17. lokakuuta 2011

Terveisiä itä-Euroopasta, osa 3.

Viimein on aikaa kirjoittaa viimeinen osio mun Unkarin reissusta!

Hortobágy sijaitsee Debrecenista n. 30 kilometriä lounaaseen ja on tunnettu kuuluisasta nonius-hevosten siittolastaan ja The Puszta Fiverista. Itse Hortobágyn kylä oli sellainen Koskenpään kokoinen pläntti (kenties vähän isompi) keskellä Pustan luonnonsuojelualuetta: juna-asema - tässä yhteydessä on turha puhua ainakaan rautatieasemasta - koostui kaksista raiteista ja pienestä tönöstä, keskustassa sijaitsi vain kaksi ravintolaa ja muuten siellä ei sitten mitään oikein ollutkaan. Muutama matkamuistomyymälä tosin oli auki sunnuntai-päivästä huolimatta. Heti ei näyttänyt siltä, että kesäisin sesonkiaikaan kylä kuhisisi ainakin hevosturisteja. Nyt sesonki oli siis jo ohitettu, joten kylä oli melko aution näköinen. Se ei tosin haitannut, saipahan ihan rauhassa katsella ympärilleen.

Kävimme toisessa kylän ravintoloista syömässä ja lähdimme tämän jälkeen oikaisemaan luontopolkua pitkin kohti tätä Hortobágyn kuuluisaa hevossiittolaa. Sitä ennen kuitenkin näimme melko mielenkiintoisen ilmestyksen. Asfalttia pitkin kulki jonkunlainen laitapuolen kulkija rähjäisissä vaatteissaan. Ensin huomioni kiinnittyi siihen, että miehen toinen käsi oli poikki ranteesta. Sitten huomasin komean haukkamaisen linnun kököttävän miehen käsivarrella. Ensin piti hieraista silmiä ja sitten vasta tajuta, että lintu oli ihan oikea! Ilmestys oli varsin makea ja mua jäi vähän harmittamaan, etten ehtinyt ottaa kuvaa parivaljakosta. Tosin, jos olisin mennyt kysymään, saanko ottaa miehestä ja tämän "lemmikistään" kuvan, olisin voinut hyvinkin saada vaikka veitsestä mahaan; sen verran epäilyttävän näköinen kaveri ole kyseessä. Lintu oli jonkinsortin petolintu, näytti isolta haukalta.

Oikaisimme siis talleille sankan kasvillisuuden ja pellon poikki. Tunsin itseni vähintäänkin jälleen yli-innokkaaksi pikkutytöksi, kun ostimme liput hevoskärryajelulle, joka veisi meidät pustalle ihmettelemään luonnonsuojelualueen ihmeellisyyksiä. Ennen kuin hyppäsimme pomppivaan kyytiin, kävimme sisällä tallirakennuksessa ja niinhän siinä kävi, että kaipuuni hevosen selkään alkoi jälleen nakertaa. En ainakaan tietoisesti ollut aikaisemmin törmännyt tähän Unkarin ylpeyteen, nonius-hevosrotuun, mutta kyllä ne sitten olivat kauniita! Myöhemmin hevoskärryajelun yhteydessä selvisi, että ne ovat myös hyvin koulutettuja ja rautaisia luonteeltaan.



Ensimmäinen, ja vaikuttavin, etappi hevoskyydissä oli The Puszta Fiver. Tästä hurjan oloisesta touhusta  ensimmäisenä mieleen tullut ajatus oli se, miten niin moni suomalainen hevosihminen saisi vähintäänkin sydänkohtauksen nähdessään sen menon ja meiningin. Olimme jutelleen ystäväni kanssa jo ennen reissua, että Suomessa hevostouhu on tainnut hieman mennä överiksi juurikin siksi, että hevosia on alettu "inhimillistää" liikaa ja niitä kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, tai ainakin kuin helposti särkyvää lasia. No, unkarilainen hevosmiestaito ainakin tuntuu kohtelevan hevosiaan vain ja ainoastaan hevosina: siis isoina ja voimakkaina eläiminä, jotka eivät mene pienestä rikki!


Toisinaan tässä rykelmässä on kuulemma jopa seitsemän hevosta ja kummallisinta, tai ainakin ihailtavinta tässä oli se, miten tuo "kuski" sai nuo hevoset tottelemaan itseään. Mä en oikein edes tiedä, miten se tapahtui, sillä vaikka kuskilla oli ohjat käsissään, en usko kyse olleen hevosten suun repimisestä. Kovasti tuo mies ainakin huuteli tuolta, välillä hevosille ja välillä varmaan meille turisteillekin, en tiedä. Komeaa hevosen käsittelytaitoa, sillä vaikka hevoset vaikuttivat hurjapäisiltä ja suorastaan raivokkailta, ne olivat koko ajan kuskinsa komennon alla. Tehkää ite perässä!


Lisää unkarilaista hevosmiestaitoa! Tässä oli, niin kuin jo aikaisemmin jo mainitsinkin, melkoisen rautaisia hevosia. Ratsastajilla oli komeat ruoskat käsissään ja löivät niillä ilmaa ratsastaessaan. Siitä kuului sellainen mätke, että siinä olisi moni suomalaisratsu (okei, ehkä kaikki) ottanut jalat alleen ja hyvin äkkiä! Mutta näitä ratsuja se ei tuntunut juurikaan hetkauttavan. Niitä ei hetkauttanut myöskään se, että ratsastaja pyysi niitä menemään maahan makuulleen (ratsastaja siis istui koko ajan hevosen selässä) ja siinä miehet sitten lätkivät ruoskiaan aivan hevosen naaman vieressä. Kuten voitte arvata, hevosia ei kiinnostanut tämäkään moinen lätkiminen.

Noniusten satuloissa ei ole mahavyötä...
Näiden välillä vallitsi täydellinen luottamus.

Hevosia haetaan laitumelta. Niin kuin huomaatte, näin isoa hevoslaumaa ei talutettu, vaan ne seurasivat kuuliaisesti ratsastajia. Jokaikinen. Mites tämmöinen onnistuu Suomessa? Mä tiedän! Haet yhtä hevosta laitumelta ja kaikki juoksevat vain karkuun (näin hieman yleistäen, toki)!
Reissu Hortobágyyn oli kyllä koko matkan kohokohta meikäläiselle, jonka edelleen lasken hevostytöksi, vaikka olenkin viime vuosina erkaantunut paljon koko touhusta. Suosittelen hevosihmisiä matkaamaan Unkariin ja ottamaan oppia luonnollisesta hevosmiestaidosta! Toki itse Pusztakin oli näkemisen arvoinen asia: harvoin sitä tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi, kun katselee ympärilleen ja maan ja taivaan rajalla ei näy mitään. Ei yhtään mitään. Naureskelinkin itsekseni, että minä, joka rakastan vuoria ja vuoristoa, vaikutun niin paljon pelkästä tasaisesta arosta. Ehkä pointti piilee kuitenkin siinä, että vuorelta sä voit nähdä kauas, mutta niin sä kyllä voit nähdä kilometri tolkulla jatkuvalla tasaisella arollakin!


Auringonlasku Pustalla.
Loppuun vielä Hippos-lehden artikkeli unkarilaisesta hevosmiestaidosta, jonka myös ystäväni oli linkittänyt omaan blogiinsa. Lukekaa ihmeessä!

15. lokakuuta 2011

Terveisiä itä-Euroopasta, osa 2.

Ystäväni ja tämän opiskelukaverinsa siis asustelivat pohjois-Debrecenissa yliopiston ja yliopistollisen sairaalan kulmilla omassa Augusta-nimisessä opiskelijoiden "hotellissa". Käväisin reissuni aikana muutaman kerran heidän kämpillään ja toisena iltana kävimme ihastelemassa yliopiston ja yliopistollisen sairaalan kampusta ja rakennuksia.


Kampus oli äärimmäisen vaikuttava. Ihan alkoi salaa hävettää Suomen yliopistokampukset ja -rakennukset. Toisaalta oli taas helppo vaikuttua asiasta, johon ei Suomessa kovin usein törmää. Suomessa kaikki on hieman uutta ja modernimpaa ja jos ei ole, niin siihen on ainakin pyrittävä. Rakennukset kampuksella olivat vanhoja ja niiden ympäristöön oli todella panostettu. Tosin, kuten kuvassa näkyy, lehdet olivat ehtineet hieman vallata nurmialueita ja kulkureittejä.


Voi, miksi Suomessa ei ole vastaavanlaista? Itse kun työskentelee Suomessa sairaalassa (aina ei kyllä ihan uskoisi...), ei voi mitään hiljalleen jostain syvältä kumpuavalle kateudelle: kyllä mäkin työskentelisin mielelläni sairaalassa, jonka etupihaa ei täytä pelkästään harmaa asfaltti ja järjetön parkkipaikka! Toki, onhan Rauhaniemen sairaala kauniilla paikalla Näsijärven rannalla ja sielläkin on luonto lähellä, mutta ei samalla tavalla kuin Debrecenissa. Mutta jos vertaa esimerkiksi TAYSia ja Debrecenin yliopistollista sairaalaa, niin Debrecen lyö TAYSin aivan satanolla, vaikka samantasoisia sairaaloita ovatkin. Sisällä rakennuksissa en kuitenkaan käynyt. Hoito on kuulemma asianmukaista, nykyaikaista ja ammattitaitoista.

Sitä paitsi, kaiken järjen mukaan, luonnon läheisyys ja viihtyisä ympäristö, johon on todella panostettu, auttaa potilaiden paranemisessa ja kuntoutumisessa taatusti paremmin kuin tylsä asfalttimaisema!


Mitäpä tuosta yllä olevasta Debrecenin yliopiston päärakennuksesta enää voi edes sanoa, kun kaikki oleellinen näkyy kuvassa? Komea pytinki, astetta erilaisempi kuin suomalaiset yliopistorakennukset. Suihkulähteet ja kaikki, kyllä kelpaisi munkin tuolla opiskella! On myös kuulemma ihan tavallista, että suihkulähteessä käy kirurgit sun muut korkeasti koulutetut ihmiset uiskentelemassa - salaa siis kuitenkin. Tällaisia juttuja vain kuulin ohimennen. No, yliopiston piha-alueesta tuli mieleen lähinnä jonkun antiikin aikaisen pääjehun palatsin piha. Se oli siis todella hieno ja lukeutuu varmasti yhdeksi Debrecenin kuuluisimmista nähtävyyksistä (niitä ei vissiin ole kuitenkaan montaa, sillä toinen merkittävä nähtävyys oli Debrecenin kirkko ja siinä ne sitten taisivat ollakin...).

Rapelopäivänä, tuon legendaarisen kansainvälisen yön jälkeen, lähdettiin sitten rentoutumaan Debrecenin Thermal Baths - kylpylään, joka kantoi nimeä Aquaticum. Tarjolla oli sisä- ja ulkoallasta. Sisätiloissa oli erilämpöisiä altaita, 20 asteesta 40 asteeseen, ja veden lämpö oli  kuulemma peräisin maan sisältä (eräänlaisia kuumia lähteitä siis). Ulkona lilluimme myös melko lämpöisessä altaassa, mikä oli ihanaa, koska ilma alkoi olla jo aika viileää. Vesi oli melko mineraalipitoista, likaisen väristä siis (mutta ei kuitenkaan likaista!), ja olo altaassa tuntui melko kevyeltä siinä raskaassa krapulaolotilassa.

Ennen kuin siirryn Unkarin suosikkiaiheisiini Hortobágy, Hortobágyn nonius-siittola ja unkarilainen hevosmiestaito, niin mainitsen vielä Debrecenin kirkon, kirkontornin ja sen yli-innokkaan lipunmyyjämummelin, joka ei meinannut päästää mua ulos koko kirkosta.


Ajattelin siis ajan kulukseni pyörähtää Debrecenin kirkontornissa ihastelemassa maisemia ennen kuin juna kohti Hortobágya lähti. No, hieman korkeanpaikankammoisena oli varsin mielenkiintoista ensinnäkin nousta kirkontorniin, kun portaat olivat jyrkät, ahtaat ja kapeat. Ainut ajatus oli lähinnä se, että puuportaat pettää mun alta ja mä paiskaudun johonkin betoniin kaukana alhaalla. No, kuitenkin, selvisin koettelemuksesta hienosti, mutta meinasin todellakin jumittua kirkkoon. Pienikokoinen mummeli, joka oli mulle myynyt lipun kirkkoon, tolskasi unkaria mulle aivan kieli poskellaan, huitoi joka suuntaan eikä päästänyt mua heti lähtemään. Alkoi olla vähän kiire, mutta kohteliaasti mä sitten vielä pyörähdin kirkon alttarilla ja tsekkailemassa jotain Raamatun pienoismallikaupunkeja. Mummu katsoi tosin siltikin hyvin pettyneenä, kun mä poistuin paikalta...

Mutta, palaan asiaan vielä kertaalleen Unkarin matkastani, sillä heppareissu suorastaan vaatii oman tarinansa!

13. lokakuuta 2011

Terveisiä itä-Euroopasta, osa 1.

Nyt on Unkarin reissu heitetty onnistuneesti ja kotiin palattu hyvillä mielin. Ajatus työnteosta alkoi hieman tökkiä matkan aikana, mutta ehkä tämä arki tästä hiljalleen alkaa taas pyöriä. Ennen kuin mä kuitenkaan kokonaan palaan siihen tavalliseen ja tylsään arkeen, haluan jakaa teille rakkaille lukijoilleni kokemukseni Unkarista, tuosta silmän kantamattomiin jatkuvan pustan maasta.

Matkustin siis tapaamaan parasta ystävääni Unkarin Debreceniin, jossa hän on parhaillaan opiskelemassa. Lensin Finnairilla Budapestin Ferihegyn lentokentälle ja jatkoin matkaa junalla n. 230 kilometriä kohti itää, lähes Romanian rajalla sijaitsevaan Debreceniin. Debrecen on Unkarin toiseksi suurin kaupunki, samaa luokkaa asukasluvultaan kuin Tampere eli n. 200 000 asukasta. Ensisilmäyksellä tuo epäitä-eurooppalainen kaupunki ei kuitenkaan vaikuttanut läheskään yhtä isolta paikalta kuin Tampere.


Epäitä-eurooppalaiselta Debrecen vaikutti ehkä siksi, että ennakkoluuloni itä-eurooppalaisista kaupungeista oli mitä oli: kamalasti köyhyyttä, rumia vanhoja rakennuksia ja epäilyttävän oloisia ihmisiä. Syvä anteeksipyyntö Debrecenille tästä, sillä yllätys oli positiivinen. Keskustan alue oli siisti ja hyvin hoidettu: vaikka lähes joka toisella vastaantulijalla oli rööki suupielessä, tupakan tumppeja ei näkynyt missään (kiitos tuhka-astioiden runsaan määrän!). Kukka- ja viheristutuksien kimpussa hääri koko ajan joku puutarhuri. Ihmiset näyttivät kaikkea muuta kuin köyhiltä. Ehkä näkymä katukuvaan olisi ollut toinen, jos olisin kerennyt syventyä Debrecenin syrjäkujiin enemmän. Ainakin itä-eurooppalainen kuvitelma toteutui helposti heti, kun lähti junalla ulos kaupungista.

En ehtinyt olla maassa kuin muutaman tunnin, kun mulle oli muodostunut jo kuva siitä, minkälaisia ihmisiä unkarilaiset ovat. Ystäväni kertoi, että unkarilaisia pidetään melko myrtsinä kansana, vähän niin kuin suomalaisiakin. Itse olin kuitenkin kovin otettu siitä, miten minut ulkomaalaisena otettiin vastaan. Mun painavaa matkalaukkua tarjouduttiin kantamaan ja nostelemaan. Apua tarjottiin, vaikka yhteistä kieltä ei löytynyt. Tosiaan, unkarilaisten englannin kielen taito ei ole kovinkaan kehuttava, joten toimeen oli tultava vähäisillä oppimillani unkarinkielen sanoilla ja elekielellä. Kaipa hätätapauksessa saksakin olisi auttanut, unkarilaiset kun tuntuivat osaavan saksaa yllättävän hyvin. Liekö jonkinlainen jäänne Itävalta-Unkarin ajoilta...

Hyvä esimerkki ystävällisestä unkarilaisesta oli mun majatalon, Nemethy Panzionin, eräs työntekijä, joka oli heti mua vastassa ja kantamassa mun laukkua yläkertaan. Se oli sellainen herttaisen ja vähän yli-innokkaan oloinen vanhempi mieshenkilö, joka tolskasi mulle unkaria minkä kerkesi. Mitäänhän mä en tästä ymmärtänyt, hymyilin vain kohteliaasti takaisin. Englantia mies ei tainnut puhua sanaakaan. Onneksi sisäänkirjautumislomakkeessa oli tiedot myös englanniksi, muuten olisi ollut aivan oma lukunsa selvittää, mitä lapussa haluttiin tietää.

Nemethy Panzio
Nemethy Panzionissa mua eniten hykerrytti sen tunnelma. Mun huone oli pieni ja suloinen yhden hengen huone, josta avautui näkymä majatalon sisäpihalle. Ainut miinus, jonka voin tästä majapaikasta mainita, oli ohuen ohuet seinät. Toisena yönä kuulin naapurihuoneen miehen kuorsauksen ja toisena heräsin, kun toisella puolella alettiin kuivata hiuksia noin kello 02:00. Viisi yötä tässä aivan keskustan liepeillä sijaitsevassa majatalossa maksoi minulle lopulta vain 41 500 forinttia (alle 150 euroa). Oman majataloni ulkonaisen ja henkisen olemuksen lisäksi mua viehätti todella paljon myös kaupungin muu arkkitehtuuri ja koristeelliset rakennukset. Olin jollainlailla aivan haltioissani. Söpöjä kahviloita, hyvin hoidettuja majataloja, vaikuttavia liikerakennuksia... juuri kaikkea sitä, mitä en osannut ollenkaan odottaa. Niin erilaista kuin Suomessa, että ihastuminen oli aivan pakollista!


Matkustaminen Unkarin itärajoille kesti lähes lahjakkaat 12 tuntia, mutta perille päästyäni kirjauduin vain nopeasti sisälle hotelliin, käväisin suihkussa ja lähdin ystäväni kanssa syömään. Ennen matkaa hieman aavistelinkin, että tämä mun vähähiilihydraattinen ruokavalio, tai yleensäkin kevyt ja terveellinen ruokavalio, tulisi kokemaan valtaisaa takapakkia, ja oikeaanhan mä osuin! Unkarilainen ruoka vaikutti melko lihapainotteiselta, vaikka jokaisesta niistä neljästä ravintolasta ja muutamasta kahvilasta kasvisruokaa löytyikin. Päiväreissulla Hortobágyssa maistoin myös perinteistä unkarilaista lihaa: gulassia. Se oli hyvää, mutta aivan helkkarin täyttävää! Siitä, mistä se on valmistettu, mulla ei ole pienintäkään haisua... no, ravintolakiintiö taisi täyttyä tuon viiden päivän aikana melko täydellisesti, vaikka rahapussia se ei juurikaan laihduttanut. Ainut, jonka tässä nyt pitäisi laihduttaa olen minä. Kiloja tuli reissun aikana pari takaisin. Mutta mitäpä pienistä, kun ei pienetkään meistä!


Ensimmäinen kokonainen päivä meni ihmetellessä kaupungin menoa. Koska oli perjantai, ystävälläni ja tämän kaverilla oli vielä velvollisuuksia opiskelujensa parissa aamusta muutaman tunnin ajan, kulutin aikaani päivystämällä keskusaukion lähettyvillä. Välillä istahdin penkille, polttelin tupakkia ja pällistelin ihmisiä. Siistien pensasaitojen takana hanuristi soitti Kummisetä-elokuvan Speak softly love-tunnusmusiikkia. Jonkinsortin Kummisetä-fanina olin aika fiiliksissä. Miten osuikaan!

Illalla oli sitten tarkoitus tutustua Debrecenin yöelämään. No, se onnistui melko hyvin. Ostettiin vähän viiniä ja olutta kaupasta, aloiteltiin tyttöjen majapaikassa ja lähdettiin sitten taksilla keskustaan. Ensimmäinen yökerho oli aivan täyteen ahdettu, ilmastointi ei tuntunut toimivan (siellä kun baareissa saa edelleen tupakoida missä tahtoo) ja juomavalikoima oli suppea. No, siirryimme sitten Chicago-nimiseen yökerhoon ja illan ja loppuyön meno muuttui varsin kansainväliseksi. Oli iranilaista, saksalaista, pakistanilaista, ruotsalaista sekä myös _eräänlainen_ bulgarialainen. Puhuttua tuli suomen lisäksi ainakin englantia, saksaa ja norjaa. Long island ice tea unkarilaisittain (pienessä lasissa ehkä desi erilaisia viinaksia ja vähän limsaa päälle) teki tehtävänsä. Aamulla jomotti.

Unkarin reissun osalta palaan vielä lähiaikoina asiaan ainakin Debrecenin kauniin yliopiston ja yliopistosairaalan kampuksen ja Hortobágyn kauniiden nonius-hevosten merkeissä! See ya!

13. syyskuuta 2011

Mää näytän teille kaikille...!

Eilen tää koko projekti kävi niin tunteita herättäväksi, että hyvä etten alkanut itkeä (tai vaihtoehtoiseti raivota)!

Juttelin eilen puhelimessa tuon kaverini tutun kanssa, joka siis on matkustellut ympäri maailmaa reppureissaten ja tasan vuosi sitten eksynyt ystävänsä kanssa Nepaliin, minun unelmakohteeseeni. Hän kertoi enemmän kuin mielellään kokemuksistaan Nepalista ja avarsi mun tietämystäni ko. maasta vaikka kuinka ja paljon. Puhelun jälkeen en ollut pysyä housuissani, olin niin innoissani. En edes muista, milloin olisin ollut niin innoissani. Sain omituista voimaa ja vahvuutta lähteä tilaamaan lentolippuja välittömästi. Hetken aikaa koko reissu tuntui niin realistiselta, eikä lainkaan niin pelottavalta kuin yleensä olen sen kokenut. Tällä ihmisellä ei ollut yhtä ainoata negatiivista sanaa koko kohteesta. Ympäri maailmaa kiertänyt nainen kertoi minulle, että Nepal on vetänyt ehdottomasti pohjat upeudessaan, ihmeellisyydessään ja monipuolisuudessaan. Miten mä voisin olla innostamatta tällaisesta puheesta?

Nainen kertoi olleensa kohteessa kolmisen viikkoa ja kokenut tänäaikana mahtavan paikallisen matkanjärjestäjän pulkassa kaiken, mikä Nepalissa ihmisiä vaan voi kiinnostaa. N. 300 EUROLLA nainen oli ystävänsä kanssa tutkinut Kathmandu Valleyn laidasta laitaan Unescon maailmanperintökohteineen ja yli 2000 vuotiaiden temppeleiden salat, matkustanut etelä-Nepalin viidakkoon kolmeksi yöksi katselemaan maailman uhanalaisimpia sarvikuonoja ja sitten noussut trekkaajien kiintopisteelle Pokharan kaupunkiin ja ihastellut aamua 1600 kilometrin korkeudessa. Kaikki tämä 300 eurolla, bussimatkat mukaanluettuna. Olin haltioissani. Minä haluan samanlaisen matkan. Minä haluan Kahtmandun lentokentällä osua juuri sen saman matkanjärjestäjän pikkuputiikkiin ja ostaa tämän koko lystin.

Kun kerroin intoa puhkuen tästä kaikesta avokille, avokki totesi tähän kaikkeen mitäänsanomattomasti "jaa" ja jatkoi telkkarin katselua. Siinä samassa mä humpsahdin pehmeistä unelmistani niin epämiellyttävästi alas, että menin makuuhuoneeseen vaan mököttämään. Samalla mä tajusin, että mä olen niin yksin tämän innostukseni kanssa. Jos avokki päättäisi yhtäkkiä, ettei hän haluakaan lähteä, mä en tiedä mitä mä tekisin. Mä en tiedä kenen kanssa mä lähtisin. Kukaan muu ei halua Nepaliin niin paljon kuin minä. Mua harmitti, voitte kuvitella. No, tää juttu saatiin selvitettyä ja kyllä, avokki on edelleen mielellään lähdössä toteuttamaan mun kanssa mun unelmaa.

Aloin kuitenkin siinä samalla pohtia koko reissuprojektia ja sitä, miten kaikki minut ihmisenä tuntevat ottavat nämä meidän (mun) matkasuunnitelmat. Mä tiesin jo siinä kohtaa, kun mä kerroin avokille tästä viidakkoseikkailusta, mitä tämä mielessään oikeasti ajatteli. Riina jossain viidakossa olemattomassa hökkelimökissä kaikkien niiden ötököiden ja villieläinten keskellä? Ei tule mitään, ei ikinä. En mä tiedä ajatteliko avokki nyt oikeasti noin. Musta vaan tuntuu, että moni kuitenkin voisi ajatella noin (ja varmasti ajatteleekin). Mä en tiedä, onko se hyvä vai huono. Mua ei oikeastaan kiinnosta, mitä muut siitä ajattelee. Niin kai on paras. Saattaa tietysti olla, että mä en kestäkään kolmea pitkään yötä viidakossa. Mutta ainakin mä olisin ottanut sen riskin.

Ja tästä päästään tähän riskinottoon. Mä en ole juurikaan elämässäni ottanut riskejä. En mitään, millä olisi ollut jotain merkitystä tähän mun elämään. Nyt mä haluaisin ottaa riskin, ison riskin. Mä haluan ottaa riskin lähteä lentämään epämääräisillä lentoyhtiöillä ja lentokoneilla toiselle puolelle maapalloa. Mä haluan ottaa riskin yöpyä viidakossa uhanalaisten (bengalin-)tiikerien keskellä. Mä haluan **ttu ottaa RISKIN. Henkilökohtaisen riskin, jolla olisi mulle itselleni merkitystä. Mä en voi mennä Nepaliin ja olla ottamatta riskiä. Mä en voi. Ja salaisesti (nyt vissiin hyvinkin julkisesti) mä haluan näyttää kaikille, että musta on siihen. Meni koko reissu miten päin persettä tahansa. Mä ainakin otin riskin.

Kiitos, että sain avautua. Odotan matkaa innoissani. Kenties joku matkanjärjestäjä tarjoaa vieläkin paremman vaihtoehdon matkaajille, jotka haluavat enemmän ihastella Himalajan jylhää maisemaa.

11. syyskuuta 2011

New York keskellä Mansea

Kävin eilen tyttökavereiden kanssa kaupungilla humputtelemassa. Vaikka muotiviikot pitivät vaateliikkeet keskustassa auki jopa kello yhteentoista, emme silti vierailleet kuin pikaisesti Vilassa. Kävimme kuitenkin katsomassa uuden Vares-elokuvan, juomassa limpparia Plevnassa ja herkuttelemassa New Yorkissa.

New York, New York. Mitä muuta mä voin tästä ravintola/baarista kertoa kuin että rakastan sitä? Jos puhutaan hyvästä tunnelmasta, niin tämä Hämeenkadulla sijaitseva ravintola on yksi parhaimmista. Hämeenkadulta laskeudutaan jyrkkiä liukuportaita maan uumeniin ja nautitaan hyvästä ruoasta, juomasta ja seurasta ihanan hämyisässä tunnelmassa. Ajantaju katoaa ja kellon kuvittelee olevan jo paljon ja ulkona pimeä.

Tällä kertaa löytyy kuitenkin jotain negatiivistakin. Henkilökunta vaikutti ainakin eilen hieman nyrpeältä. Enhän voi tietää mikä oli tarjoilijoiden oikea mielentila, mutta asiakkaille ruttuisen naaman (ja nyt tarkoitan sitä, kun naama on norsun v*tullaan) näyttäminen on vähän tyhmää. Laskua saimme odotella vaikka kuinka ja kauan. Jouduimme lopulta sitä itse pyytämään, vaikka iltapäivän pahin ruuhka oli juuri väljehtynyt eikä uusi ollut vielä alkanut, oli siis melko hiljaista. Osa tarjoilijoista vain seisoskeli tiskin takana, vaikka tasan varmasti näkivät, että meillä oli lompakot jo kourassa. Jätin pöytään palautelapun koskien juurikin tätä, toivottavasti menee viesti perille.

Ruoastakin on eräs ikävä sananen sanottavana. Olen ollut aikaisemmin sitä mieltä, että ravintolan hinta-laatu-suhde on kohdillaan. Jos haluaa maksaa 500g:n pihvistä 30e, niin siitä vaan. Kuvittelisin ainakin, että sitä saa mitä tilaa. Itse tilasin salamipastan, maksoi n. 14 euroa. Ruoka oli hyvää, mutta jo muutaman haarukallisen jälkeen alkoi tökkiä. Salami oli niin suolaista, että melkein äklötti. Lautanen kuitenkin tyhjeni, olinhan mä siitä maksanut. Ja jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin: yleensä ravintolassa ruokailun jälkeen sitä tuppaa olemaan ähkyjen ähky. Nyt ruoka tuntui täyttävän mahan koloa juuri sopivasti, niin, että oli mahdollista tilata jopa jälkiruokaa. Reilun kuuden euron minttusuklaapirtelö olikin sitten se ähkyn synnyttäjä, vaikka herkullista olikin.

New York on silti mahtava ruokailupaikka. Parasta siinä on ehkä se, että sun ei tarvitse välttämättä edes ruokailla siellä. Sä voit vaikka mennä sinne kahville, tai kaljalle kavereiden kanssa. Ihan mitä vain haluatkaan. Ravintola maan alla, ilman ikkunoita, voi kuulostaa toki ahdistavallekin, mutta New Yorkissa tämäkin ongelma on saatu kuriin väriä vaihtavalla, isolla baari"kaapilla" ja yllättävän avaralla tilalla, jossa pöydät eivät ole vieri vieressä. Ravintolaa voi suositella myös ainakin s-bonareiden kerääjälle.

Suolainen ruoka ja nyrpeät tarjoilijat... 4/5 tähteä


(EDIT: Unohdin vielä mainita yhden jutun noista tarjoilijoista. Tarjoilijat tuntuivat hieman elävän jossain omissa maailmoissaan. Naapuripöydän pariskunnalle kävi nimittäin niin, että tarjoilija toi heille pelkän juomalasin, joka oli täynnä pelkkiä jäitä. Asiakkaan huomautettua asiasta tarjoilija huomasi vasta sitten, että itse juoma oli unohtunut.)

9. kesäkuuta 2011

Hellettä kaupungissa

Tänään päätin työpäivän jälkeen painua kaupungille ulkoilemaan. Päädyin erään ystäväni kanssa ensin Finlaysonille italialaiseen jäätelöbaariin, sen jälkeen Jack the Roosterin terassille nauttimaan kylmästä mansikkasiideristä ja lopuksi keskustan Rossoon syömään broilerisalaattia. Okei, moni olisi ENSIN käynyt syömässä ja sen jälkeen vasta herkutellut, mutta nyt meni näin! Kerrassaan mahtipäivä, vaikka loppupäivästä alkoikin vähän ohimoa jomottaa. Nyt lyhyet ja ytimekkään arvostelut päivän saaliista (miinus Rosso).

Finlaysonilla sijaitseva jäätelöbaari Gelateria Italiana on ehkä maailman paras jäätelöbaari. Ainakin sillä perusteella, että se on ainut jäätelöBAARI, jossa olen koskaan käynyt. Tyypit tekee jäätelönsä itse vohveleita myöten ja pakko se vaan on suositella putiikin valkosuklaajäätelöä. Kerrassaan suussa sulavaa (ainakin tällä helteellä!). Makuja on ehkä miljoona erilaista, joten valinnan vaikeus voi yllättää. Hinnat ovat kohti korkeuksia, mutta hinta-laatusuhde on kohdallaan. Yksi "pallo" yhtä makua maksaa 3,60 euroa.

Jädebaari sijaitsee tarkalleen ottaen Siperian alakerrassa, aivan Frenckellin aukion kupeessa. Kesäisin varmasti aivan mahtava bisnes ja myynti tuntui nytkin olevan huipussaan, mutta talvella lienee hiljaisempaa. Uskoisin ainakin, että miinusta talviaikaan tuo se, ettei baarilla ole mitään tiettyä "tilaa". Jäätelöpakastimien edessä on vain muutama hassu pöytä ja nekin jäävät huomaamatta siltä, joka ei koko baarin olemassaolosta tiedä mitään. Kesällä on iisiä vain ottaa jäde kouraan ja istahtaa Frenckellin aukiolle paistattelemaan päivää, kuten minä ja mun ystävä tänään! 4/5 tähteä!



Rokkibaari, -ravintola Jack the Rooster ja sen terassi on kyllä hieno paikka, vaikka harvoin sielläkään tulee käytyä. Okei, oon ollut siellä kaksi kertaa elämäni aikana ja tänään niistä oli se toinen. Baari on aivan Tammerkosken kupeessa, Frenckellin teatterin takana piilossa jykevien tehdasrakennusten takana. Terassin vieressä siis kohisee Tammerkosken yläpää ja rokki soi. 

Mulla ei oikeastaan ole tästä kamalasti kerrottavaa, sillä tänään piipahdimme Roosterissa vain yksillä
pienillä ja edellisellä kerralla taisin olla kontillani vessassa... joten. No öö. Joo. Paikka on jaettu oikeastaan kahteen osaan: ruokapuoleen, jossa silloin tällöin on tarjolla live-esiintyjiä. Itse ainakin muistan jammailleeni Sami Saaren ja Naispaholaisen tahdissa. Toisella puolella on enemmänkin sellainen pubimeininki höystettynä rock'n'rollilla. Plussaa tuo toki myös se, että vaikka Roosteri ei olekaan yökerho, viikonloppuisin pulju sulkeutuu vasta neljän aikaan. Aikaa juhlia on siis pitkään ja voi olla, että ihkuihin blingbling-tytteleihin et täällä törmää! Mielenkiinnolla kävisin myös maistamassa Roosterin ruokapuolta. Koska rocker's gotta eat too, uskoisin että ruoka voisi olla hyvinkin herkullista, lihaisaa, nam... Ehkäpä vielä joku päivä...  

4/5 tähteä. Ihan vain siksi, koska ruokapuoli jää toistaiseksi suureksi mysteeriksi ja koska terassi on aika ahdas, jos ihmisiä on liikkeellä. Plussat musiikista, tunnelmasta ja sijainnista.

Jack the Rooster

2. huhtikuuta 2011

Esivalmistujaiset panimoravintolassa!

Uskomattoman täydellisesti päin helvettiä menneen sisätautikirurgian kokeen lannistamana ja toisaalta viimeisen virallisen koulupäivän kunniaksi päätin kohottaa eilen maljan ja toisenkin. Mä tunsin antaneeni kaikkeni tälle viimeiselle viikolle, joten rentoutuminen oli paikallaan. Koulusta tulin kotiin siiderihyllyn kautta. Mukaan lähti sitä niin parasta Rekordeligin mansikka-limeä ja Alkosta täysin uusia tuttavuuksia irlannista ja briteistä: Magners ja Bulmers (tykkäsin kovasti!).

Päädyimme alkuillasta Tampereen keskustan kieppeille ja alkuperäisen suunnitelman mukaan suunnistimme kohti Finlaysonin vanhoja tehtaita ja Plevnan panimoravintolaa. Finnkinon vieressä tönöttävä panimoravintola on ehdottomasti yksi suosikkini Tampereen alueen hengailupaikoista. Olen istunut siellä useampana iltana ja nauttinut panimon omia herkkujuomia ja -ruokia. Todellakin: ravintola on nimensä mukaisesti ravintola ja sieltä saa monipuolisen ruokavalikoiman ohella ainakin makuhermoja hyväilevää, laittoman rasvaista pyttipannua. Iltaisin ravintola muuttuu ruokailun ohessa viihtyisäksi pubiksi, josta huokuu vähintään saksalainen oktoberfestin tunnelma!

Kaikista eniten mua tässä vanhanajan tyyliä hehkuvassa ravintolassa viehättää sen olohuonemaisuus, upottavat sohvat, puiset loosit, ulkohuussimaiset wc-tilat ja työntekijöiden asianmukainen vaatetus. Muistan ensimmäisen kerran, kun kävin Plevnassa. Luulin ravintolassa olevan jonkinsortin saksalainen teemaviikko, kun tarjoilijat lipuivat ympäriinsä perinteisissä saksalaisissa kansallipuvuissa, dirndleissä. Mutta ei, se vain kuuluu panimon tyyliin ja se on mielestäni huippua. Sinänsä en oikein tiedä, mihin maahan panimoravintolan tyyli eniten viittaa, sillä vaikka henkilökunta näyttääkin dirndleineen saksalaista mallia, on paikan tunnelmassa myös jotain niin irlantilaista. En ole Irlannissa koskaan käynyt enkä tiedä todellisen irkkupubin tunnelmasta mitään, mutta jotenkin mielikuvat antavat periksi myös tähän suuntaan. Oli miten oli, Plevnassa on mukava tunnelma eikä kova musiikki ainakaan vihlo korvia.

Panimolla on 15 omaa olutta, 3 omaa siideriä sekä omia viinasnapseja. Valinnanvaraa siis riittää sille, joka on kyllästynyt aina niihin samoihin ja perinteisiin oluihin tai muihin juomiin pubeissa. Itse pidän eniten panimon puolikuivasta päärynäsiideristä eikä se omenakaan pahaa ole, mutta nämä tummat, suorastaan mustat talon oluet eivät kamalasti houkuttele. Tämä johtunee kuitenkin puhtaasti siitä, etten pidä tummasta oluesta juuri ollenkaan. Suosittelen ravintolaa kuitenkin kaikille tummien oluiden ystäville, sillä olen kuullut huhuja, että talon oluet ovat hyviä. Joskus tilasin itselleni ruokajuomaksi tällaisen melko tumman oluen ja täytyy sanoa, että se on ollut jäykintä juomaa, mitä olen koskaan kurkustani alas saanut. Olisin ehkä tarvinut lusikan siihen hommaan.

Plevnan panimoravintola sopii siis niin maukkaaseen ruokailuun kuin perinteisiin illanistujaisiinkin. Iltaisin ravintolan puolella saattaa tosin olla ruuhkaa, joten pöydän varaaminen etukäteen voisi olla idea paikallaan. sopiva sijainti Tampereen keskustan kupeessa Finlaysonin tehtaiden varjossa on enemmän kuin hyvä; keskustorilta kävellen kestää alle 10 minuuttia. Lämmintä tunnelmaa ja maanläheisyyttä tuovat puukalusteet. Palvelu on asiallista, ystävällistä ja hymyilevää. Pointseja Plevnalle 5/5.

Panimoravintola Plevna

(EDIT: Unohdin ihan mainita jotain Plevnan hinnoista. Hinnat ovat ehkä hitusen kalliit, mutta ainakin juomien hinta-laatu-suhde on kohdallaan. Tietysti omassa talossa pantu olut, siideri ja tislattu viina maksavat syystäkin hieman enemmän. Onhan se vähän niin kuin mikä tahansa muukin handmade.)

30. tammikuuta 2011

Merirosvot ja Las Vegas

Nyt on sitten juhlittu tuon avokin 24-vuotissynttäreitä oikein kunnolla. Kerrankos sitä 24 vuotta täytetään. Koska All around Tampere tour on elänyt jo pitkään hiljaiseloa, ajattelin että nyt on taas aika avartaa lukijoille näitä Mansen menopaikkoja. Luvassa Kehräsaaren The Hook -ravintola ja Tampereen pääkaupungin (ja ylpeyden) Hervannan Las Vegas -baari. 

The Hookissa kävimme Mikon kanssa jo ennen joulua ensimmäistä kertaa. Tämä merirosvolaivaksi sisustettu fingerfood-ravintola ilmeisesti sai Mikon sydämen sulamaan, sillä Mikko ilmoitti jo hyvissä ajoin, että haluaa synttäriensä kunniaksi syömään The Hookiin. En mä kuitenkaan pidä lainkaan outona, että tuo avopuoliso tähän ravintolaan Takon tehtaiden varjossa rakastui, sillä ruoka oli todella herkullista. Rasvaista ja suolaista, mutta herkullista!

Ruokalistalla on kaikkea kanansiivistä salaatteihin ja jättimäisiin fingerfoodlautasiin, joilta löytyy niin sipulirenkaita kuin vohveliperunoita ja juustopuikuloitakin. Jos siis tykkää hyvässä seurassa ns. ohimennen napostelemisesta, niin kannattaa pistäytyä Kapteeni Koukun vieraaksi ja tilata vaikka Mexican- tai Southwestern -lautanen. 

Vaikka itsekin elän parhaillaan tätä elämäntapamuutosta, terveellisyys kannattaa unohtaa tässä ravintolassa. Herkuttelu on aina silloin tällöin sallittua ja The Hookin kaltainen ravintola on siihen omiaan. Itse en voi kuin ylistää  ruokalistan Blue cheese fillets -annosta, joka kaikesta valkosipulimaisuudestaan ja aurajuustomaisuudestaan huolimatta oli juuri sopivan makuinen (runsaasti valkosipulia sisältävistä annoksista tämä lienee juuri oikea ilmaisu, jos ei ole saanut valkosipuliyliannostusta). Eilen eteeni kannettiin Mexican-lautanen barbeque- ja valkosipulidipeillä. Erityismaininnan The Hook saakin tästä valkosipulidipistään, joka on ehkä maailman parasta! Suosittelen lämpimästi!

Tunnelmaltaan The Hook on loistava. Vaikka tilat ovat hieman ahtaat ja eteisessä tönöttää uskoisin jatkuvasti järjetön joukko ihmisiä, jotka ovat tulleet hakemaan ravintolan noutoruokaa, fiilis ravintolassa on mukava ja rentoutunut, vaikka selän takana seisoisi kaapin kokoinen vahamerirosvonukke ja seinästä paiskautuu läpi vähintäänkin tappajahai. Sisustuksessa onkin onnistuttu luomaan täydellinen merirosvotunnelma. Aivan kuin ruokailisi oikeassa merirosvolaivassa. Ikävä kyllä pöytään ei saa ehtaa rommia, joka olisi kuin piste iin päälle. Ravintolan hinnat eivät nekään ole kalliita kenellekään, joka edes hitusen tykkää fingerfoodista ja isoista, maittavista annoksista. 

The Hook 5/5 tähteä.
---------------------

Illalla lähdettiin sitten viinin, boolin ja muiden juotavien nautintoaineiden siivittäminä kohti Hervannan Las Vegasia. Tunnelma alkoi olla melko väsynyt jo puolen yön maissa, joten paljoa mulla ei ole sanottavaa tästä, no miten sen nyt ilmaisisin... surullisen hupaisasta baarista? 

Mä en oikein tiedä, onko Las Vegas yökerho vai baari vai molempia vai mitä se on. Paikan päältä löytyy kuitenkin tanssilattia (jolla en nähnyt koko iltana kenenkään kuitenkaan esittävän minkäänlaisia koreografioita) ja musiikki on kuin yökerhossa vähintään, mutta... ihmiset istuivat nurkissaan ja keskittyivät siihen olennaiseen. Itse valtasimme Vegasin sen ehkä ainoan hyvän puolen omaavan nurkan. Nimittäin sen nurkan, jossa on legendaarinen pöytäcurling. Pöytäcurling on hauskaa, lähes yhtä jännittävää kuin oikeakin curling (jota en siis ole koskaan itse kokeillut kuitenkaan), vaikka muutamia pikku eroavaisuuksia esiintyykin. Huomattavimpana ehkä se, että pöytä curlingia pelataan nimensä mukaisesti pöydällä, ei jäällä. Itsehän en eilisiltana tässä pelissä kovin vahvoilla ollut, pahoitteluni siis hälle, jonka kanssa olin joukkue.

Vegasissa on ollut joskus hauskaakin, ihan oikeasti. Siellä on ihan mukava istua, jutella ja juoda muutama huurteinen, koska musiikki ei aina soi täysillä ja toisen ihmisen puheen voi jopa kuulla. Eilinen kuitenkin oli niin väsynyt, joten nyt musta tuntuu, että koko Vegas oli sen myötä yhtä väsynyt. Jos haluaa lähteä bilettämään oikein kunnolla, tanssimaan ja sitä rataa, Las Vegas Hervannan keskustassa ei ole ehkä oikea paikka siihen. Pikkuplussat baari saa kuitenkin opiskelija-alennuksista, vaikka ne pojot valahtavat välittömästi miinuksen puolelle, kun ulkopaikkakuntalainen tajuaa, että alennus koskee ainoastaan tamperelaisia (hervantalaisia) opiskelijoita. Että silleen. 

2/5 tähteä Las Vegasille, jolla on muuten ehkä maailman mielikuvituksellisimmat kotisivut.

Luetuimmat

Arkisto