se koko matka Talkeetnasta pohjoiseen aina Denaliin saakka. Ohitimme kymmeniä tien varteen pystytettyjä tauko- ja levähdyspaikkoja, joita mainostettiin hienoilla näköaloilla. Me emme nähneet kuin pilviä. Ja se oli ihan buu.

Denali State Parkin jälkeen n. sadan kilometrin ajon jälkeen ennen Cantwellin suurta ydinkeskustaa (= yksi huoltoasema ja pari lodgea sekä itään haarautuva Denali Highway) taivas alkoi esittää kirkastumisen merkkejä. Ajoimme pitkään tasaisen kumpuilevassa maastossa, jossa joka puolella siinsi tummanpunainen tundra, matalat kitukasvuiset kuusikot, idässä kohoavat pyöreät Talkeetna-vuoret ja lännessa vieläkin osittain pilvien peittoon jäävä Alaska Range. Vaikutelma oli kaikin puolin lappimainen ja lumoavan kaunis.


Cantwellissa pysähdyimme hetkeksi Nenana-joelle kalaan ja sen jälkeen sukelsimme keskelle Alaskan Rangea, jonka porttina toimi highwayn kyljestä kohti korkeuksia kohoava Panorama Mountain. Sitten alkoi mielikin jo kohota: kaukana vuoristojen takana siinsi SININEN TAIVAS. Ja koska taivas oli sininen vuoristojen takana, näin myös teräviä huippuja ja lunta! Olin haljeta ilosta ja ihastuksesta. Mitä lähemmäs pääsimme Denalia, sitä kirkkaammaksi kävi taivas. Luonnonpuiston porteilla ja Nenana Canyonin turistirysässä aurinko paistoi jo lähes pilvettömältä taivaalta.

Nenana River & Panorama Mountain

Alaskan Range
Osuimme Denaliin kesäsesongin viime metreillä. Kaupat, ravintolat ja majapaikat, itse puistosta puhumattakaan, olivat täynnä turisteja. Sellainen turistimassa olisi jälleen kerran normaalisti vain ahdistanut, mutta jollain tapaa heitä ei tullut edes huomioitua. Suurin osa oli jälleen muualta Yhdysvalloista saapuneita vierailijoita, muutamia japanilaisia kaksimetrisine kuvaputkineen lukuunottamatta, ja näin ollen ympärillä tulvivat äänet koostuivat lähinnä erilaisista amerikan englannin aksenteista. 

Meidän ensimmäinen tehtävä oli löytää majapaikka tuolta henkeä salpaavien meisemien keskeltä. Ja se oli nimenomaan TEHTÄVÄ. Tajusimme nimittäin liian myöhään, että vaikka kesäsesonki Denalissa olikin lopuillaan, kaikki mahdolliset paikat olivat täynnä väkeä. Ajelimme muutamia kymmenia maileja etsien edullista majapaikkaa, mutta kaikki potentiaaliset vaihtoehdot olivat jo joko täynnä tai sitten ne olivat jo sulkeneet ovensa huippusesongin ollessa ohi. Ei muuta kuin seuraavaan kesään sitten! Lopulta meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suunnistaa Riley Creekin leirintäalueelle, vuokrata leiripaikka ja valmistautua nukkumaan Jeepissämme. Se kuulosti jännittävälle seikkailulle, mutta ei lopulta ollut sitä. Yö oli kylmä, täysikuu paistoi suoraan naamaan ja 185 senttiä pitkänä naisena ja 183 senttiä pitkänä miehenä meillä oli lieviä vaikeuksia löytää hyvää asentoa siinä 140 senttiä pitkässä tilassa, jonka saimme, kun kaadoimme takapenkit kumoon. Kokemus oli mielenkiintoinen, mutta ennen kaikkea hermoja raastava ja aamulla totesinkin ukkelille ensimmäisenä, että ensi yönä minä muuten nukun oikeassa sängyssä, makso mitä makso!

 




Denali National Park & Preserve oli yksi Alaskan matkan upeimmista kokemuksista. Siellä sai nähdä omin silmin sen, minkä voi nähdä tavallisesti vain kuvissa. Se oli sitä oikeaa Alaskaa. Vuorineen, tundrineen, eläimineen. Jos ilma tuntui missä tahansa Alaskassa puhtaalle hengittää, Denalissa se tuntui sitäkin puhtaammalta.


"Those who dwell among the beauties and mysteries of the Earth are never alone or weary in life" - Rachel Carson


Savage River
Denalin kansallispuisto on aika helvetin iso luontopläjäys keskellä Alaskan valtavaa osavaltiota. Itse kansallispuisto on kooltaan yli 19 000 neliökilometriä ja sen lisäksi siihen liittyy yli 5000 neliökilometriä suojelualuetta. Se on siis alaltaan suurempi kuin Massachusetsin osavaltio (kuulimme tämänvertauksen moooonta kertaa), yli 24 000 nelikilometriä. Se on mieletön kokonaisuus lumihuippuisia vuoria, silmän kantamattomiin jatkuvaa tundraa, laakeita, tunturimaisia mäen nyppylöitä, kohisevia jokia, vyöryviä jäätiköitä ja lajitelma villieläimiä maaoravista ruskeakarhuihin.

Eläimistö olikin kaikin puolin samanlainen kuin täällä koti-Suomessa ja se tuntui hauskalle ajatukselle. Etenkin, kun japanilaiset sun muut idän turistit olivat tukkineet Park Roadin ajoneuvoillaan ja kuvasivat aivan into pinkeänä tien poskessa hirveä. Hirveä. Hieman hymyilytti. Itse en kokenut tätä rumaa märehtijää mitenkään kamalan ihmeellisenä eläimenä, vaikka tuo suurikokoinen alaskanhirvi onkin vain tämän euraasian hirven yksi monista alalajeista. Samalta tuo kuitenkin näytti kuin kaikki muutkin hirvet.


Denalin puistoon pääsee ajamaan itse autolla n. 24 kilometriä. Park Road jatkuu siitä syvälle puiston uumeniin vielä n. 150 kilometriä, mutta sinne pääsee vain puistoon tarkoitetuilla, opastetuilla linja-autokierroksilla. Valittavissa on monia eri vaihtoehtoja ja rahaa pitää maksaa tietysti sen mukaan, miten syvälle ja pitkälle puistoon haluaa mennä. Meillä kävi bussimatkan suhteen aivan uskomaton tuuri. Ensinnäkin tuo 11. syyskuuta oli viimeinen päivä, jolloin busseja ylipäänsä enää lähti koko puistoon, sesonki oli niin jo ohitse. Olimme jo jonossa kassalla ostamaan bussilippuja, kun eräs mies toisesta jonosta tuli meidän luoksemme ja kysyi, minne olemme menossa. Alun perin olimme ostamassa bussilippuja vain reilun 80 kilometrin päässä sijaitsevalle Toklat-joelle. Miehellä oli kuitenkin kaksi bussilippua reilun sadan kilometrin päässä sijaitsevalle Eielson Visitor Centerille eikä hän jostain syystä pystynyt käyttämään lippuja. Hän myi meille kaksi lippua yhden hinnalla (á $34,50). Säästimme siis melkoisen nipun rahaa ja pääsimme vielä pidemmälle bussimatkalle. Ja onneksi pääsimme. Toklat-joen ohittaessamme ja Eielson Visitor Centeriin saavuttuamme tajusimme, miten paljon olisimme muuten menettäneet.

Olisimme menettäneet mitä upeimman näköalan Mt. McKinleylle. Oppaamme kertoi, että kaikki sinä aamuna bussin kyytiin istuneet turistit olivat aivan erityisellä tapaa onnekkaita. Mennyt kesä oli ollut kuulemma sateinen ja vain muutamina päivinä turistit olivat saaneet niin kirkkaan ja aurinkoisen päivän osakseen. Tietysti pilvinen ja sateinen sää olisi pilannut koko kokemuksen. 90% siitä kaikesta kauneudesta olisi jäänyt näkemättä. Että sellainenkin tuuri meille vielä osui ^.^ Taivas oli pilvetön, maisemat aamuauringon noustessa utuisen unimaisia ja karhut ruskeita.



Kyllä, näimme kahdeksan ruskeakarhua tuon bussimatkan aikana. Se oli ihan huisin jännää. Ei niitä sillä tavalla kiinnostanut meidän läsnä olomme, mutta väkisinkin tuli mieleen, minkälaisiin hirmutekoihin sellainen iso nisäkäs hermostuessaan kykenee. Mustakarhuja emme nähneet, mutta ne olivat niitä harvemmin nähtyjä muutenkin, ja ihan hyvä niin, nimittäin ovat kuulemma tappavampia ja arvaamattomampia kuin lunkit ruskeakarhut. Yeah right, karhu kuin karhu, oli se silti jännittävää! Olin uskaltanut kovasti odottaa karhun näkemistä ja samalla osannut kuitenkin varautua suureen pettymykseen (vähän niin kuin Tansaniassa odotin näkeväni gepardin enkä koskaan nähnyt), mutta että KAHDEKSAN otsoa. Se oli kyllä vau!

Matkapäiväkirja 9/13/14 Eklutna-joella kalassa, matkalla takaisin Anchorageen
"Denali National Park oli aivan mieletön! Lumihuippuisia vuoria, tundraa, taigaa ja villieläimiä. Useita hirviä ja about 8! karhua lienee saldo. Ajelimme bussilla Eielson Visitor Centeriin (syksyn viimeiset bussit, hyvä ajoitus!) ja ihastelimme suurta ja ihmeellistä Mt. McKinleyta. Taivas oli lähes pilvetön, joten näkyvyys oli loistava. Bussikuskin mielestä olimme todella onnekkaita, sillä vain harvat ovat päässeet kesän aikana näkemään vuoren. Ollut kuulemma sateinen kesä.

Tuona päivänä oli myös kuulemma paljon villieläimiä liikkeellä. Pessimistinä ajattelin, että ei me kuitenkaan mitään karhuja nähdä, mutta pessimistikin voi yllättyä iloisesti.  Tosiaan, kahdeksan nallea nähtiin. Yksi oli ihan bussin vieressä, tosi lähellä! Vau!

En ole koskaan nähnyt karhua tuolla tavalla livenä, luonnossa."



"(This park has) ... much to offer those who understand the language of the 'great silent places'..." - Harry Karstens


Mt. McKinley oli kaunis vuori. Lähes tasaisen lumipeitteen alla lepäävä kaksihuippuinen vuori mötkötti Alaskan Rangen keskellä kuin valtias. Valtias hän olikin (mitä, puhuinko juuri vuoresta persoonapronominien 3.:ssa muodossa...?) kaiken sen karuuden ja koleuden keskellä. Vuori on Pohjois-Amerikan korkein, sen etelähuippu kohoaa 6193 metrin korkeuteen, pohjoishuippu 5934 metriin. I was so thrilled. Odotukset olivat sittenkin täyttyneet. Olin onnellinen. Saatoin jälleen kerran vain seisoa paikallani ja tuijotella vuoria hämmentyneenä.

29. lokakuuta 2014

Alaskan Roadtrip: Hatcher Pass & Talkeetna

9/9/14 Jossain lähellä Talkeetnaa. Toivottavasti...
"Pysähdyimme Sheep Creekille kalaan. Tai Mikko halusi. Eilen se, tai siis me, etsittiin kalavehkeitä pari tuntia Anchoragesta ennen kuin pääsimme tien päälle. Ekasta paikasta ei tullut kalaa. Sen sijaan joessa (Susitna River?) uiskenteli jonkin sortin muu eläin nokka pinnalla, mutta majavaksi se oli liian pien.. Lähtiessämme paikasta A joelle saapui kokeneen eräpariskunnan näköinen kaksikko.
"Tuliko mitään?" Kysyivät.
"Ei. Hiljasta oli."
"Eikö ollut edes karhuja?"
"Öö... ei."
"Jaa, niitä on ollut täällä viime aikoina."
Ja samalla äijä kaivaa kalavehkeitten lisäksi pyssyn auton takaluukusta. NICE."
Pilvisen sään vallitessa lähdimme tiistaina 9. syyskuuta ajelemaan mitäänsanomattomasta Palmerista kohti Talkeetnaa. Nopein ja varmasti myös reippaasti helpoin reitti olisi ollut ajaa George Parks Highwayta pitkin, mutta seikkailumielessä käännyimme melko spontaanisti aivan toiseen suuntaan. Olin sattumalta löytänyt Lonely Planetista vaihtoehtoisen reitin, jonka varrella oli kauniiksikin kehuttu Hatcher Pass ("A sidetrip from Palmer (or even a base) is the photogenic Hatcher Pass. this alpine passage cuts trough the Talkeetna Mountains and leads to meadows, ridges and glaciers. Gold was the first treasure people found here; today it's footpaths, abandoned mines and popular climbs that outshine the precious metal." -LP). Juuri sopivasti se sattui olemaan myös Fishhook-Willow Roadin varrella ja noin neljänkymmenen kilometrin jälkeen tuo kuoppainen hiekkatie yhdistyi pohjoiseen vievään George Parks Highwayhin. Olihan sellainen parin metrin levyinen soratie hankala ja hidas ajaa, mutta ilman tuota riskiä emme olisi nähneet upeaa Hatcher Passia. Ja mikä onni, että meillä oli se Jeeppi eikä tavallista henkilöautoa!



Hatcher Pass oli aivan hilkulla päästä Alaska Top 10 -listallekin. Sanotaan, että se olisi ollut se yhdestoista! Sen karut ja kylmät maisemat, terävät kalliot ja toisaalta pyöreän pehmeät rinteet toivat mieleen niin läheisesti Lapin. Nousimme autolla aivan mieletöntä maisemareittiä lähes tuhannen metrin korkeuteen ja korkeimmalla kohdalla pysähdyimme ihmettelemään. Kyltissä varoitettiin hypotermiasta ja kyllähän siellä kylmä olikin! Siellä seistessä tuli sellainen olo kuin olisi seissyt erään tutun elokuvan sisällä...



"Fishhook-Willow Roadilla näimme kaksi hirveä. Eilen illalla Eklutna-joella näimme majavan. Sieltäkään ei tullut kalaa, vaikka syönti oli ankaraa.

Hatcher Pass oli hieno paikka. Maisemista tuli mieleen Taru Sormusten Herrasta -elokuvien Rohan. Ajelimme johonkin kilometrin korkeuteen ja laskeuduimme sieltä alas Fishhook-Willow Roadia. Oli huumaavan väristä, ihan oranssia ja keltaista. Syksy on saapunut Alaskaan."




Päästyämme hiekkatieltä G Parks Hwy:lle pysähdyimme muutaman kerran kalaan, mutta mitään ei tullut. Sheep Creekista ukkeli taisi saada pienen harjuksen, mutta se oli sananmukaisesti pieni. Jatkoimme matkaa kohti Talkeetnaa, jonka tiesin olevan hyvin hyvin pieni kaupunki. Tai kylä. Tai sekalainen talojen keskittymä keskellä metsää. Hetken aikaa kuvittelimme jo ajaneemme harhaan, mutta yhtäkkiä saavuimmekin tuonne keskelle metsää, Susitna-joen varrelle pystytettyyn kylään. Se tuli kirjaimellisesti ihan puskista. En ollut todellakaan odottanut Talkeetnan olevan mikään suurkaupunki, mutta olin silti yliarvioinut tuon n. 800 asukkaan kylän ja sen, miltä se näytti. Siellä karhut tunkivat itseään takapihojen huvimajoihin.

Majoituksemme Talkeetnassa oli mitä kodikkain. Ehkä siksi, että kyseessä todella oli koti, ei niinkään hotelli tai edes hostelli. Enemmänkin yöpaikka jonkun makuuhuoneessa. Ensimmäinen vaihtoehdoista valitsemamme majapaikka Talkeetna Roadhouse oli täynnä, mutta palvelu oli äärimmäisen ensiluokkaista. Emäntä soitti odottelematta kulman takana sijaitsevaan toiseen majataloon, josta järjestyi meille heti huone. Talkeetna oli niin pieni yhteisö keskellä ei-mitään, että kaikki tuntuivat tuntevan toisensa. Saavuttuamme tähän toiseen majapaikkaan, Northern Guesthouseen, täti siellä kehui hänelle soittaneen naisen maasta taivaaseen ja sanoi, että kaikki talkeetnalaiset rakastivat tuota kyseistä naista. Northern Guesthouse ei ollut edes LP:n listoilla, vaikka kirjassa melkoinen kattaus erilaisia majoitusvaihtoehtoja löytyykin Talkeetnan minimaalisuudesta huolimatta. Kyseessä oli tavallinen omakotitalo, jossa oli kolme makuuhuonetta ja jokaiselle makuuhuoneelle henkilökohtainen wc ja suihku, ja jonka yhteydessä asui itse emäntämmekin. Hän oli niin tyytyväinen, kun kehoituksestaan istuimme myöhemmin illalla hänen takapihallaan grillakatoksessa, poltimme nuotiota ja joimme viintä.

Mitä Talkeetna oli? Yksi sata metriä pitkä, asfaltoitu pääkatu, ryhmä sokkeloisia hiekkateitä sen ympärillä ja keskellä kaikkea tätä heinittynyt "village airstrip", eli "lentokenttä". Pääkadun toisessa päässä virtasi villi Susitna-joki ja toisessa päässä oli Alaskan Railroadin yksi pysähdysasema ja ison tien takana isompi lentokenttä. Selkeällä säällä Talkeetnasta olisi ollut hienot näkymät luoteeseen Alaskan Rangelle ja Mt. McKinleylle. Majapaikkamme hintaan sisältyi pyörävuokra ja pyörä olikin kiva tapa mennä siihen kulman taakse pääkadulle ihmettelemään. Mulla ei oikeastaan ole Talkeetnan "keskustasta" tai kylästä ylipäänsä yhtään kuvaa, mutta josko tästä lyhyestä GoProlla kuvatusta videopätkästä saisi jonkinlaisen kuvan...?

 

Kovista yrityksistä ja ankarista ponnisteluista huolimatta ukkeli ei vieläkään saanut kalaa Susitna-joesta, mutta toisaalta joen virtaus oli niin hurjaa, ettei siellä kai mikään kala olisi viihtynytkään. Tunnelmaa latisti illan myötä alkava tihkusade, joten tarvitsimme jotain viihdykettä ja nopeasti. Talkeetna ei onneksi ollut ihan NIIN pieni paikka, etteikö sieltä olisi löytynyt komeron kokoinen viinakauppa! Kävimme ostamassa pullon punaviiniä ja sixpackin olutta ja pelasimme korttia takapihan huvimajassa nuotiota poltellen illan pimentyessä ympärillä. Täti kävi kyselemässä kuulumisia ja kertoi, että huvimajan ovi oli hyvä jättää yöksi auki, sillä muuten karhut menisivät sisään verkkoikkunoista repien ne tuhannen palasiksi. Oven ollessa auki karhu kävisi sen kautta tutkiskelemassa paikat ja menisi siitä kiltisti myös ulos eikä sattuisi ainakaan suuria vahinkoja itse huvimajalle. Vähän hirvitti. Odotin, että milloin se otso könyää sieltä puskasta.

Matkapäiväkirja 9/9/14 Northner Guesthouse
"Miten ihmiset tarkenee täällä talvella, kun ikkunoissa ei ole mitään eristyksiä? Sori käsiala, join pullon viiniä."

27. lokakuuta 2014

Alaskan Roadtrip begins: Anchorage to Palmer


Lensimme Juneausta takaisin Anchorageen maanantaina 8. syyskuuta. Ensimmäinen viikko tuntui madelleen. Jo Sewardissa oli tuntunut kuin olisimme olleet reissussa jo ainakin lähemmäs viikon, vaikka Sewardissa olimme vierailleet vasta toisena kokonaisena matkapäivänämme. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä viikon päästä koittava kotiinpaluu tuntui vielä tuossa kohtaa kaukaiselta.

Mielessä oli hautunut jo hiljalleen ajatus auton vuokraamisesta. Olimme istuneet Juneun "valtavalla" lentokentällä, kuunnelleet kahvilassa soivia joululauluja (kyllä, jostain käsittämättömästä syystä Juneaun lentokentällä soi joululauluja) ja selailleet tabletilla etukäteen Anchoragen edukkaita autonvuokrauspuljuja.

Tunnetustihan olen aina kaikkea uutta ja hienoa teknologiaa vastaan, kuten saattaa arvata esim. tästä postauksesta muutaman vuoden takaa. Sillä tavalla; ennen oli kunnollista, nyt ei ole kunnollista -tyyliin. Tiedän, saatan olla minäkin eräänlainen mielensäpahoittaja tässä suhteessa. Mutta! Saattaa olla myös niin, että minunkinlaisen vanhanaikaisen kaverin mieli saattaa jossain kohtaa tehdä totaalisen täyskäännöksen. Ei, en ole hommaamassa minkäänsortin älypuhelinta vielä niin kauan kuin edellinen puhelimeni vain toimii, mutta ennen Alaskan matkaa ostamamme tabletti osoittautui matkan aikana vallan mainioksi vehkeeksi! Riitti, että lentokentällä tai hotellissa oli ilmainen wi-fi -yhteys (ja siellähän järjestään joka paikassa se oli) ja pystyimme suunnittelemaan matkaamme huomattavasti paremmin. Nettikahvilat eivät olisi kustantaneet paljoa, mutta illalla, kun yhtäkkiä tajusimme, että meidän on varattava esim. Juneau-Skagway -lauttaliput etukäteen netistä, olisi ollut aivan liian uuvuttavaa lähteä etsimään paikallista nettikahvilaa.

Palmer
Anchoragen lentokentältä otimme taksin suoraan downtownin Avis Car Rentaliin. Sen lisäksi, että tuntui turvalliselle ajatukselle vuokrata auto tunnetulta autovuokraamolta, joka on levittäytynyt lähes koko maapallolle, olimme juuri Avikselta löytäneet edullisimman menopelin vakuutuksineen päivineen; sellaisen pienen ja tavallisen henkilauton. Sattui kuitenkin niin, ettei näitä autoja ollutkaan saatavilla sillä hetkellä. Rinkat selässä taas arvottiin keskellä Anchoragea, että mitäs hittoa nyt sitten taas. Tarkoituksena oli ollut päästä heti autolla matkaan, mutta nyt pitikin harkita yöpymistä Anchoragessa. En osannut sulattaa sitä ollenkaan. Yksi yö Anchoragessa olisi tarkoittanut vain yhden päivän hukkaanheittoa päämäärättömään pööpöilyyn. Lisäksi lähin hostelli olisi ollut Alaska Backpackers Inn, joka ei ohuine seinineen, likaisine lakanoineen ja muuten karuine olosuhteineen kiinnostanut millään tavalla - ei ainakaan Historic Skagway Innin jälkeen!

Talsimme downtownin läpi Visitor Centeriin, joka oli pieni, söpö hirsimökki keskellä kaupungin vilskettä. Taivas oli kirkas ja kaukana pohjoisessa kohosi Mt. McKinleyn aamuauringossa punaisen hehkuvana kohoava huippu. Olin aivan ällikällä, että se näkyi Anchorageen asti sellaisena pilvettömänä aamuna! Mieli halusi jo matkustaa katsomaan sitä lähemmin. Mt. McKinleyn näkeminen oli yksi reissun odotetuimmista keisseistä!

Matanuska River, Palmer, & Chugach Mountains
Visitor Centeristä saimme kaikenmoisia esitteitä ja karttoja. Tiskin takana häärivä täti oli innoissaan ollessamme suomalaisia - se toinen tiskin takana häärivä nuorempi täti oli nimittäin norjalainen. Niin kuin se nyt sama asia olisi ollut, olla Norjasta ja Suomesta. Tilanne alkoi autonvuokraukseen osalta vaikuttaa pikkuhiljaa epätoivoiselle. Tädeillä Visitor Centerissa ei ollut tarjota kuin niitä samoja autonvuokrausosoitteita, joita olimme jo etukäteen katselleet. Ainut, mikä niissä niin tökki, oli hinta. Lopulta toinen tädeistä ehdotti meille erästä käytettyjä autoja vuokraavaa yritystä, jonka hinnat olivat huomattavasti edullisemmat kuin näissä isoissa ja suurissa puljuissa. Minä ihastelin ikkunasta Mt. McKinleyta, kun ukkeli rimpautti tuohon yritykseen.

Tuon puhelinsoiton ja muutaman mutkan myötä päädyimme vuokraamaan auton niin epämääräistä kautta, että olin varma, että meidät olisi vähintään voitu pidättää varastetulla autolla ajamisesta - tai jotain. Meidät haettiin Visitor Centerin edustalta valkoisella autolla ja autonvuokrausfirman omistajaksi esittäytyvän kuskin kolmas kysymys meiltä oli suoraan ja häpeilemättä: what do you think of russians? Kaveri oli muutenkin jokseenkin omituinen; puhui välillä taukoamatta ja toisinaan oli yhtäkkiä ihan hiljaa, vaikka keskustelu oli vielä kesken. Istuin takapenkillä hyvin hyvin hyvin epäileväisenä. En muista, milloin olisin ollut niin epäileväinen ketään tai mitään kohtaan. Olin aivan varma, että nyt meitä kustaan silmään ja pahasti. Ajelimme midtowniin. Yrityksen piha muistutti lähinnä kaatopaikkaa. Ketjun päässä nukkui sen näköinen koira, että se olisi voinut syödä meiltä päät irti halutessaan.

Diili oli lopulta kuitenkin hyvä ja sain myöhemmin katua sopimuksen allekirjoitushetkellä luomiani tuimia, vainoharhaisia ja arvostelevia ilmeitä ^.^ Tavallisen henkilöauton sijaan (jolle vuokraussopimus aluksi tehtiin) saimme lopulta allemme Jeepin, kun ukkeli huomasi kysyä, soveltuuko tavallinen henkilöauto Denali Highwaylle. Onneksi mies tiesi, mistä puhui, sillä muutamia päiviä myöhemmin ajaessamme tuota kyseistä tietä pitkin totesimme, ettei tavallinen henkilöauto todellakaan olisi ollut oikea valinta. Jeeppi olisi maksanut vakuutuksineen Avikselta varmasti lähes tonnin, mutta A-1 Car Rentalilta paketti maksoi vain rapiat $600. Eikä muuten haitannut sitten yhtään, että auto ei ollut uusi ja pramea.

Knik River, Palmer
Itsehän kieltäydyin täysin ajamasta autolla Anchoragessa, sillä a) auto oli automaattivaihteinen enkä halunnut opetella sen käyttöä keskellä suurkaupunkia, koska b) opetellessani olisin helposti voinut unohtaa esim. liikennesäännöt, ja c) olen huomattavasti parempi kartanlukija kuin tuo ukkelini. Minä siis luin karttaa ja käskin kääntyä milloin mistäkin risteyksestä ja ukkeli ajoi.

Menimme ensimmäisenä pesulaan, sillä reissukuteet alkoivat olla jokseenkin likaisia. Mahtoi sekin touhu näyttää aluksi hassulle. Seisoimme keskellä pesulaa ja ihmettelimme, miten homma toimii. Kävimme hakemassa automaatista pesuainetta (ensin tosin piti ostaa se pakollinen väärä tuote, eli joku hajusteainepurkki). Joku täti tuli meitä sitten neuvomaan. Itse pesukoneen ja kuivausrummun käytöstä selvisimme ilman ulkopuolista apua. Hyvillä mielin saattoi suunnata auton nokan kohti pohjoista, kun oli rinkka täynnä puhtaita vaatteita!

Ajelimme ympäri Anchoragea etsimässä ukkelille kalastusvälineitä. Siinä vierähtikin melkoinen tovi. Onneksi oli useampi kartta, joissa oli merkittynä mahdollisia potentiaalisia kalastustarvikeliikkeitä. Lopulta, muutaman tunnin ympäriinsä sekoilun jälkeen (suunnistaminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista Anchoragessa, sillä lähes joka toinen katu oli yksisuuntainen ja sen suunta oli tietysti aina sinne päin, mihin meidän ei pitänyt kääntyä), löysimme paikan, mistä ukkeli löysi itselleen vavan ja muutaman vieheen sekä koko Alaskan kattavan kalastusluvan.


Saatoimme viimein lähteä pitkälle edenneen iltapäivän aikana kohti ensimmäistä pitstoppia eli Palmeria, joka sijaitsi n. 70 kilometrin päässä Anchoragesta. Se oli pieni, 7000 asukkaan kylä, joka oli meidän matkan aikana ainut paikka, jossa saattoi nähdä ohimenevän vilauksen maataloudesta. Siellä oli erilaisia karja- ja hevostiloja ja erityisesti kaupunki oli tunnettu ennätyskokoisista juureksistaan. Mutta eihän siellä herranjestas mitään ollut. Paitsi hieno maisema eri näkövinkkelistä Chugach-vuorille. Kävimme ajelemassa Palmerin lähiseuduilla ja ukkeli kokeili onneaan Matanuska- ja Knik-joilla. Eklutna-joki oli turkoosi ja lohet hyppivät melkein syliin, mutta eivät tarttuneet ongenkoukkuun. Ohitse lipui saukko, joka ei välittänyt meistä ja monista muista kalastajista ollenkaan.

Palmer ja Chugach-vuoristo
Valley Hotel
Palmerissa ei oikein ollut edes mitään mainittavaa ravintolaa. Kävimme yhdessä ja koin siellä yhden elämäni kamalimmista - tai ainakin mieleenpainuvimmista - ruokakokemuksista. Se oli joku hippipaikka. Jestas, että olin ärjynä.
  
Matkapäiväkirja 9/9/14 Palmer - aamiaisella
"Roadtripin toinen päivä aluillaan. Yövyimme Palmerissa, Valley Hotelissa. Palmerista jäi päällimmäisenä mieleen huono ruokakokemus. Ravintola oli nimeltään Vagabond Blues. Jonkin sortin "hippiravintola", jos saan olla röyhkeä sanavalinnassani... Mikon ruoka oli "sekava mössö" ja omastani tuli vain pahalle päälle! KYLMÄÄ pastaa, siis todella kylmää! Seassa kaiken maailman kasveja ja ihan hiton tulista. En tykännyt, joten en syönyt.

Pekoni on joka paikassa mukavan rapsakkaa (paitsi em. paikassa, jossa lihaa tuskin saa missään muodossa!). Nytkin mulla on edessä melko muheva aamiainen.

...

Nyt jatkamme matkaa kohti pohjoista. Kohteena aluksi ainakin Talkeetna."

Kaiken lisäksi meidän hotellihuoneen suihkussa oli niin kummallinen hana, että meidän piti siirtää peseytyminen seuraavaan päivään. Me ei osattu käyttää sitä. Hohhoijaa.

16. lokakuuta 2014

Alaskadventures: White Pass & Yukon Route and something about The Brothel Museum

"The main gold rush, the turning point in Alaska's history, occured in Skagway when more than 40,000 gold-rush stampeders descended on the town at the turn of the century as part of the fabled Klondike Gold Rush. Most made their way to the Yukon gold fields by way of the Chilkoot Trail until the White Pass & Yukon Route Railroad was completed in 1900." - LP
Vuonna 1887 Skagwayssa asui kaksi ihmistä, tietää Lonely Planet. Vuotta myöhemmin 20 000 ihmistä, mikä teki tuolloin Skagwaysta Alaskan suurimman kaupungin. Sittemmin nuo ruuhka-ajat ovat hellittäneet ja jättäneet jälkeensä vain ne alle tuhat asukasta, jotka vielä kestävät valtavia turistimassoja ja kylmää pohjoistuulta ympäri vuoden. Heille on varmasti ihan tavallista, ellei jopa tylsääkin, arkea se, että kylässä sattuu olemaan historiallisen White Pass & Yukon Route Railroadin (WPYR) lähtö- ja pääteasema.


WPYR oli meidän syymme ajautua Skagwayhin. Olin varannut ja maksanut meidän junamatkan etukäteen Suomesta käsin (mihin kuului se stressiä aiheuttava puhelinsoitto kyseiseen puljuun...), joten paikan päällä vain kävelimme asemalle ja saimme tiskiltä lippumme maksukuittia vastaan. Ukkeli oli välttämättä halunnut valita kolmesta WPYR:n tarjoamasta junamatkasta Fraser Meadows Steam Excursionin, sillä se tehtiin ihan oikealla höyryveturilla. No, olihan se jännää ja varmasti sellainen once-in-a-lifetime-experience matkustaa höyryveturilla! Edestakainen matka Kanadan puolella sijaitsevalle Fraser-järvelle kesti nelisen tuntia, ja jotta olisimme edelleen tunteneet itsemme todellisiksi turisteiksi istuessamme noissa vanhanajan "salonkivaunuissa", meillä oli jälleen kerran mukana ihan oma selostaja. Ja se oli taas kerran ihan fine!



Reitti oli kuumottava. Yhtäkkiä raiteet kulkivat aivan jyrkäteiden ja rotkojen reunalla. Vaunujen päissä olevilla "ulkoilmatasanteilla" joutui tarttumaan kaiteeseen rytyset valkoisina, kun edessä avautui yhtäkkiä näkymä johonkin kauas alas. Korkeimmalla kohdalla ennen White Passin rajanylitystä raiteet kulkivat n. tuhannen metrin korkeudessa. White Pass Summitiin, eli Yhdysvaltojen ja Kanadan, Alaskan ja Brittiläisen Kolumbian, rajalle oli Skagwaysta matkaa vain 32 kilometriä. Hurjasta sijainnistaan huolimatta rautatietä rakentaessa ei ollut muinoin kuollut kuin kaksi ihmistä. Heidänkin kohtalonaan oli jäädä valtavan kivenlohkareen alle, ei tippua rotkoon.


Matkalla näimme todellisen haamusillan, kun sukelsimme paksussa sumussa vuoteen 1969 asti käytössä olleen Steel Bridgen ohitse. Se oli valmistuessaan vuonna 1901 ollut maailman pisin "ulokesilta" (cantilever bridge). Onneksi se oli poistettu käytöstä. Olisin mieluummin hypännyt junasta pois ja kuollut sinne vuorille yksin kuin matkustanut sitä siltaa pitkin! 

Steel Bridge
Ohitimme myös Dead Horse Gulchin. Tuossa rotkossa kulkenut kullankaivajien polku oli yli 3000 kuormaeläimen hautausmaa, pääsääntöisesti kai hevosten. Vuonna 1898 kullankaivajia ei enää ollut kiinnostanut kuormajuhtiensa kunto ja hyvinvointi. Koska oli ollut pakko vain päästä eteenpäin, eläimet oli ajettu loppuun niistä sen kummemmin välittämättä. Tuossa kohtaa polkua oli väsynyt myös itse moni kullankaivaja.

Maisemat olivat jälleen kerran sydäntä särkevät, vaikka sää olikin harmaa ja pilvet roikkuivat matalalla. Kanadan rajan ylitettyämme olimme täysin pilvessä eikä maisemia nähnyt lainkaan. Fraserissa pilvet alkoivat rakoilla ja toivat esiin edes osan noista kovin lappimaisista maisemista ja myöhemmin paluumatkalla Alaskan puolella pääsimme ihastelemaan niin pilvien seasta esiin ilmestynyttä Steel Bridgeä kokonaisuudessaan kuin ympärillämme kohoavia korkeita vuoren huippuja. 



Pakko kuitenkin myöntää, että olin odottanut retkeä niin paljon, että todellisuus ei ollut lopulta yhtä satumainen kuin olin kuvitellut. Jokin olematon asia jätti minut hieman pettyneeksi. En tiedä, oliko sillä vaikutusta, että olimme jo olleet yhdellä mielen räjäyttävällä junamatkalla Alaskassa ollessamme. En voi kuitenkaan sanoa, etteikö WPYR olisi ollut hieno ja uniikki kokemus. Gold rush -historia, joka oli avautunut meille Skagwayssa, syveni entisestään tuolla upealla vuoristojen halki kulkevalla kullankaivajien polulla. Se toi sitä lähemmäksi, kaikin mahdollisin tavoin, enkä voi olla suosittelematta sitä kaikille, jotka eksyvät tuohon syrjäiseen maailmankolkkaan. 

Viimeinen aktiviteettimme Skagwayssa ennen lähtöä 6. syyskuuta oli vierailu Red Onion Saloonissa. Söimme siellä brunssin ja osallistuimme sen jälkeen yläkerran brothel museumin opastetulle kierrokselle. ROS oli tunnelmallinen ravintola, jonka tarjoilijat olivat pukeutuneet teeman mukaisesti paljastaviin porttolan asuihin, seinillä oli maalauksia ja valokuvia alastomista naisista ja katon rajassa oli rivi ikivanhoja alusastioita. Tarjoilijoille oli ihan fine, että syömään ja juomaan tulleet asiakkaat ottivat heistä ja heidän erittäin tyrkyllä olevista rinnoistaan kuvia matkamuistoksi! 
"Skagway's beloved saloon was once a house of sin, the reason for its tours of the upstairs bedrooms, now a brothel museum. Tours are '$5 for 15 minutes just like in 1898' and are offered throughout the day." - LP


15 minuutin aikana opas kertoi meille Red Onion -porttolan toiminnasta ja esitteli meille yläkertaa, jossa oli harrastettu tosi tuhmia juttuja viime vuosisadan vaihteessa. Opas vakuutti, ettei talossa työskennelleiden naisten olot koskaan olleet olleet millään tavalla huonot tai säälittävät ja ankeat niin kuin voisi kuvitella, vaan pikemminkin erinomaiset; olivathan he tienanneet tuolloin enemmän päivässä kuin kaupunkiin saapuneet kullankaivajat! Tuolloin talon emäntä oli pitänyt erittäin hyvää huolta tytöistään.


RO:n tytöt olivat saaneet valita itselleen huoneisiinsa pariisilaista tapettia.
Kuten jo aiemmin mainitsinkin, Red Onion Saloonissa, kuten muuallakin Skagwayssa, kummittelee paljon. Itse asiassa löysin bittiavaruutta selaillessani jopa kyseistä rakennusta koskevan blogin, jossa kerrotaan siellä tapahtuvista paranormaaleista ilmiöistä. Kun googlettaa enemmän löytää vaikka mitä kummitusjuttuja juuri Red Onion Saloonista ja sen erityisestä asukkaasta Lydiasta! Koittakaapa etsiä, vaikka sitten ihan piruillaksenne! 


Lydia's Room
Lydia oli aikoinaan yksi talon prostituoiduista. Vaikka Lydiasta on jo aika jättänyt, hänen henkensä vaeltelee edelleen RO:n yläkerrassa. On kuultu askeleita ja Lydian huoneessa kuvatuissa kuvissa saattaa toisinaan nähdä vilauksen tästä naisesta (itse en ole vielä tarkkaan tarkastellut tuossa huoneessa tai museossa ylipäänsä ottamiani kuvia). Oppaamme kertoi myös itse kokeneensa kummia juttuja tullessaan ensimmäisenä töihin tai lähtiessään sieltä viimeisenä, esim. valot ovat sammuneet tai syttyneet itsekseen. 

Keino pelotella vierailijoita vai totisinta totta? Hmm... ;)

Seuraavaksi matkasimme Juneaun kautta takaisin Anchorageen, josta vuokrasimme auton ja lähdimme suurelle road tripille!

12. lokakuuta 2014

Alaskadventures: Skagway

Skagway. Alunperin tuota kaakkois-Alaskassa, Lynnin kanavan pohjukassa sijaitsevaa maailmankolkkaa asuttivat Tlingit-intiaanit. He nimesivät tuon paikan Skaguaksi, joka heidän kielellään tarkoittaa tuulista paikkaa. Myöhemmin, uskoisin 1800-luvun loppupuolella, kun tuo pieni kylä alkoi olla olennainen osa Klondiken kultaryntäystä, paikan nimi käännettiin helpommin kanta-amerikkalaisten kielille sopivaksi, Skagwayksi. Mutta voi pojat, kyllä siellä sitten tuulikin! Oli huvittavaa seurailla ihmisiä, jotka juoksivat hädissään päästä lentäneen hattunsa perässä tai yrittivät epätoivoisesti pitää kiinni nurinpäin singahtaneesta sateenvarjostaan. Paikalliset kertoivat, että Skagwayssa tuulee aina yhtä kovaa.

Skagway ei varsinaisesti ole mikään metropoli. Siitäkin huolimatta, vaikka tässä "kaupungissa" asuu vain alle tuhat asukasta, siellä käy vuosittain lähes miljoona turistia. Lähes miljoona. Me olimme kaksi heistä. Voisi kuvitella, että sellainen olisi mun pahin painajainen. Joutua keskelle turistirysää.


Skagwayssa kaikki liittyi turismiin; se suorastaan eli siitä. Siellä kaikki myös liittyi Klondiken kultaryntäykseen. Kylän muutama sata metriä pitkä pääkatu, Broadway, oli vanhojen, alkuperäisten rakennusten piirittämä ydinkeskusta, jonka voisi oikeastaan sanoa kattaneen koko kylän. Kaikki tapahtui Broadwaylla. Kaikista niistä eteenpäin rynnistävistä turisteista huolimatta kaupunki varasti mun sydämeni ja antoi mielikuvituksen laukata pitkälle yli sadan vuoden takaiseen historiaan, jolloin Skagway oli perinteikäs elokuvien villi länsi ja tuhansia kullanhimoisia ihmisiä saapui sinne etsimään onneaan - tai useimmiten kai vain kuolemaan yrittäessään löytää tuota onnea villistä ja armottomasta erämaasta. Kadulla maleksiessa saattoi kuvitella Wells Fargosta (Alaskan Bank) rynnistävät lainsuojattomat ryöstämineen rahoineen ja saluunojen edessä torkkuvat kirjavat karjahevoset ja ehkä katua pitkin astelevan pelätyn sheriffin stetson päässään. Vuorilta olisi voinut helposti kantautua Tlingit-intiaanien pelottavat sotahuudot.

Tulee vähän mieleen se korttipeli, Bang! ^.^

Broadway


Broadwayn kävelytiet olivat katetut ja laudoitetut ja näiden boardwalkien ympärillä kohosivat alkuperäiset historialliset puurakennukset, joiden tiloissa useimmiten toimi kultaryntäyksen historiasta kieliviä koru- ja kultaliikkeitä. Niiden ovilla seisoi sisäänheittäjiä, jotka yrittivät vakuuttaa ohitse käveleviä turisteja mitä edullisimmilla tarjouksillaan. Hetken aikaa luulin eksyneeni Aasiaan, mutta Skagwayn riivaajien määrätietoisuus kalpeni helposti Kathmandun tiikerisalvamyyjien rinnalla. Tupakointi oli Broadwaylla sallittua, mutta roskaamisesta saattoi rapsahtaa sakko aivan kuten Juneaussakin. Tietysti boardwalkille heitetyt tupakantumpit olisivat helposti sytyttäneet vanhat puurakennukset liekkeihin ja tuli olisi helposti levinnyt tiukkaan rakennetulla alueella. Oli ihan reilua ja ymmärrettävää, että joka korttelin kulmassa oli suuria roska- ja tuhka-astioita, joissa pyydettiin suojelemaan historiallista kaupungin keskustaa.


Kaupungin portilla seisoi kaksi vanhaa höyryveturia. Kaupungin äänimaailmaan kuului olennaisesti yksi tai kolme kertaa päivässä huutava junanpilli, joka lähti kohti 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Kanadan rajaa, sen ylitse ja vielä takaisin seuraten historiallista kullankaivajien reittiä Skagwaysta Klondikeen. Pulju, joka näitä turistijunamatkoja järjesti oli nimeltään White Pass & Yukon Route, joka oli oikeastaan se syy, miksi päädyimme matkallamme Skagwayhin (siitä sitten myöhemmin!). Satamassa seisoi kaupungin kokoon nähden naurettavan isoja risteilijäaluksia, joista pisimmän matkan tuonne oli tehnyt hollantilainen alus, vai oliko se norjalainen... Vaikka Skagwayhin pääsee myös tietä pitkin (kaukaa ja vaikeasti kiertäen Kanadan kautta), huomattavasti suurin osa kaikista matkalaisista kävelee kaupunkiin sataman kautta. Me emme saapuneet loistoristeilijällä, vaan pienellä Malaspina-nimisellä lautalla, jonka matka Juneausta Hainesin kautta Skagwayhin kesti kuusi ja puoli tuntia.

To the Skagway, Lynn Canal
Perille saavuttuamme kohtasimme ongelman, jonka kai jokainen omatoimimatkailija kokee ainakin kerran reissullaan. Emme olleet varanneet etukäteen majapaikkaa Skagwaysta, mutta luotimme lujasti Lonely Planetin hotelli- ja hostellitarjontaan, joka vakuutti pääsääntöisesti edullisuudellaan ja runsaudellaan. Emme kuitenkaan tienneet, että sinä viikonloppuna Skagwayssa järjestettäisiin suuri Skagway Run - tai jotain - ja että koko kylä olisi täynnä kanadalaisia maratoonareita. Lähes kaikki koluamamme paikat olivat täyteen buukattuja. Painavat rinkat selässämme tuskailimme, että mitäs nyt, kun olimme käyneet kysymässä huonetta jo ainakin neljästä omalle budjetillemme sopivasta paikasta. Päätimme lopulta kokeilla onneamme hieman tyyriimmästä hotellista, josta sitten nuo kahdeksi yöksi tarvitsemamme yöpaikat löytyivätkin. Tuo hotelli oli Skagway Inn ja se on ollut tähän astisen elämäni hienoin hotelli, jossa olen koskaan yöpynyt. Kahdesta yöstä pulittamamme $180 olivat erittäin hyvin tuhlatut!


Matkapäiväkirja 9/7/14 Alaskan Hotel once again, Juneau
"Se on semmosta se omatoimimatkailu, aina ei mene putkeen. Niin kuin saapuessamme Skagwayhin. Painavat rinkat selässä talsittiin katuja ja etsittiin hotellia. Siellä oli jokin Skagway Run -tapahtuma (juoksivat 110 mailia Skagwaysta Whitehorseen [Kanadaan]), joka oli buukannut monet hotellit ihan täyteen väkeä. Onneksi sitten löysimme The Skagway Innin.

Vitutti koluta hotelleja läpi. Ei muuten, mutta se rinkka. No, itsepähän olen matkustustyylini valinnut..."
Ei, historiallisessa Skagway Innissa ei ollut huippuluokan hotellissa nähtyjä taulutelkkareita tai minibaaria, kylpy- tai poreammeita, ei edes huonekohtaisia suihkuja eikä aina ihan omaa vessaakaan (reissun päällä sitä usein arvostaa edullisuutta ja edullisimmat kämpät ovat yleensä niitä, joissa on yhteiset suihku- ja wc-tilat muiden asukkaiden kanssa, mikä on siis täysin no big deal. Skagway Innissa meillä tosin hintaan sisältyi oma wc, mutta ei suihkua). Mutta voi että, miten olikaan hotellissa fiilistä! Entisenä porttolana toimineessa rakennuksessa (In a restored 1897 Victorian building that was originally one of the town's brothels - what building still standing in Skagway wasn't? - the inn is downtown ... filled with antique dressers, iron beds and chests. - LP) oli onnistuttu säilyttämään sinne kuuluva ajan henki ja tunnelma. Huoneet oli nimetty aikoinaan tuossa ilotalossa työskennelleiden tyttöjen mukaan ja omamme näistä oli Birdie. Mitä lie haureuksia ja syntejä siinäkin huoneessa oli Birdie muinoin harrastanut... Skagway Innissä muistimme ensimmäistä kertaa olevamme häämatkalla ja ainoastaan siksi, että huone oli niin uskomattoman kauniisti, historiaa henkivästi ja ajatuksella sisustettu. Ihan heti en varmasti tule yhtä superihanassa hotellissa asumaan.

The Historic Skagway Inn
Ensimmäinen iltamme Skagwayssa oli... no, väsynyt ja laiska. Koska kaupungin keskusta-alue oli niin kovin pieni, se oli nopeasti koluttu läpi. Jonkun aikaa kulutimme Bonanza-saluunassa muhevaa hampurilaista syöden, mutta sitten päätimmekin hengailla loppuillan meidän hotellissa. Tai emme varsinaisesti päättäneet; siinä vain kävi niin. Kuuntelimme wc:stä kuuluvaa lorinaa ja kolinaa, joka todennäköisesti kuului hotellin vesiputkistoista tai toisista huoneista. Itse kuitenkin sen uskon olleen Birdie. Kummitushuora.

Matkapäiväkirja 9/6/14 Malaspina SGY to JNU
"Kummitushuora, joka kävi meidänkin wc:ssä kakalla."
Skagwayssa kummittelee ja paljon. Red Onion Saloonin Lydia on kuuluisin kaikista, hänestä on kerrottu televisiossakin. Tästä ja meidän junamatkasta kuitenkin sitten ensi kerralla lisää!

Broadway

(Voi miten nöyränä tämän tekstin kirjoitin kaiken sen Bloggerin tallennussekoilun jälkeen!)

Luetuimmat

Arkisto