Päivä Margaret Riverin viinitiloilla

Kaikki, jotka edes hitusen tuntee mua todellisessa elämässä, tietää, että mun lempialkoholijuomani on puolikuiva valkoviini. Viini ylipäänsä on mun juttu. Punkkua tulee harvemmin juotua, mutta silloin kun juon, juon yleensä ranskalaista Evergreen-luomuviiniä. Valkkareista suosikkini on espanjalainen (tai katalonialainen - tämän vitsinpoikasen/oikaisun heitti David, meidän Madridin couchsurfing-isäntä, kun mainitsin asiasta) Vina Esmeralda, joka maistuu siltä kuin söisi lasillisen tuoreita persikoita. En kuitenkaan ole mikään viiniexpertti, mitä tulee niiden valmistukseen, erilaisiin rypäleisiin tai siihen, minkälainen viini sopii minkäkinlaisen ruuan kanssa. En ole myöskään koskaan käynyt oikealla viinitilalla, vaikka varmasti on tullut kotimaassa tai jossain päin maailmaa pyörittyä ihan niiden lähimaastossa. Australiassa menetin tämän viinitilaneitsyyteni, ja se olikin hauska ja mielenkiintoinen päivä se!

Lounais-Australian Margaret Riverin alue on tunnettu valkoisten biitsien, jännittävien kalkkikiviluolien ja täydellisten surffausmahdollisuuksiensa lisäksi myös laadukkaista ja kuuluisista viineistään. Pääsääntöisesti rutikuivan mantereen lounaisosissa vallitseva välimerellinen ilmasto mahdollistaa nämä vehreät ja kauniit viinitarhat, joita mutkittelevia pikkuteitä seikkaillessaan näkee ihan joka puolella. Olisimme voineet ottaa vain auton alle ja ajella tilalta toiselle, mutta koska meidän kuski halusi ehdottomasti olla mukana maistelemassa viinejä, päädyimme varaamaan paketin yhdeltä alueen lukuisilta retkenjärjestäjiltä. Bushtucker Winery & Brewery Tourin koko päivän mittainen retki kolmelle viinitilalle, yhdelle panimolle, yhdelle tislaamolle sekä juusto- ja suklaatehtaalle maksoi ~90 dollaria. Ja voi pojat, että siinä saikin koko päivän edestä naatiskella pikkubussin kyydissä.

Koska viinitilat sijaitsivat melko lähellä toisiaan, matka paikasta toiseen ei ollut kovin pitkä. Tähän kun lisäsi sen, että jokaisella viinitilalla maistettiin noin kuutta tai kahdeksaa eri viiniä, jokaisen tilan yhteenlaskettu viinisaldo oli reilu yksi sivistynyt lasillinen. Aamukymmeneltä pikkubussin kyytiin nousi viisi tavallisen hiljaista suomalaista kaveria, jotka luonnollisesti asettuivat pikkubussissa hieman erilleen muista, omaan rauhaansa, ja jokainen, joka tuntee oman suomalaisuutensa perusluonteen voi vain kuvitella tämän hetken sielunsa silmillään. Alkuillasta paluumatkalla viinitilojen, panimoiden ja tislaamoiden antimien jälkeen pikkubussin kyydissä istui varsin iloinen suomalaisseurue tyhmille vitseille tirskuen, rohkeasti hölisten ja kenties! jopa hieman Stand by me:ta laulellen, kerran se sattui radiossa soimaan. Reissu tuli heitettyä siis ihan perussuomalaisella tyylillä, vaikkakin pitänee puolustukseksi sanoa, että alkoholin nostattamasta innostuksesta huolimatta osasimme toki käyttäytyä. Vinkkinä siis kaikille, jotka suunnitelette päiväretkeä useille viinitiloille: varautukaa siihen, ettei päivä tule päättymään yhtä selväpäisesti kuin se nousee.

Aloitimme kierroksen Cape Naturaliste Vineyardilta. Sieltä jäivät mieleen tahmeat ja rutikuivat punaviinit ja aivan järjettömän isot lasilliset jokaista laatua. Siellä myös opetettiin hieman viininmaistelun perusteita ja viisaina sitten jälkimmäisillä tiloilla noudatimme näitä neuvoja kuin mitkäkin asiantuntijat ja näytimme taatusti todella fiineille. Cape Naturaliste oli kaikista viinitiloista, hyvistä valkkareista ja erityisen maukkaasta jälkiruokaviinistään huolimatta, päivän "huonoin" tila, kenties sen vuoksi, että sen punaviinit olivat niin kuivia, että ne takertuivat kurkkuun kiinni.

Toinen kohteemme oli Driftwood, jossa punkkukin alkoi soljua suussa mukavammin, liekö se johtui niistä Cape Naturalisten jättiannoksista tai ihan vain siitä, että ne vain yksinkertaisesti olivat parempia. Driftwoodissa viinejä meille esitteli virolainen nainen.

Bushtucker Winery & Brewery Tourin päiväretkeen sisältyi nestemäisten nautintoaineiden maistelun lisäksi myös vierailu Margaret Riverin juusto- ja suklaatehtaille sekä hintaan sisältyvä lounas, joka nautittiin Knotting Hill -viinitilalla viininmaistelun yhteydessä. Lounas ei ollutkaan ihan perussettiä, ainakaan meille ulkomaalaisille. Tarjolla oli mm. monenlaista lihaa, joka oli taatusti kotimaista. Savustettu krokotiili oli melkoinen positiivinen yllättäjä; se muistutti hieman savustettua vaaleaa kalaa ja ehkä vähän etäisesti jopa kanaa. Kenguru oli sen sijaan pettymys sekä maultaan että koostumukseltaan. Noh, tulipahan maistettua niitäkin! Knotting Hill oli muuten meidän viimeinen viinitilakohde ja ehdottomasti paras kaikista niistä!

Viinikierroksella kävi aika perinteisesti kuten yleensäkin, jos juo jotain alkoholia: mitä enemmän juo, sitä paremmalta kaikki maistuu. Toisaalta en halua uskoa, että viinit olisivat pelkästään sen vuoksi parantuneet loppua kohden. Viinit olivat oikeasti todella hyviä ja laadukkaita!

Yksi meidän pikkubussiin ahtautuneesta seurueen jäsenestä hehkutti kovasti The Grovea. The Grove olikin seuraavana listalla ja siellä maistelimme viinien sijaan erilaisia liköörejä. Meikäläinen oli päässyt sen verran viinien makuun sinä päivänä, että en voinut mitään haikealle viininkaipuulleni The Grovessa, jossa maistelimme myös erilaisia oluita. Sinällään juomalaadun vaihtelu oli ihan kiva lisä retkelle, mutta kokonaisuudessaan meiltä jäi oikeastaan koko porukalta ymmärtämättä, miksi se eräs nainen oli niin kamalan innoissaan siitä paikasta. Päädyimme lopulta siihen tulokseen, että sen täytyi olla se liköörejä tarjoilevia vitsiniekka siellä baaritiskin takana. Mies jäi ainakin minun ainoaksi kohokohdakseni The Grovessa, vaikka muutama suklaashotti upposikin helposti kitusiin.

Jäljellä oli enää päivän viimeinen destinaatio, Bootleg Brewery, jossa maisteltiin melko hyviä oluita ja aivan todella mahdottoman hyvää siideriä! Lähtiessämme panimolta poltimme savukkeet panimon pihassa ja meidän retken opas nauroi makeasti ja sanoi, että eurooppalaiset on niin helppo tunnistaa joukosta. Tupakka maksaa Australiassa aivan järkyttävän paljon; askin hinta pyöri 30 ja 32 dollarin kieppeillä. Ei ole siis lainkaan kummaa, etteivät australialaiset polta samalla volyymillä kuin eurooppalaiset. Australia lienee maailman kolmanneksi kallein maa tupakoitsijalle.

Koska kotimatka meni nopeasti hurjilla päivän mittaisilla viini-, olut- ja liköörivauhdeilla, pidimme Busseltonin kämpässämme pienimuotoiset jatkot; korkattiin airbnb-isännän jääkaappiin jättämä "complimentary bubbles", grillattiin ja päädyttiin loppuyöstä katsomaan Pingua Youtubesta.

Kaiken kaikkiaan viinikierros oli oikein mainio tapa kuluttaa yksi päivä vehreän Margaret Riverin syleilyssä. Myönnän, olin aluksi hieman epäileväinen, mutta päivän päätteeksi olin todella tyytyväinen päätökseemme osallistua Bushtuckerin päiväretkelle. Aina toisinaan sitä pääsee yllättymään reissuillansa hyvin positiivisesti ja tämä oli kyllä ehdottomasti yksi niistä yllätyksistä. Suosittelen viinikierroksia, etenkin Länsi-Australian Margaret Riverille, vaikka ei kamalasti viineistä välittäisikään. Meinaan, voi vaikka vahingossa viinikeiju puraista... ;)
---

Australiapostauksia on vielä muutama jonossa ja pyrin saamaan ne ennen helmikuun puoliväliä ulos. Sitten voinkin keskittyä täysillä Kanadaan, vaikka yksi Suomiaiheinenkin postaus tekisi mieli kirjoittaa. Tulossa ainakin juttu meidän roadtripin loppumetreistä ja Margaret Riverin jännittävistä kalkkikiviluolista.

At the place of many saskatoon berries

Edellisessä postauksessa tuli kovasti manattua kulttuurishokkia, siitä juontuvaa omaa pahaa fiilistä ja masentuneisuutta ja vähän inistyä vallitsevista sääolosuhteistakin, mutta sekä omaksi että teidän lohdutukseksi voin kertoa, että tunnelin päässä alkaa näkyä valoa, ja se ei ole juna! Elämä Saskatoonissa alkaa kolmannen viikon jälkeen tuntua vihdoin hyvältä. Siitäkin huolimatta, että orastavan nuhan jälkeen mun silmät muuttuivat yhdessä yössä hiekkapaperiksi ja räiskyvän punaisiksi ja olin jo varma, että kaiken muun ikävän lisäksi joutuisin vielä ärhäkän silmätulehduksen uhriksi, ja ukkeli ilmoitti, ettei pääsekään moikkaamaan mua tänne Kanadaan koko keväänä, musta tuntuu nyt ensimmäistä kertaa ihanan arkiselta ja levolliselta. Sen vuoksi mun on nyt aika jakaa muutamalla sanalla, mikä kaupunki tämä Saskatoon on oikein olevinaan ja tietysti yksi ehdoton menovinkki, jota ei kannata täällä ollessaan missata.

Saskatoon on perustettu vuonna 1883. Nimi on käännös Cree-alkuperäiskansojen sanasta sâskwatôn, joka tarkoittaa karkeasti ja yleistetysti suomennettuna "at the place of many saskatoon berries". Saskatoon-marjat ovat siis omalla kohdallani viimein löytäneet maantieteellisen alkuperänsä. Ne ovat kotoisin täältä, Kanadan preerialta. Cree on ollut alueen merkittävin alkuperäisväestö ja heidän läsnäolonsa voi vieläkin aistia kaupungilla liikkuessaan. Alkuperäisväestöjä kunnioitetaan suuresti ja se näkyy mm. yliopiston kurssikuvauksissa. Métis käsittää sekä alkuperäisväestöt, eurooppalaiset uudisasukkaat sekä inuitit. Treatyt ovat alkuperäisväestöjen ja Kanadan monarkian välisiä "sopimuksia", joissa alueiden luonnovarat jaetaan tasaisesti alkuperäisväestöjen ja Kanadan hallinnon kanssa. 

Ote eräästä kurssikuvauksesta 

"As we gather here today, we acknowledge we are on Treaty Six Territory and the Homeland of the Métis. We pay our respect to the First Nation and Métis ancestors of this place and reaffirm our relationship with one another. We recognize that in the course of your studies you will spend time learning in other traditional territories and Métis homelands. We wish you safe, productive and respectful encounters in these places."

Saskatchewan on saanut nimensä sen suurimman joen Saskatchewan Riverin mukaan. Myös se on käännös Creen kielisestä sanasta kisiskāciwani-sīpiy, eli "swift flowing river". Joki halkaisee kaupungin keskeltä jättäen keskustan sen länsipuolelle ja minut ja yliopiston tänne itäpuolelle. Saskatoonin lempinimi onkin "The City of Bridges", koska siltoja täällä todella riittää joen vuoksi. En koe keskustan etäyttä minkäänlaiseksi ongelmaksi, koska bussiyhteydet kaupungin sisällä ovat kattavat ja täällä itäpuolella Nutanan kaupunginosassa meillä on ihan oma "keskusta-alue", Broadway, josta löytyy todella paljon erilaisia kahviloita, ravintoloita, pieniä ja söpöjä puoteja, elokuvateatteri ja muuta viihdetarjontaa ihan riittämiin. 

Saskatoon on ulkoasultaan kuin mikä tahansa kaupunki; muutama korkeahko rakennus seisoo keskustassa ja sen ympärille levittäytyvät asuinalueet peittävät suurimman osan kaupunkialueesta. Suurkaupunkia tästä ei saa tekemälläkään, sillä alle kymmenen minuutin ajomatkan jälkeen kaupungin läheisyydestä muistuttaa vain sen etäinen skyline ja ympärillä alkaa hiljakseen levittäytyä avara ja villi luonto joenpenkereen kojootteineen ja pesukarhuineen ja horisonttiin katoavine preerioineen. 

Saskatoonissa ei sen pienuuden vuoksi ole ihan kamalasti mitään erityisiä nähtävyyksiä. Kaupungin tunnistaa useimmissa kuvissa vilahtavasta, arkkitehtuuriltaan ympäristöstään selkeästi erottuvasta hotellistaan, The Bessboroughista. Tämä, noin 60 metriä korkea, 1935-luvulla valmistunut linna on komea näky joen varrella ja varmasti yksi ehdottomista Saskatoonin maamerkeistä. 

Yksi mielestäni todella tärkeä ja mielenkiintoinen vierailukohde Saskatoonissa on ehdottomasti Western Development Museum. Se sijaitsee joen itäpuolella, Marquis Downin laukkaradan vieressä ja itseltäni kestää sinne kävellen noin 15-20 minuuttia. Btw, itseäni harmittaa ihan sikana, että on talvi, sillä olisin mielelläni käynyt seuraamassa laukkaradalla elämäni ensimmäisiä laukkakisoja! 

Jos haluaa todenteolla syventyä Saskatchewanin ja Saskatoonin historiaan, WDM on siihen oikea valinta. Sisäänpääsymaksu on 12 dollaria aikuiselta, opiskelijana pääsin sisään kahdeksalla dollarilla. Pääsylippu on voimassa seuraavaan päivään, eli jos yksi päivä ei riitä mielikuvitusta ruokkivan näyttelyn tarkasteluun, siihen voi uhrata seuraavankin päivän aivan huoletta! 

Näyttelyssä pääsee astumaan sisään vuoden 1914 tyypilliseen saskatchewanilaiseen boomtowniin ja kulkemaan aikamatkan uudisasukkaiden ajoista aina provinssin nykypäivään asti pitäen samalla silmällä alkuperäiskansojen osuutta elämään preerialla. Vuoden 1914 apteekissa saattaa haistaa erilaisten lääkkeiden, salvojen ja linimenttien kemikaalimaisen hajun, seriffin toimistossa voi vahingossa joutua telkien taakse, yhtäkkiä saattaa istua preerian halki kulkevan junan kyydissä ja sepän pajasta voi kantautua metallista kilkettä ja takomista. Lapsille boomtown on aivan täydellinen. Voin helposti kuvitella, miten paljon olisin rakastanut sitä lapsena ja miten talosta taloon kulkeminen olisi ruokkinut leikkejä ja mielikuvitusta aivan uudenlaisella levelillä. Toki boomtown on antoisa aikuisillekin, mutta kenties enemmän informatiivisuudessaan kuin leikkimielisyydessään. Mielikuvitusta on kuitenkin turha aikuisenkaan estää pinkaisemasta lentoon, niin kiva paikka se on! 

Lapsiperheitä olikin tuona lauantaina paljon liikkeellä ja minäkin pääsin mukaan leikkiin, kun kävin kurkkaamassa sisälle höyryveturiin. Mun oli luonnollisesti ostettava junankuljettajalta "lippu" päästäkseni kyytiin. Tuommoinen kovin harmiton lasten leikki ei häirinnyt lainkaan museohallissa kiertelyä, mutta joiltain sitä saattoi odottaa jonkinlaista reagointia siihen, että lapsi huusi keskellä boomtownia niin kuin hältä olisi kurkkua leikattu - selkeästi ihan vain huutamisen ilosta. Se ei ollut itkua, ihan vaan kurkku suorana huutamista. Aikuisia seisoa tönötti vieressä laumallinen, mutta kukaan ei nähnyt asiakseen mainita lapselle, ettei sellainen karjuminen sovi mihinkään paikkaan. En voi sietää huonosti käyttäytyviä lapsia, mutta vielä vähemmän siedän heidän vanhempiaan, jotka eivät tee asialle mitään. Merkitsevin ja tuomitsevin katsein livuin seurueen ohitse ja menin lukitsemaan itseni sinne seriffin selliin.

Museohallista löytää muutakin kuin Saskatchewanin teollistumisen ja kehittymisen historiaa. Vasemmalla museohallissa on vanhojen autojen ja rautateiden näyttely ja kausiluontoisia vaihtuvia näyttelyitä. Nyt siellä oli vielä joulunäyttely pystyssä ja nähdessäni heti ensimmäisenä pelottavan näköisiä nukkeja tanssimassa feliz navidadin tahtiin, käännyin pois. Se oli karmivaa, ei kiitos. Ja koska ennen uraanikaivostoimintaa Saskatchewanin provinssin pääelinkeino oli maatalous, takavasemmalta löytyy myös maataloustyökonenäyttely. 

Western Development Museum on todella yksi tärkeimmistä Saskatoonin must-see-kohteista. 
---

Nyt aion jatkaa tän ihanan lauantai-illan viettoa katsomalla elokuvan. Ehkä arkinen fiilis tulikin tänään siitä, että tein kaikkea arkista; tiskasin, imuroin, pesin pyykkiä, kirjoitin, leikkasin varpaan kynnet... vaikka sitä on alitajuisesti sellaisessa virittyneessä tilassa, kuten aina ulkomailla ollessa, on vaan ihan mahtavaa, kun ei ole kiire minnekään. 

Kulttuurishokkiko se siellä?

Oi voi, mistä sitä pitäisi edes aloittaa? Oon pahoillani, että täältä Kanadasta ei ole kuulunut hiiskahdustakaan ensimmäiseen pariin viikkoon, mutta rehellisesti sanottuna mulla on ollut aika ja ennen kaikkea energia niin nollissa, etten ole muistanut edes ajatella koko blogia. 

Missä mun aika ja energia sitten ovat oikein kuluneet? Puhtaasti sopeutumisessa. Toki mulla oli suuntaa antavia ennakkoaavistuksia siitä, ettei vaihto-opiskelu olisi ihan sama juttu kuin reissata maailmalla muuten vaan, mutta todellisuus osoittautui silti raskaammaksi kuin olin kuvitellut. Nämä ensimmäiset kaksi viikkoa ovat koetelleet mua henkisesti, ja nyt orastavan nuhan ja kurkkukivun ohella myös fyysisesti, niin lujaa, että mun on tehnyt mieli vain kääriytyä peittoon ja maata piilossa päivät pitkät. Ei todellakaan siis kuulosta minulta ulkomailla, ja sekös ärsyttää. Mikä ihme tässä sitten oikein mättää?

Saskatoon downtown

Jos puhutaan nyt puhtaasti tästä kahdesta ensimmäisestä viikosta, tavallisesti sellainen aika poissa kotoa, yksin maailmalla, on ihan fine. Esimerkiksi Alaskassa mä en ehtinyt kaivata kotiin, ukkelia tai kissoja. Pari viikkoa siellä hujahti jopa aivan liian nopeasti johtuen tietysti siitä, että oli koko ajan kaikkea kivaa tekemistä. Saskatoonissakin riittää toki tekemistä; nyt kun olen täällä, haluan oikeasti panostaa myös opiskeluun ja viikoilla vapaa-aika onkin soljunut oikein vikkelään tehtävien parissa. Silti jossain alitajunnassa on pyörinyt jatkuvasti se ajatus, että mä olen täällä huhtikuuhun saakka. Pari viikkoa tällaisen salakavalan ajatuksen alaisena on aiheuttanut mulle ihan kamalia koti-ikäväaaltoja, jotka onnistun aina hetkellisesti tyynnyttämään videopuhelulla kotiin. Niitäkin pitää suunnitella, ukkeli kun on tietysti töissä ja työreissuilla ja meidän välissä kahdeksan tunnin aikaero. 

Siinä ohessa sopeutumista on vaatinut taloksi asettuminen ja luonnollisesti talon tavoille oppiminen. Asun kuitenkin toisen ihmisen kotona, ja luonnollisesti haluan kunnioittaa sitä, miten hän haluaa hänen kodissaan oltavan. Vuokraemäntäni on oikein mukava ihminen, muutaman kirjan julkaissut runoilija, joka opettaa yliopistolla runoutta pari kertaa viikossa. Hän on tehnyt kaikkensa, että tuntisin oloni kotoisaksi, kyse ei siis ole mistään pirttihirmusta, jolla on jotenkin luonnottomat säännöt talossaan, vaan siitä, että haluan olla hyvä vuokralainen!

Kotimatkalla

Pahin energian riistäjä on ollut kuitenkin tämä velvollisuuteni, jonka vuoksi olen täällä. Opiskelu aivan uudessa ja vieraassa ympäristössä, vieraalla kielellä, vieraiden ihmisten kanssa. Missä luentosalit sijaitsevat, missä mikäkin rakennus on, mistä löydän vessan, miten kirjasto toimii, mistä voin tulostaa, onko proffien vaatimustaso samanlainen opiskelijoiden suhteen kuin kotona, pitääkö juuri tätä proffaa puhutella professori X:nä vai antoiko hän luvan sinutella, mistä ne bussit nyt kulkikaan, pääsenköhän mä tällä takas kotiin, miten blackboard (paikallinen Moodle) toimii, mistä mä löydän luentodiat, onko niitä edes, mitä jos en pääse jollekin luennolle, mitä jos joku kysyy jotain ja mä en osaakaan puhua englantia, saakohan kokeeseen ottaa mukaan sanakirjan, olenko mä nyt varmaan maksanut opiskelijamaksuni, mihin mä menen tänään syömään, keltä mä voin kysyä näistä kaikista asioista... että siinä vaan muutama kysymys, joihin olen törmännyt parin viikon aikana useammin kuin kerran ja varmasti tulen törmäämään vielä usein. Pahin shokki meni ohitse muutamassa päivässä, mutta en vieläkään tunne oloani sataprosenttisen kotoisaksi.

Olen todella kaukana mukavuusalueeltani. Ihan järkyttävän kaukana. Reissaaminen on tietysti aina astumista mukavuusalueen ulkopuolelle ja jännittävää, siitäkin huolimatta, miten paljon siitä tykkään. Se se pointti siinä varmaan onkin; matkat ovat ihan oikeasti kasvattaneet mua ihmisenä. En varmasti omaisi puoliakaan tästä itsevarmuudesta, jos en olisi matkustanut niin paljon ja vielä yksin ja altistanut itseni epämukaviin tilanteisiin. Nyt se raja mukavuuden ja epämukavuuden välissä on jo aikaa sitten kadonnut kokonaan näkyvistä, niin kaukana mä siitä olen. Mutta sen sijaan, että tekisi vain mieli möllötellä masentuneena kämpillä, olen pyrkinyt potkimaan itseni liikkeelle. 

Yliopiston kampus

Saskatoonissa liikkeelle lähteminen ei ole aina ollut kiinni pelkästään kuitenkaan omasta olotilasta. Suomalaisena sitä on tottunut koviin pakkasiin. Luulen olevani ainut suomalainen, joka ottaa mieluummin 30 astetta pakkasta kuin 30 astetta hellettä. Mutta täällä Saskatchewanissa kylmyys on jotain aivan muuta. Kiitos avaran ja tasaisen preerian, tuuli pääsee puhaltamaan estoitta ihan niin paljon ja kovaa kuin kykenee. Yhtenä päivänä kävelin 1,5 kilometriä bussipysäkiltä takaisin kämpille ja puolessa välissä matkaa mun teki mieli heittäytyä maahan ja jäädä siihen kuolemaan. Pakkasta ei ollut kuin vaivaiset 13 astetta, mutta tuuli tuiversi niin kovaa, että pitkistä kalsareista, tuplahanskoista, paksuista karvakengistä, villasukista, piposta, karvahupusta ja ydintalvea varten suunnitellusta talvitakistani huolimatta mieleni teki antautua tälle hyiselle säälle. Mietin kauhuissani, miten ne lämpimistä maista saapuneet vaihtarit oikein selviävät, ne, joilla ei ole ennestään mitään toleranssia tai kokemusta talvesta tai kylmistä ilmastoista. Kämpille päästessäni en tuntenut reisiäni enkä naamaani. Vaikka siis olisikin iloisella mielellä valmis lähtemään tutkimaan minkälaiseen kaupunkiin sitä on päätynyt asumaan, vilkaisu lämpömittariin ja tuulen suunnan ja nopeuden tarkistaminen saattaa vesittää parhaimmankin suunnitelman. Ensimmäinen matkavinkkini Saskatoonista ja preeriasta tuleekin heti tämän parin viikon lyhyen kokemuksen pohjalta: älä matkusta tänne talvella, jos et pidä kylmästä.

Sää on kuitenkin sahannut aika tavalla. Tullessani mittari oli painunut 30 pakkasasteeseen, pari päivää myöhemmin mittari näytti +2. Sen jälkeen on ollut paljon niin niitä hyisen kylmiä tuulisia päiviä, jolloin pakkasta ei tarvitse olla paljoa kymmentä astetta enempää kuin niitä kaikin puolin jopa lämpimiltä tuntuvia, tuulettomia päiviä, jolloin pakkanen on ollut -20 asteessa. Saskatoon on kuulemma Kanadan aurinkoisin kaupunki ja aurinkoisia päiviä on todella riittänyt mainiosti, mutta ei tietenkään niinä päivinä, kun mulla on ollut mun kamera mukana kaupungilla. Viikonloppuna mun oli tarkoitus lähteä tutkiskelemaan paikkoja ja räpsimään kuvia keskusta-alueelta, ihan vain koska säätiedotus oli luvannut aurinkoista keliä, mutta astuessani ulos olikin yhtäkkiä pilvistä. Territoriota kutsutaankin nimellä 'Land of the Living Skies', koska sää saattaa muuttua ihan muutamassa hetkessä. 

Niin tai näin, sää saattaa rajoittaa liikkumista ja ulos lähtemistä siitäkin huolimatta, että bussiyhteydet ovat loistavat ja opiskelijakortilla saan körötellä niillä vaikka kaikki päivät ja yöt ihan ilmaiseksi. En voi vähätellä sään luomia rajoituksia alakuloni suhteen.

Broadway & Five Corner

Saskatoonista itsestään haluan kirjoittaa ihan omassa postauksessaan, koska se on kuitenkin armottomuudestaan ja tietynlaisesta tavanomaisuudestaan huolimatta sen arvoinen. Koitan repiä jatkossa enemmän aikaa kirjoittamiseen. Oletankin, että näin käy, heti kun olen hieman höllännyt omaa pipoani ja siirtynyt selviytymisvaiheesta ihan tavallisen ja tutun arjen vaiheeseen. Kun pohdin asiaa enemmän ja syvemmin, tajuan, että tämän täytynee olla jonkin sortin kulttuurishokki, josta kärsin. Sitähän sen on oltava, kaikki tämä alakuloisuus, masentuneisuus ja tahdottomuus. Vaikka miten luulisi olevan helppoa "muuttaa" "sivistyneestä" länsimaasta toiseen, kulttuurieroja on silti aivan huikea määrä, ja tuskin olen vielä edes kohdannut niitä kaikkia! Sikäli outoa, että ollessani aikanaan Saksassa viisi viikkoa, kulttuurishokki iski vasta, kun palasin kotiin! Se oli omituinen keissi se. 

Nyt kun vielä selätän tämän, luultavasti stressiperäisen, nuhan, niin luulen kevään ja sen tuomat seikkailut näyttävän hyvinkin valoisilta. Tällä asenteella mennään. Sillä se, mikä ei tapa, vahvistaa. Perkele. Suomi Finland. 😄

Reissuvuosi 2018 ja muutama ajatus rahasta, ympäristöstä ja oman matkailun tulevaisuudesta

Vuosi 2018 osoittautui ihan mukavaksi reissuvuodeksi siitäkin huolimatta, että ajattelin opiskelijabudjetilla elämisen jotenkin merkittävästi vaikuttavan matkojen määrään. Lienee kai turha mainita, että ne rahat, jotka menneen vuoden matkoihin upposivat, olivat sitten pois arkielämän budjetista. Suurin osa näistä "tavallisen elämän" rahoista meni asumiseen, ruokaan ja Turun ja Rauman välin suhaamiseen. Koko alkuvuoden elokuulle asti tuskailin uuden tietokoneen ostamista, koska edellinen oli räjähtämispisteessä. Lopulta ostin uuden koneen kesäduunirahoilla, koska mun oli yksinkertaisesti pakko opiskelua ja tulevaa vaihtoa ajatellen. Muutaman uuden vaatteen ostin, nekin pääsääntöisesti kirpputorilta. Mutta vaikka materialismi sai tältä vuodelta jäädä, en kadu hetkeäkään. Joku hemmottelee itseään uusilla vaatteilla, elektroniikalla ja autoilla, minä hemmottelen itseäni lentolipuilla, elämyksillä ja kokemuksilla. Joku onnistuu tekemään näitä kaikkia, mutta sellainen miljonääri minä kun en ole, niin maailma on täynnä valintoja. 

Postauksen kuvat puhelimen syövereistä kaivamiani otoksia.

Vuoden ensimmäinen reissu suuntautui helmikuussa Meksikoon. Tämä ei ollut mikään varsinainen ämpärilistakohde, tarkoituksena oli vain päästä johonkin, ja ukkelin toiveesta vieläpä johonkin lämpimään. Pitkällisen arpomisen jälkeen päädyimme Meksikoon. Toisessa matkablogissa oli mainittu rauhallinen Puerto Morelos levottomien Cancúnin ja Playa del Carmenin välimaastossa ja sinne me sitten lopulta päädyimme. Pieni kalastajakylä mangrovekosteikon ja turkoosin Karibianmeren puristuksessa oli oikea helmi. Turistien määrä oli lähes olematon, tunnelma rento ja rauhallinen ja sääkin siedettävä, kun majapaikassa pöhisi ilmastointi. Lisäksi sieltä on helppo löytää ja tehdä retkiä Mayan Rivieran merkittävimmille nähtävyyksille maya-temppeleille ja cenoteille.

Meksikostoorit 

Puerto Morelos, Quintana Roo, Meksiko

Airbnb-kokemuksia ja todellinen jackpot Meksikossa

Muutama iguaanikuva Meksikosta

Light House Tours & Tulum - historian havinaa Karibianmerellä

Mesoamerican Barrier Reef: kuka snorklaa ja kuka saa paniikkikohtauksen

Korkeuksista syvyyksiin: Coban rauniokaupunki ja Multun-Ha Jukatanilla

Olen viime aikoina pohtinut paljon omia valintojani matkojen suhteen, etenkin, kun ilmastonmuutos ja muut ympäristökysymykset ovat olleet kuuma puheenaihe menneenä syksynä. Vaikka reissuvuosi 2018 itseäni miellyttääkin kovasti, olen tullut sen myötä siihen tulokseen, että aion jatkossa tehdä vain sellaisia matkoja, jotka "oikeasti" haluan tehdä. Tämä olkoon lentomatkustamisen kahden vaihdon välttämisen ohella toinen uudenvuodenlupaukseni.

"Oikeasti" haluamani matkat ovat tietysti niitä, jotka löytyvät ämpärilistaltani. Yhä enemmän olen tunnustellut omia valintojani varata matka ja yhä enemmän olen lipsunut siihen suuntaan, jossa tarkoituksena on vain pakko päästä johonkin. Eikä siinä ole mielestäni mitään järkeä. Jotta voisin edes jollain tapaa puolustaa omaa, kovasti keskusteluissa kritiikkiä saanutta ja ilmaston kannalta demonisoitua valintaani matkustaa lentäen, aion tehdä sen edes jollain tapaa fiksusti. Tästä lähin tähtään ja kohdistan matkani niihin kohteisiin, jotka ihan oikeasti haluan nähdä ennen kuin potkaisen tyhjää. Sattumanvaraisiin kohteisiin matkustaminen on aina jännittävää ja sellaisista kohteista löytää taatusti aina jotain uutta ja upeaa, jota ei osannut edes odottaa, mutta niiden lisäksi on aina odottamassa ne must see -kohteet ja oma hiilijalanjälki vain kasvaa kasvamistaan. Myöhemmin lupaan julkaista nykyisellään elelevän ämpärilistani, jonka pohjalta alan suunnitella matkojani ja hyödyntämään järkevästi omaa lentämistäni. Matkustamisen "päättömyys" olkoon nyt historiaa.

Toukokuussa pyörähdin pikaisesti Madridissa. Sekin oli randomkohde, mutta toisaalta reissulle oli hyväkin syy. Ramin Djawadin Game of Thrones -konsertin Euroopan kiertue alkoi sieltä. Vanhana GOT-fanina tämä oli todella ainutlaatuinen ja mieletön kokemus. Minä ja matkaseurani halusimme kokea tämän spektaakkelin jossain, jossa emme kumpikaan olleet koskaan käyneet ja siksi Espanjan Madrid oli meidän valintamme. Konsertin ja itse Madridin ohessa tutustuimme muutamaan mielettömän kauniiseen keskiaikaiskaupunkiin.

Espanjan retken stoorit

Sohvasurffausta Madridissa

Segovia: kun ajassa luulin matkustaneeni

Ritareiden jalanjäljillä Toledossa

Vuoden kolmas reissu kohdistui Australian länsirannikolle. Sekään ei ollut varsinaisesti bucketlistalla, mutta sinne päädyimmekin ihan vain ystävien perässä. Pariviikkoinen Australian matka olikin mukavaa yhdessä oloa ja läntisen rannikon rentomielistä tutkimista Perthista ja  lounaisosiin kohdistuvalta roadtripiltä käsin. Kevättalvi yllätti välillä todellisella koleudellaan, viistoon piiskaavalla sateella ja melkein puhelimen kädestä riipivällä tuulellaan, mutta kaikin puolin reissu oli onnistunut ja olihan niitä lämpimiäkin päiviä nautittavaksi. Siisteintä tällä reissulla olivat taatusti Lounais-Australian kalkkikiviluolat ja Rottnest Island quokkineen ja valkoisine rantoineen.

Kaikkia Australipostauksia ei ole vielä putkahtanut blogin syövereistä ulos, mutta tässä muutama, jotka olen jo onnistunut julkaisemaan:

Kevättalvi yllätti seikkailijat Australiassa: "kotihuudeilla" Fremantlessa

Perth Zoo, Kings Park ja känkkäränkkä - kun aina ei jaksa naurattaa

Päiväretki Rottnest Islandille? Kyllä kiitos!

Auringonlaskuja, biitsejä ja salakapakoita: näistä on eräs australialainen viikonloppu tehty

Busselton, Cape Naturaliste, kivi ja majakka

Vuoden viimeinen ja neljäs matkakohteeni, ja täten myös neljäs uusi maa bongauslistalleni männä vuonna, on tämä yliopistovaihtokohteeni Kanada, jossa parhaillaan asustelen jo huimaa toista päivää. Se ehti siis helposti vielä vuoden 2018 reissulistalle. Aion myös täällä ollessani pyrkiä toteuttamaan uudenvuodenlupaustani olla "tuhlaamatta" matkustusvalinnoistani johtuvaa hiilijalanjälkeä mihinkään "turhaan". Mulla on tietyt jutut, jotka haluan kokea ja niitä lähden ensisijaisesti toteuttamaan. Aion ehdottomasti käydä Vancouverissa, Kanadan Kalliovuorilla sekä Drumhellerissa, joka on muuten kaikkien dinosaurusfanien ehdoton ykköskohde Kanadassa, ellei jopa koko maailmassa! 

(joojoo, kyllä mä jotain opiskelenkin...!)

"Varoitus äärimmäisestä kylmyydestä" sanoi puhelin, kun Saskatooniin pääsi - tarina pitkästä matkasta Kanadaan

Hei, ja ihanaa uutta vuotta kaikille teille, rakkahat seuraajani!

Itsehän käyn kierroksilla. Olen samaan aikaan ihan järjettömän innoissani ja samaan aikaan selaan kaiholla somea ja toivoisin olevani kotona viettämässä uutta vuotta ukkelin ja kavereiden kanssa. Olen kuitenkin täysin eri aikavyöhykkeellä täällä Kanadan Saskatchewanissa ja vaihdan vuotta vasta kahdeksan tuntia kotomaan jälkeen. Pääsin eilen puolen yön aikaan vihdoin ja viimein perille tänne Saskatooniin ja ajattelin heti tänään kirjoittaa siitä hermoja raastavasta matkanteosta. Mun on pakko, koska niin kuin jo heti alkuun ilmoitin; käyn kierroksilla, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin.

Matka oli pitkä. Vuosien tauon jälkeen matkaani sisältyi kaksi kertaa koneen vaihto. En yhtään taas ihmettele, että olen niin pitkään vältellyt niitä. Vaikka vaihtoajat Reykjavikissa ja Torontossa olivat melko inhimilliset (tai niinhän mä luulin), niin kyllä se vanhentuneelle Riinalle oli jo vähän liikaa. Lupaan itselleni, että huhtikuussa, kun olen palannut Suomeen, en enää ikinä varaa kahden vaihdon lentoja, en vaikka olisi kuinka edullista. Olkoon se mun uudenvuodenlupaus. 

Olen tähän asti myös tykännyt itse lentämisestä, mutta nyt tökki oikein olan takaa.

Jaa miksi? Heti Helsingistä lähtiessäni Icelandairin kone oli aavistuksen myöhässä. Se tarkoitti automaattisesti sitä, että alunperin mukavaksi vaihtoajaksi kuvittelemani 1 tunti ja 20 minuuttia muuttui välittömästi pelkäksi koneesta toiseen kirmaamiseksi. Koska lopulta päätin, etten aio maksaa ylimääräisestä ruumaan menevästä matkalaukusta (kuten jotkut Facebook-päivityksestä lukivatkin), mulla oli pari ylimääräistä vaatetta päällä sekä tietysti mun uusi takki, jonka ostin veronpalautusrahoilla juuri tätä matkaa ja Kanadan hyistä talvea ajatellen. Tällaisessa kunnon tällingissä lentokentällä juostessa (tietysti villapipo ja -kaulaliina olivat niskassa myös) sitten iski aikamoinen hiki, eikä sitä yhtään helpottanut se, että "pari muutakin" kaveria oli matkalla Pohjois-Amerikkaan. Siellä me sitten tönötettiin Keflavikin lentokentällä passintarkastuksessa minä ja miljoona muuta ihmistä niin tiiviisti ahdettuina, että väkisinkin alkoi matkustamisen into haihtua taivaan tuuliin. 

Toinen vaihto Torontossa oli huomattavasti mukavampi, mutta silti ihan kamala. Aikaa oli sopivasti, toki kuumotuksia sen käytön suhteen aiheutti se, että vaikka matkatavarat oli kirjattu aina Saskatooniin asti, mun piti Kanadan määperälle saapuessani "tullata" myös se ruumassa matkustava laukku. Eli mun piti saada se laukku hihnalta ja ilmoittautua CBSA:lle (Canada Border Services Agency), täyttää tulli- ja maahantuloilmoitus, palauttaa laukku hihnalle ja kulkea taas turvatarkastuksen läpi. Omituisinta kaikessa oli se, että missään kohtaa kukaan ei halunnut skannata, mitä mun laukussa oli. Toisin sanoen, kuljetin mun matkalaukun suoraan hihnalta toiselle. Siinä välissä toki täytin sen tulli- ja maahantulolomakkeen. Jäin pohtimaan, että mikähän idea siinä oikein oli. 

Tulli- ja maahantuloilmoituksesta saadun "kuitin" eräs naisvirkailija multa pyysi takaisin, ja mikä hämmentävintä, samalla kun mä ojensin sen hänelle, hän kiitti mua suomeksi. Mulla oli toki passi kädessä ja kuitista varmaan olisi myös selvinnyt kansallisuus, mutta kun se tuli samalla hetkellä, kun annoin kuitin. Mä menin niin hämilleni, että jäin hetkeksi monttu auki vaan tuijottaan sitä naista tajuamatta mistään mitään ja saman näkösenä mä sitten jatkoin matkaani hetken aikaa. Siihen hämmennykseen lisättynä se, että valvomista alkoi olla pian parikymmentä tuntia takana ja kaikki tuntui tapahtuvan kuin laskuhumalaisessa huurussa, mä olin varmaan todella miellyttävä näky silmälle...

Torontossa mulla iski myös taas se kamala hiki päälle ja juuri ennen kuin astuin uudelleen turvatarkastukseen mua alkoi hillittömästi naurattaa ja samalla pelottaan, että mä näytän todella epäilyttävältä rähjäisine ja hikeä virtaavine olemuksineen. Olin varma, että joudun johonkin erikoiskäsittelyyn.

Lento Torontosta Saskatooniin kesti nelisen tuntia, saman verran kuin Helsingistä Reykjavikiin. Se oli taas näitä asioita, joita ei tajua oikeasti kuin vasta kokemalla; kyllähän mä tiesin, että Kanada on ihan helkkarin iso valtio, mutta että neljän tunnin lennonkin jälkeen sitä on vielä samassa maassa. Se lento menikin sellaista levotonta koiranunta nukkuen, välillä tyylikkäästi nuokkuen ja niskat muljahdellen. Kolmen penkin rivissä mulle oli tietysti siunaantunut se keskimmäinen paikka, ja ai että mun kanssamatkustajilla oli varmaan miellyttävää siinä mun vieressä, ei pelkästään mun säpsähtelyn ja pilkkimisen suhteen, vaan ihan siksi, että saatoin haista sille, etten olisi käynyt suihkussa kahteen viikkoon.  

Mutta vihdoin ja viimein pääsin perille! Etsin puhelimeeni lentokentän wi-fin. Päivittyvä sääsovellus totesi mulle, että pitää varoa äärimmäistä kylmyyttä. Ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta. Taksijono oli luultavasti kilometrin mittainen. Olin aivan rikki. Kaikki ärsytti, ihmisistä tulee ihme törttöjä, kun on itse liian väsynyt. Olin valvonut tuossa kohtaa jo yli 24 tuntia. Mukavata hommaa se matkustaminen johonkin ihan perkeleen kauas... isäni toteisi tässä kohtaa, että "mitäs läksit!", ei myötätuntoisesti kysyen, vaan partaansa myhäillen, sillei vähän vahingoniloisesti. 

Taksikuski ei suostunut ottamaan multa tippiä taksikyydistä läpi hyisen Saskatoonin. En jaksanut ymmärtää enää sitä. Olen melko varma edelleen, että Kanadassa jätetään tippiä myös taksikuskeille. No, jos ei raha kelpaa, niin... 

Vuokraemäntä ja hänen kaksi seurallista kissaansa olivat mua heti vastassa. Olin siinä kohtaa niin väsynyt ja ennen kaikkea onnellinen perille pääsystä, ettei mun kieli taipunut oikein mihinkään keskusteluun. Vuokraemäntäkin totesi, että mun on varmaan parasta vaan mennä nukkumaan. Sitä ennen hän tarjosi mulle itse tekemäänsä punajuurisosekeittoa (mä en syö punajuurta, mutta koska olin nälkäinen ja kohtelias, söin sen hyvällä ruokahalulla, ja hei, se oli tosi hyvää!) ja pari joulutorttua. Sitten painelin suihkun kautta sänkyyn ja ajattelin, että nukun ainakin seuraavaan iltapäivään asti. 

Heräsin kuuden tunnin jälkeen. Thanks jetlag.

P.S. Icelandairilla lentäminen Pohjois-Amerikkaan on ihan ässää! Vaikka edelleen vähän narisen siitä, ettei pitkillä lennoilla economy-luokassa ole ilmaiseksi tarjolla kuin rajatusti joitain juomavaihtoehtoja eikä ollenkaan vaikka edes jotain pientä leivänkänttyrääargh, niin tykkään silti. Ai miksi? Etenkin, jos sää on hyvä ja selkeä, koneet kaartelevat pohjoisen arktisilla taivailla ja se näkymä alas Grönlantiin tai juuri Kanadan pohjoisille seuduille on, kirjaimellisestikin, aivan jäätävän kaunis. Voisin ihastella niitä jäätiköitä ja lumierämaita varmasti loputtomiin!