Toinen päivämme Länsi-Australiassa valkeni aurinkoisena eikä edellispäivän kylmyydestä ja sateesta ollut enää tietoakaan. Se, jos mikä, kohotti mielialaa oikeanlaisiin sfääreihin, vaikka yöunet olivatkin jääneet vain muutamaan hassuun tuntiin. Olin kuvitellut, että hyvin nukuttu ensimmäinen yö olisi ollut riittävästi adaptoitumaan uudelle aikavyöhykkeelle, mutta kuinka väärässä olinkaan ollut. Kaiken lisäksi, kuten edellispostauksessa kerroin, kurkussa juili ilkeästi ja nenä tuntui tukkoiselta.
Antamatta kipeän olon hidastaa kuitenkaan tahtia minä, ukkeli ja matkatoveri T pyrähdimme heti aamusta junalla Perthiin. Junamatka North Fremantlesta kesti puolisen tuntia. Tarkoituksenamme oli ainakin vierailla Perthin eläintarhassa ja sen jälkeen ihastella kaupungin siluettia Kings Parkista, jota Perthin Central Parkiksikin on kutsuttu. Meidän päivästä tuli lopulta niin pitkä, että meiltä jäi sinä päivänä lähes kokonaan tutustumatta itse Perthiin.
Perthin halkaisee keskeltä Swan River. Pohjoispuolella sijaitsee kaupungin keskeiset kaupunginosat keskustoineen ja ravintolamaailmoineen sekä rautatieasema, jonne mekin saavuimme. Perth Zoo on Swan Riverin eteläpuolella. Helpoiten sinne pääsee joen ylittävällä lautalla, joka lähtee Elizabeth Quaylta. Koska Perthin keskusta ei ole kovin iso sen korkeista pilvenpiirtäjistä huolimatta, rautatieasemalta tallustelee rantaan kymmenessä minuutissa ja lauttamatkan voi kuitata sillä samalla transperth-kortilla, jolla matkustaa junassakin.
Me saimme Perthin eläintarhassa kulumaan kolme tuntia kevyesti. Itseäni kiinnosti eniten tietysti eksoottiset australialaiset eläimet, joita toki toivoin näkeväni myöhemmin myös ihan luonnossakin, ja tietysti australialaisessa eläintarhassa oli niille ihan oma osastonsa. Eläintarha olikin ainut paikka, jossa kohtasin kaikkia niitä hämähäkkejä ja kärmeksiä, joita Australian luonnossa lymyilee ihan vapaallakin jalalla. Niitä oli huomattavasti mukavampi tarkastella lasin läpi. Eläintarha oli myös ainut mahdollisuus itselleni nähdä ensimmäistä kertaa elämässäni koala, sillä länsirannikon puuttomuuden vuoksi koalat asustelevat vain Australian itärannikolla. Kengurut naatiskelivat lämpimästä kevätpäivästä laumoissaan polun varressa. Niitä ei erottanut eläintarhan vierailijoista kuin matalat narut. Toisin sanoen ne olivat siellä siis vapaana.
Perth Zoon eläintarjonta oli kattava ja pääsääntöisesti eläinten asumuksetkin näyttivät onnistuneesti toteutetuilta. Silti en voinut mitään ristiriitaisille fiiliksilleni. Vaikka eläintarha tekeekin paljon tutkimusta eläinlajien suojelun ja hyvinvoinnin hyväksi, se oli kuitenkin eläintarha. Muutama eläin vaikutti vähän turhan stressaantuneelta ravatessaan jo poluksi tallautunutta reittiään pitkin edestakaisin lasin edustalla. Pentuna salametsästäjiltä pelastetut aurinkokarhut tekivät tätä niin tosissaan, että saivat minutkin hermostuneeksi. Eläimiä oli tietysti hienoa nähdä, etenkin niitä australialaisia yksilöitä, joita en ollut koskaan ennen missään nähnyt, mutta jälleen kerran täytyy sanoa, ettei kirahvin tai norsun näkeminen ilahduttanut mua läheskään niin paljon kuin Tansaniassa safarilla.
Mun suosikkejani olivat Jaavan gibbonit. Ne härväs menemään oikein kunnolla kiipeilytelineissään ja näyttivät hassuille liidellessään oksalta toiselle kuin mitkäkin tarzanit! Lisäksi koin valtavia ihastuksen tunteita, kun huomasin tiikeri- ja leijonatarhoissa suuria ja värikkäitä, selkeästi hieman liian rajua rakkautta kohdanneita pahvilaatikoita. Kaikki kissat, koosta tai lajista riippumatta, rakastavat laatikoita!
Kolmen tunnin poukkoilu pitkin eläintarhaa nosti esiin erään vanhan ja häiritsevän vaivan. Toisin sanoen mun alaselkä alkoi uhkailla irtisanomispapereilla jo puolessa välissä eläintarhavierailua ja kolmen tunnin jälkeen se iski ne päättäväisesti pöytään. Se särky, jumaliste! Se tunne, kun vähän väliä vihlova sähköisku livahtaa alaselästä lonkkien kautta reisiin ja sieltä varpaisiin. Hammasta purren mä seurasin poikia takaisin rantaan, kun viimeinenkin eläin Perth Zoossa oli katsastettu. Meidän oli tarkoitus palata lautalla takaisin pohjoisrannalle ja suunnata sitten ilmaisella catbussilla Kings Parkiin. Koska nälkä kurni mahassa aika tavalla, me päätimme ensin kuitenkin pitää laiturin päässä sijaitsevassa ravintolassa myöhäisen lounastauon. Se oli virhe.
Mä olisin vielä kestänyt sen alaselän kettuilun kevyesti, mutta se ravintola onnistui kyllä pilaamaan mun fiilikset ihan täysin. Seuraavat pari tuntia pojat saivat tehdä päätöksiä ja keskustella ihan keskenään, koska mä olin liian äkäinen sanoakseni yhtään mitään. Jep. Vaikka reissuaminen aina mahtavaa onkin, ei sitä aina jaksa hymyillä saati nauraa kaikelle.
Mä tiesin heti, ettei se laiturilla sijaitseva ravintola voinut olla mistään suunnasta katsottuna edullinen, vaikka länsiaustralialainen hintataso muuten mukailikin hyvin pitkälti suomalaista (paitsi kyykkyviiniä sai helposti parilla eurolla!). Se oli todella keskeisellä ja hyvällä paikalla siinä Swan Riverin rannassa ja se paljastuikin juuri niin tyyriiksi kuin olin kuvitellutkin. Mahan pohjalla kurni nälkä, mutta ruuasta ei tehnyt mieli maksaa koko omaisuutta. Selaillessani ruokalistaa mun oli kaiken lisäksi todettava vanhana nirsona omana itsenäni, ettei juuri mikään menun vaihtoehdoista herättänyt mussa mitään suuria tai optimistisia tunteita. Kun mä mielenosoituksellisesti ilmotin, että syön ainoastaan jonkun jälkiruuan listalta, ukkeli ehdotti mulle myötätuntoisesti ruokalistan lihacombolautasta yhteiseksi ateriaksi.
Kings Park sijaitsee kaupungin itäpuolella, korkean Mount Elizan päällä. Fiilisten alamäki vain jatkui, kun saavuimme lautalla takaisin joen pohjoispuolelle ja aloimme etsimään catbus-pysäkkiä, jolta pääsisimme sinne jalkojamme rasittamatta. Pysäkkiä ei koskaan löytynyt, mutta ei sillä, että olisimme kiihkeästi sitä edes etsineet Elizabeth Quayn lähistöltä. Päädyimme siis kävelemään ja kyllä, kiipeämään sinne!
Ihan minä tahansa muuna päivänä se olisi ollut helppo nakki; matka Elizabeth Quaylta ei ollut edes kovin mahdoton, parikymmentä minuuttia, mutta mun selkä oli aivan toista mieltä. Sen lisäksi ilma alkoi iltaa kohden viiletä, joten se salakavala kylmyys alkoi hiljalleen kohmettaa sormenpäitä. Ja jottei mun mieleni olisi yhtään päässyt kohoamaan meidän reippailun aikana, mulle iski aivan jäätävä pissahätä. Päästessäni erääseen kahvilaan helpottamaan oloani (mun teki mieli jäädä istumaan sinne, koska mun selkä rakasti istumista sillä hetkellä), mun olotila ei kuitenkaan pysynyt kauaa korkealla. Nousimme Kings Parkiin raamatulliset mittasuhteet omaavia Jacobs Laddereita pitkin. Siellä kävikin kova kuhina, kun puoli Perthia oli saapunut paikalle treenaamaan ja juoksemaan portaita ylös ja alas. Itse en juossut, kuten voitte kuvitella. Yritin mahdollisuuksien mukaan olla mulkoilematta niitä ohitse kiitäviä, henkihieverissä itseään kiduttavia urheilijoita. Itsellä alkoi hiljalleen kipeytyä selän lisäksi myös niska ja pää. Että voi moro, miten voikin kaikki ikävä kerääntyä yhteen!
Vaikka kaupunkiin tutustuminen jäi pintapuoliseksi, uskaltaisin väittää Kings Parkin olevan yksi Perthin vierailun ehdottomuuksista. Se on iso puisto, 4,06 km² (vrt. Central Park 3,4 km²), emmekä me todellakaan tutkineet siitä kuin murto-osan murto-osan tuona päivänä. Viimeisenä reissupäivänä palasimme Kings Parkiin piknikille ja tutustuimme ohikulkeissamme Botanical Gardeniin, joka huhujen mukaan olisi juuri keväällä kukkeimmillaan. Kings Park oli kokonaisuudessa kaunis ja vaikuttava puisto, enkä mä voinut ja kehdannut siellä enää sillä tavalla mököttää kuin aikaisemmin. Eli, pahin känkkäränkkä katosi, kun olimme viimein kavunneet ne helvetilliset portaat Mount Elizan päälle ja nähneet Perthin kauniin skylinen ja sen ohitse lipuvan Swan Riverin alapuolellamme.
Puistosta länteen avautuvia maisemia ihaillessa huomio kiinnittyy myös Cenotaphiin, 18-metriseen obeliskiin, joka kunnioittaa yli 7000 Ensimmäisessä maailmansodassa kuollutta australialaista, ja Pool of Reflectioniin, jonka keskellä palaa jatkuva tuli, Flame of Remembrance, symboloiden lupausta länsiaustralialaisille: "We will remember them".
Ohimennen ihmetellessä, olihan siinä Perthissa sellaista suurkaupungin meininkiä, vaikka se sellainen "pikkuinen" vaan onkin monella eri asteikolla. Australiassa se on kuitenkin neljänneksi suurin kaupunki rapialla parilla miljoonalla asukkaallaan.
Kings Park sijaitsee kaupungin itäpuolella, korkean Mount Elizan päällä. Fiilisten alamäki vain jatkui, kun saavuimme lautalla takaisin joen pohjoispuolelle ja aloimme etsimään catbus-pysäkkiä, jolta pääsisimme sinne jalkojamme rasittamatta. Pysäkkiä ei koskaan löytynyt, mutta ei sillä, että olisimme kiihkeästi sitä edes etsineet Elizabeth Quayn lähistöltä. Päädyimme siis kävelemään ja kyllä, kiipeämään sinne!
Ihan minä tahansa muuna päivänä se olisi ollut helppo nakki; matka Elizabeth Quaylta ei ollut edes kovin mahdoton, parikymmentä minuuttia, mutta mun selkä oli aivan toista mieltä. Sen lisäksi ilma alkoi iltaa kohden viiletä, joten se salakavala kylmyys alkoi hiljalleen kohmettaa sormenpäitä. Ja jottei mun mieleni olisi yhtään päässyt kohoamaan meidän reippailun aikana, mulle iski aivan jäätävä pissahätä. Päästessäni erääseen kahvilaan helpottamaan oloani (mun teki mieli jäädä istumaan sinne, koska mun selkä rakasti istumista sillä hetkellä), mun olotila ei kuitenkaan pysynyt kauaa korkealla. Nousimme Kings Parkiin raamatulliset mittasuhteet omaavia Jacobs Laddereita pitkin. Siellä kävikin kova kuhina, kun puoli Perthia oli saapunut paikalle treenaamaan ja juoksemaan portaita ylös ja alas. Itse en juossut, kuten voitte kuvitella. Yritin mahdollisuuksien mukaan olla mulkoilematta niitä ohitse kiitäviä, henkihieverissä itseään kiduttavia urheilijoita. Itsellä alkoi hiljalleen kipeytyä selän lisäksi myös niska ja pää. Että voi moro, miten voikin kaikki ikävä kerääntyä yhteen!
Vaikka kaupunkiin tutustuminen jäi pintapuoliseksi, uskaltaisin väittää Kings Parkin olevan yksi Perthin vierailun ehdottomuuksista. Se on iso puisto, 4,06 km² (vrt. Central Park 3,4 km²), emmekä me todellakaan tutkineet siitä kuin murto-osan murto-osan tuona päivänä. Viimeisenä reissupäivänä palasimme Kings Parkiin piknikille ja tutustuimme ohikulkeissamme Botanical Gardeniin, joka huhujen mukaan olisi juuri keväällä kukkeimmillaan. Kings Park oli kokonaisuudessa kaunis ja vaikuttava puisto, enkä mä voinut ja kehdannut siellä enää sillä tavalla mököttää kuin aikaisemmin. Eli, pahin känkkäränkkä katosi, kun olimme viimein kavunneet ne helvetilliset portaat Mount Elizan päälle ja nähneet Perthin kauniin skylinen ja sen ohitse lipuvan Swan Riverin alapuolellamme.
Puistosta länteen avautuvia maisemia ihaillessa huomio kiinnittyy myös Cenotaphiin, 18-metriseen obeliskiin, joka kunnioittaa yli 7000 Ensimmäisessä maailmansodassa kuollutta australialaista, ja Pool of Reflectioniin, jonka keskellä palaa jatkuva tuli, Flame of Remembrance, symboloiden lupausta länsiaustralialaisille: "We will remember them".
Ohimennen ihmetellessä, olihan siinä Perthissa sellaista suurkaupungin meininkiä, vaikka se sellainen "pikkuinen" vaan onkin monella eri asteikolla. Australiassa se on kuitenkin neljänneksi suurin kaupunki rapialla parilla miljoonalla asukkaallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!