30. syyskuuta 2018

Kevättalvi yllätti seikkailijat Australiassa: "kotihuudeilla" Fremantlessa

Mitä kannattaa ottaa mukaan, kun matkustaa elokuun lopulla lounaiseen Australiaan? No villasukat. 

Kun mielessä pyörii vain mielikuva kuuman hehkuvasta, autiosta ja hiekkaisesta mantereesta, jossa ei kasva kuin kitukasvuista pusikkoa, joka sekin saattaa roihahtaa yhtäkkiä liekkeihin, tuntuu hieman koomiselle asetella ne villasukat sinne rinkan pohjalle. 

Perthissa ja eteläisessä Australiassa on elokuussa vasta varhainen kevättalvi. Lounaisosissa vallitseva välimerellinen ilmastovyöhyke takaa tuulta, sadetta ja alhaisia lämpötiloja pahoina päivinä. Kun meidän urhea reissukolmikkomme, minä, ukkeli ja matkatoveri T, ensimmäisenä valjenneena aamuna heräsimme Perthin esikaupungista North Fremantlesta, näky ikkunasta oli lohduton. Vettä valui taivaalta tasaiseen tahtiin. Hieman empien siinä sitten puettiin takkia ja housua jalkaan ja odoteltiin sateen edes hetkittäistä taukoamista. Sateenvarjo olisi ollut ihan kamalan hyödyllinen apuväline tässä kohtaa, mutta sellaistahan meillä tosiseikkailijoilla ei tietenkään ollut...



Ensimmäisen päivän tarkoitus oli ihan vaan käydä tsekkailemassa, miltä ne omat "kotihuudit" näyttävät North Fremantlessa ja itse Fremantlessa. Nämä kaksi aluetta erottaa toisistaan Swan River, joka ulottuu pitkälle sisämaahan ja kuuluu osana myös Perthin kaupunkikuvaa. Me olimme viimein sateen hieman tauottua uskaltautuneet ulos, ja kymmenen minuutin poutaisen matkanteon jälkeen saavuimme toiselle, Swan Riverin ylittävälle sillalle. Kamala kaatosadehan sieltä sitten tuli juuri silloin, kun olimme ylittäneet hieman yli puolet tuosta pitkästä sillasta. Juoksimme minkä pääsimme ja piilouduimme sateelta sillan alle, vaikka suojautuminen olikin kaikin tavoin myöhäistä siinä kohtaa, kun tunsin kaatosateen kastelleen kaiken päällystakista pikkuhousuihin asti. Kyllä tuli ikävä sitä sateenkestävää tuulitakkia, joka lojui kämpillä rinkan uumenissa. 

Vielä enemmän ikävä sitä tuli myöhemmin, kun kastumisesta huolimatta ja säätä uhmaten me jatkoimme jalankulkuamme kohti Fremantlen keskustaa. Kovaa sadetta ei toisaalta enää sitten kohdallemme osunutkaan, mutta mereltä puhaltava hyinen tuuli ei ollut miellyttävin kokemus yhdistettynä likomärkiin vaatteisiin. Jossain kohtaa ilahduin kuitenkin kovasti, kun huomasin ainakin osan vaatteistani jo kuivuneen. Lisäksi aurinkokin pilkahti taivaalla - ainakin sen aikaa, kun hyödynsimme Fremantlen ilmaista catbusia. Nuo catbus-ratkaisut olivat ihan uskomattoman mainioita Fremantlessa ja Perthissa. Sen kun vain menit pysäkille seisomaan, hyppäsit bussin tullessa kyytiin ja jäit pois halutussa kohteessa. Siis ihan ilmaiseksi! Todella iso plussa, vaikka emme reissun aikana päätyneetkään kuin tuon yhden ainoan kerran niiden kyytiin.



Fremantle sijaitsee 14 kilometrin päässä Perthista, Swan-joen suulla meren rannalla. Itse olin aina mieltänyt itse Perthin sijaitsevan ihan siinä Intian valtameren kainalossa, mutta kaupungin keskusta jääkin tosiaan kauemmas sisämaahan. Fremantle on kuitenkin aika kompaktin kokoinen pieni keskus, josta löytyy varmasti kaikki perustarpeet, joilla selviää tavallisesta arkielämästä. Pienen keskustan alueella on paljon ravintoloita ja kesäaikaan paikka on varmasti kaunis ja houkuteleva, kun se merikin pauhaa siinä ihan hollilla. Minä pidin toki talvisestakin Fremantlesta, sitä satunnaista sadetta lukuunottamatta. Kaduilla oli sellaista tavallisen arjen pyörittämä meininki, eikä ollenkaan ruuhkaisaa, vaikka meidän lisäksemme siellä taisi muutama aasialainenkin vilahtaa. 

Arkkitehtuuri oli jotenkin hämmentävää. En oikeastaan ollut koskaan edes ajatellut, minkälaista australialainen arkkitehtuuri tuommoisessa pienessä esikaupungin keskustassa voisi olla, ja olihan se sitten aika söpöä, millä lienee suurin vaikutus mun hämmennykseen. 






Fremantlesta on hyvät kulkuyhteydet junalla Perthiin. Junia menee oikeastaan jatkuvasti, eli jos myöhästyy edellisestä, seuraavaa ei tarvitse ihan mahdottomia aikoja venailla. Me ajelimme junalla Fremantlesta takaisin joen pohjoispuolelle, kun olimme mielestämme riittävästi haravoineet seutua. Meillä oli käytössä kaksi isäntäpariskunnan edellisiltä vierailta jäänyttä transperth-matkakorttia ja yhden ukkeli osti Fremantlen juna-asemalta lisää. Se maksoi parikymppiä (n. 12 euroa), kortti oli itse kympin ja minimi lataus toisen kympin. Jos junalla tarvitsee tuolla matkustaa paljon, transperth-kortti on kätevä ja tulee edullisemmaksi kuin maksaa matkoista erikseen. 

North Fremantlessa juna-asema sijaitsi noin sadan metrin päässä meidän kämpiltä. Onneksi, sillä märät vaatteet ja tuuli alkoivat kummasti nostaa sellaista luihin ja ytimiin asti porautuvaa kylmyyttä jäseniin. Kotimatkaa ei siis ollut enää paljoa, ellei sitten liikennevaloissa odottelua lasketa. Liikennevalot toimivat Perthin alueella kuin hidastetussa mustavalkoelokuvassa. Niiden vaihtumista sai odottaa ja odottaa ja odottaa ja ja... liikennettä oli paljon, joten mielivaltainen kadun ylittäminen tuntui täydeltä mahdottomuudelta kahden viikon ajan karttuvasta kokemuksesta huolimatta. Ei kai siinä muuten mitään, mutta mun pää ei tällä kertaa adaptoitunut lainkaan siihen vääränpuoleiseen liikenteeseen.



Kämpillä tein sen, jota en ollut uskonut tekeväni Australiassa lainkaan. Vedin villasukat jalkaan. Eipä ollut yhtään liitoiteltua ottaa niitä mukaan. Isäntäpariskunnan työkaverit olivat ihmetelleet ja naureskelleet kovasti, että mitä ne suomalaiset tänne nyt tulee tähän aikaan vuodesta, kun täällä on ihan kamala ja kylmä vuodenaika päällä. Seuraavana päivänä mulla olikin kurkku hieman kipeä, tosin en tiedä, johtuiko se lentokoneen ilmastoinnista vai todellakin puhtaasti vilustumisesta. 

Oli miten oli, kylmyys itsessään ei ollut mulle tälläkään kertaa mikään ongelma, kun en tunnetusti sen lämmön perässä maailmalla haahuile muutenkaan. Kurkkukipukin meni ohi heti seuraavana päivänä. Tai sitten en huomioinut sitä enää, koska kelit paranivat ja oli niin mahdottomasti kaikkea nähtävää!



Myöhemmin lähdimme iltalenkille vain muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle Leighton Beachille. Sää oli osittain kirkastunut ja toivoimme näkevämme ensimmäisen, kauniin australialaisen auringonlaskun. Se jäi mereltä vyöryvien kuuropilvien vuoksi näkemättä, mutta ainakin saimme ensimmäisen kosketuksen länsirannikon valtaviin ja tyhjiin hiekkarantoihin, joita australialaiset itsekin pitävät koko mantereen parhaimpina biitseinä!

23. syyskuuta 2018

Qatar Airwaysin kyydillä Australiaan

Muutama vuosi sitten Qatar Airways alkoi vihdoin ja viimein lentää Dohasta Helsinki-Vantaalle. Hieman sen jälkeen Qatar ilmoitti avaavansa uuden lentoyhteyden myös Dohan ja Australian Perthin välille. Voidaankin puhua siis lähes onnenpotkusta, että meidän elokuisen Australian matkamme destinaatio sattui olemaan juuri Perth, jonne oli auennut niin suora lentoreitti kuin se kaikessa edullisuudessaan oli mahdollista. Vaikka lentoaika on edelleen suorastaan helvetillinen, lohduttauduin eräällä merkittävällä seikalla: matka olisi kuin olisikin mahdollista taittaa lentoyhtiöllä, jonka Skytrax oli valinnut vuonna 2017 jälleen kerran maailman parhaaksi. Voisiko lentoyhtiö vaikuttaa lentomukavuuteen niin paljon, että lähes puolen vuorokauden koneessa kököttäminen voisi onnistua jopa lähes kivuttomasti?

No, eihän se ihan täysin kivuttomasti tietenkään onnistunut. Lento Dohasta Australian Perthiin elokuussa 2018 oli toistaiseksi elämäni pisin lentomatka, 11 ja puoli tuntia. Otsasuoni pullistuneena tuskailin etukäteen, selviänkö matkasta menettämättä järkeäni, sillä ajatuskin oli jo aivan hirvittävä, siitäkin huolimatta, että olin ostanut mukaan viihdykkeeksi ristikkolehden (jota en edes täyttänyt kokonaan). Ja olihan sinne Dohaankin ensin päästävä. Kyllähän siinä kankku puutui, mikäli ei asettanut tyynyä takapuolensa alle pehmittämään.

Olen kerran aikaisemmin lentänyt Qatar Airwaysilla ja se kiilasi heti suosikkilentoyhtiöideni kärkeen. Yhden Australian matkan jälkeen se on siellä edelleen, uuvuttavan pitkistä matkustusajoista huolimatta. Minkälainen oli yli puolen vuorokauden matka Suomesta Australiaan Qatarilla?

Jos haluaa matkustaa Australiaan, pitää olla valmis maksamaan siitä. Qatar Airwaysin economy-luokan lentolipuista sai myös maksaa itsensä kipeäksi, vaikka ne varattiin jo hyvissä ajoin heti alkuvuodesta. Menopaluu kustansi ~900 euroa + 70 euroa yhden u-kirjaimen lisäämisestä jälkeenpäin matkustajatietoihin, joista se oli multa epähuomiossa unohtunut. Oli muuten kallis u. Murhe rahanmenosta unohtuu kuitenkin viimeistään itse lennolla, kun kaikki tarjoillaan hymyillen sun eteen ihan ilmaiseksi. Ja kaikella tarkoitan ihan todella kaikkea: ruokaa, juomaa ja mitä tahansa, joka voisi tehdä lentokokemuksesta miellyttävän.

Kuusituntinen lento Helsingistä Dohaan viivästyi hieman, sillä kapteeni ilmoitti Viron ilmatilan olevan suljettuna lennonjohdollisten ongelmien vuoksi. Nälkä kurni jo mahassa ja lopulta, kun kone rullasi kiitorataa pitkin ilmaan ja kaarsi uudella lentoreitillään kohti Dohaa, alkoi kärsivällisyyskin jo loppua, vaikka olinkin varsin innoissani matkan viimein todella alkaessa. Pian lentoemot lähtivätkin liikkeelle ja jakoivat matkustajille ruokalistan, joka muistutti enemmänkin tasokkaan ravintolan menua kuin lentoyhtiön päivällislistaa.

Ensimmäisellä lennolla sai valita pääruuakseen jasmiiniriisiä ja thaikanacurrya, naudanlihasienipataa perunamuusilla ja kasviksilla tai pennapastaa arrabbiata-kastikkeella, kasviksilla ja fetajuustolla. Tämän lisäksi pikkuruisella tarjottimella oli tietysti salaatti, pala mansikkajuustokakkua, sämpylä ja suklaata. Juomaksi sai tietysti ottaa, mitä mieltä teki. Itse otin seikkailun kunniaksi lasin valkkaria. Iltapalaksi tarjoiltiin lämmin kanaleipä. Jälkimmäisellä lennolla meille tarjoiltiin brunssi ja päivällinen. 

Ruoka- ja juomatarjoilu Qatar Airwaysin lennoilla vaan toimii.  Siinä saattaisi loppasuisempi äkkiä vetää itsensä känniin, kun juomatarjoilukin toimii vain lentoemokutsua painamalla. Ruoka on ihan helkkarin hyvää ja ainakin yksi pääruokavaihtoehdoista on aina kasvisvaihtoehto. Itse söin menomatkalla molemmilla lennoilla kasvisvaihtoehdon, tällä kertaa molemmat olivat pastaa, ja vaikka en mikään kasvissyöjä olekaan, niin ai helkkari sentään, että oli hyvää ja maukasta! Ja ei, ruokaa ei tarvinnut syödä kertakäyttöaterimilla, vaan ihan oikealla haarukalla ja veitsellä. 

Ainut, mikä hieman mietitytti, oli se, että ruokalistan alapuolella luki, että kaikki ruoka on valmistettu islamilaisia periaatteita noudattaen. Toisin sanoen, liha oli useimmille kyseenalaista halal-lihaa. Tiedä sitten, miksi lennoilla on niin vapaamielinen alkoholitarjoilu, eikö tuo liene nimenomaan näitä periaatteita vastaan... 

Jos ylipäänsä on jotain ongelmia islamilaisuuden suhteen, niin sittenhän ei tietysti kannata astua jalallakaan koneeseen, jossa suurilla tv-ruuduilla ohjeistetaan rukoilemaan turvallisuussyistä paikallaan istumalla, ja jossa vähän väliä osoitetaan, missä suunnassa Mekka milläkin hetkellä sijaitsee, jotta osaa asemoitua oikein. Noilla samaisilla ruuduilla muistutellaan matkustajia säännöllisestä venyttelystä ja jaloittelusta, riittävän nestetasapainon ylläpitämisestä ja limakalvoja kuivattavan ilmastoinnin vaaroista. Lisäksi niiden kautta pääsee käsiksi järjettömän laajaan viihdetarjontaan. Sieltä löytyy elokuvia niin vanhoista klassikoista aina aivan uusiin julkaisuihin. Esimerkiksi paluulennolla mulla oli oivaa aikaa tutustua uusimpaan Star Wars -elokuvaan. 

Lentokoneesta saa omat kuulokkeet. Pitkällä yölennolla, joka meillä oli nimenomaan Dohasta Perthiin, saa ihanan yllätyspussukan, jonka ukkeli luuli aluksi olevan pieni sipsipussi, mutta joutui karvaasti pettymään, kun sisältä paljastuikin silmälaput, lämpimät sukat, korvatulpat, huulirasva, pieni hammasharja ja -tahna. Lisäksi on tietysti oma viltti ja tyyny, jotta voi tehdä sinne omaan unimaailmaan sukeltamisesta oikein miellyttävän. Mikäli nyt osaa lentokoneessa nukkua...

Dohassa keskiyön lämpötila oli +30 astetta. Oikeasti, kuka voi elää maassa, jossa yöllä on +30 astetta lämmintä?! Yäk sentään sitä lääsyä, joka meitä löi vastaan, kun siirryimme lentokoneesta linja-autoon ja sieltä terminaaliin. Paluumatkalla kello yhdeksän aikaan aamulla lämpötila Dohassa oli kevyet +37 astetta. Tuli vähän surullinen olo niiden lentokenttätyöukkojen puolesta, jotka huhkivat siinä paahteessa paksut työtakit päällään...

Dohassa meillä oli hieman vaikeuksia löytää jatkolentomme porttia, sillä valotauluilla kävi aikamoinen casino ja portit ja lennot pyörivät ja vaihtuivat siellä nopeammin kuin silmät pysyivät perässä. Lopulta, rapian tunnin vaihdon aikana löysimme oikealle portille ja nähdessäni ikkunasta lentokoneemme, olin aivan äimänä. En ollut koskaan nähnyt niin isoa lentokonetta. Koneessa sisällä selvisikin, että matkamme Dohasta Perthiin taittuisi maailman suurimmalla ikinä valmistetulla siviililentokoneella. Siellä olikin sitten tilaa! Tällainen pitkäkin kaveri sai ihan rauhassa ojentaa jalat suoriksi edellä olevan istuimen alle. Kone on kaksikerroksinen ja ylemmän luokan matkustajilla oli käytössään jopa oma lounge ja baari siellä yläkerrassa!

QA saa multa toki myös hieman pyyhkeitä, vaikka sitä onkin vaikea uskoa. Penkit economy-luokassa olivat hieman kovat. Yölennolla Dohasta mun täytyikin sitten hieman kikkailla, sillä ainut keino välttää totaalinen puutuminen ja häntäluun kipeytyminen oli laittaa se niskan taakse tarkoitettu tyyny tuonne persiin alle. Se tyyny oli oikein mainio konsti siihen hätään. Mä en edes muista, mistä mä taioin itselleni tyynyn, mutta yllättävää kyllä, saatoin muutaman tunnin ihan jopa nukkuakin! Minä kun en yleensä kykene lentokoneissa nukkumaan kuin sellaista huonoa koiranunta. 

Toinen miinus tulee siitä, että Australiaan vaadittavat maahantulo-lomakkeet jaettiin vasta siinä vaiheessa, kun kone oli jo laskeutunut hyvän matkaa. Suurimman osan tuosta lomakkeesta jouduin täyttämään koneen heittelehtiessä  ilmakuoppian ylitse ja alitse lähestyen kohti australialaista maaperää. Voin kertoa, ettei käsiala sitten ollut ihan priimaa ja huono olokin tuli.

Kaikesta huolimatta se yli yhdentoista tunnin lento Dohasta Perthiin sujui, kuten aikaisemmin jo mainitsinkin, lähes kivuttomasti. Mä pysyin järjissäni, mikä lienee kaikista positiivisin juttu, sillä tavallisesti siinä kahdeksan tunnin kohdalla lentokoneessa alkaa niin sanotusti kuuppa sekoamaan... tällä kertaa auttoi varmasti todella paljon, että koneessa oli tilaa ja jotenkin pystyin etsimään itselleni edes sellaisen nukkuma-asennon, että pitkä lentomatka taittui osittain jossain tajuttomuuden rajamailla. 

Vihdoin ja viimein olimme kuitenkin vieraalla maaperällä. Hieman hermoillen siirryimme matkatavaroinemme kohti maahantulo- ja tullivirkailijoita. En ollut varma, olisiko mun pitänyt ilmoittaa lomakkeella ne mun kuusi tablettia Buranaa tai levyllinen Imodiumia, jotka kehtasin tuoda mukanani Australiaan. Vähän jännitti sekin, kaivavatko ne virkailijat mun kengänpohjista pikkukiviä ja syyttävät mua Australian herkän ekosysteemin tuhoamisesta. Hermoilu oli ihan turhaa. Meidän matkatavaroita ei enää edes läpivalaistu lentokentällä, vaan viisumintarkastuksen jälkeen meidät ohjattiin sivureittiä suoraan saapumisaulaan, jossa meitä odottikin jo toinen meidän housteista. 

Olimme siis viimein perillä tuolla kaukaisessa Australiassa. Ilta oli jo pimentynyt, joten oli vaikea sanoa vielä yhtään, miltä maailma sillä mantereella oikein näytti. Lisäksi takana alkoi olla yhteensä sellainen 26 tuntia matkustamista niillä täysin normaalisti poikkeavilla lentokoneunilla. Ei siis kumma, että syötyämme majapaikassamme matkatoveri T:n 31-vuotissynttärikakkua meikäläiselle maistui sellaiset kymmenen tuntia yöunta.

Ensimmäinen päivämme Länsi-Australiassa, Perthin esikaupungissa Fremantlessa näytti meille välittömästi, mistä kana pissii... mutta siitä sitten myöhemmin lisää, kun saan avattua  tänne blogiini ensimmäisen osan Australiapäiväkirjastani! 

P.S. Täällä ikivanhan juttu, jossa puhun enemmänkin ylipäänsä lentämisestä.

19. syyskuuta 2018

Ritareiden jalanjäljillä Toledossa

Toledo sijaitsee puolen tunnin junamatkan päässä Madridista etelään ja sen Tagus-joen takana kohoava vanha kaupunki kuuluu Unescon maailmanperintölistalle. Vanhan kaupungin kapeille ja risteileville kujille on helppo eksyä, mutta kuten olen matkustellessa toisinaan huomannut, eksyminen ei ole aina huono juttu. Jos varaa päiväretken verran aikaa tälle kaupungille, joka kätkee sisäänsä yli kahden tuhannen vuoden historian, saattaa joutua näkemään ja kokemaan kaupungin goottilaisen, mudejarilaisen, renessanssi- ja arabialaisen taiteen ilottelua. Arkkitehtuurista innostuneille Toledo on siis varsin mielenkiintoinen ja innostava kohde, mutta kyllä siellä siitä mitään ymmärtämättömänkin sielu ja silmät lepäävät. Eikä se historiallisuudessaan ja inspiroivuudessaan kalpene lainkaan Segovian rinnalla!





Toledon rautatieasemalta, tai pikemminkin pikkuruiselta juna-asemalta, on noin parinkymmenen minuutin verran matkaa vanhaan kaupunkiin jalkaisin. Se on mukava keino tavoittaa kohde, sillä samalla voi ihastella sen upeaa, 1500-luvulla kukkulan korkeimmalle kohdalle nousseen linnan hallitsemaa siluettia. Joitain matkanteko saattaa kuitenkin alkaa jossain kohtaa kauhistuttaa, kun tajuaa, ettei kaupunkiin pääse kiipeämättä. 

Kieltämättä itseäni jälleen kerran hieman enemmän huvitti kuin kauhistutti. Kohteessa kuin kohteessa onnistun aina päätymään valtaviin ja pitkiin portaikkoihin tai metsäpoluille, joita kiivetessä en mahda mitään väsymyksen synnyttämälle raivolleni. Olen miettinyt, että miten on aina mahdollista päätyä tällaisiin tilanteisiin! Näin kävisi varmasti tasaisella hiekka-aavikollakin tai jossain Unkarin pusztalla; taatusti löytäisin jostain portaat ylös tai alas, joita sitten olisi pakko päästä kiipeämään. No, se tekee ajoittain ihan hyvää meikäläisen rapistuneille jalkalihaksille, ajattelen sen näin positiivisesti. Toledossa jalkoja ei kuitenkaan tarvinnut rasittaa, jos ei välttämättä itse halunnut, sillä vanhaan kaupunkiin pääsee tunneliin rakennettuja rullaportaita pitkin. Ihan totta! Siellä on rullaportaat!






Vanhaan kaupunkiin päästessä kannattaa luoda silmäys ympäröivään maisemaan ennen kuin lähtee haistelemaan kaupungin kapeiden katujen historian täyteistä tunnelmaa. Missä päin tahansa kaupunkia sen muurille eksyessä maisemat alas Toledon alakaupunkiin, ympäröiville kukkuloille ja kyliin ovat todella kauniit, ja ennen kaikkea ne muistuttavat tällaista Espanjan ensikertalaista siitä, miltä oli kuvitellut Espanjassa näyttävän ylipäätään. Segoviassa lumihuippuiset vuoristot olivat olleet jotain odottamatonta, mutta Toledossa näytti oikeastaan prikulleen samalle kuin mielikuvissani.






Toledo on aina ollut kuuluisa laadukkaasta metalliseoksesta valmistetusta teräksestään ja miekkoja Toledossa onkin valmistettu jo viisisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua. Merkittävin rooli sillä on ollut roomalaisten legioonien aseistamisessa 200-100 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Nykyisinkään ei ole epäselvää, mikä on kaupungin ykköstuote. Toledossa valmistetaan miekkoja ja haarniskoja edelleen, ja se näkyy katukuvassa: erilaisia miekkapajoja ja -kauppoja saattaa olla ripoteltuna vieriviereen ja niistä ostaja löytää todennäköisesti juuri sen, mitä etsiikin, oli kyseessä sitten aito, historiaan pohjautuva tai tv-sarjoissa vilahtanut fiktiivinen miekka. 





Miekkojen ohella kuvaan astuu tietenkin myös ritarit. Toledossa onkin ihan todella keskiaikainen meininki, vaikka sen kujilla ei aitoja ritareita enää kuljekaan. Fiiliksen voi kuitenkin aistia joka solullaan, kun astelee hiljaisia tai vähän enemmän turisteille suunnattuja katuja pitkin sokkeloisessa vanhassa kaupungissa. Ritareiden sijaan Toledon katukivetyksiä kuluttavatkin nyt turistit, minä ja matkaseurani mukaan lukien. Vaikka toukokuun alussa väkeä oli paljon liikkeellä, uskon, ettei se ollut mitään verrattuna loppukesän kesälomalaisten ihmisvyöryyn. Eurooppalaisissa kohteissa se ikävä tosiasia on vaan hyväksyttävä: loppukesästä mikään turistikohde tai nähtävyys missään ei ole enää turvassa ihmispaljoudelta.






Toledossa kannattaa piipahtaa! Junalla menopaluu Madridista maksaa vain kympin, mutta kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Toledoon oli niin paljon menijöitä samana päivänä meidän kanssa, että kaksi seuraavaa sinne starttaavaa junaa olivat jo tupaten täynnä. Jouduimme siis venailemaan Madridin rautatieasemalla jokusen tovin, ennen kuin pääsimme viimein matkaan.

Joskus pitää varautua myös junien myöhästymiseen (mutta niinhän me suomalaiset olemmekin, heh heh). Meidän piti juuri Toledopäivänämme vaihtaa meidän majapaikkaa, joten jätimme rinkkamme Madridin rautatieaseman tavarasäilöön (sinnekään ei pääse ilman läpivalaisua). Toledosta takaisin tullessamme juna oli myöhässä yli tunnin, mikä tarkoitti sitä, että meillä oli Madridiin päästessämme lievästi ilmaistuna kova kiire ehtiä saamaan meidän tavarat säilöstä ennen sen sulkeutumista. 

Juoksin koko Madridin rautatieaseman läpi (se ei ole ihan pieni kompleksi) niin, että luulin kuolevani matkalla. Junasta poistuessa mulla oli n. kolme minuuttia aikaa ehtiä tavarasäilytykseen. Voitte kuvitella tavarasäilöä juuri sulkemaisillaan olevan virkailijan hämmästyneen ilmeen, kun meikäläinen kaarsi paikalle juuri ja juuri henkeä saaden ja yrittäen samalla selittää, että josko vielä olisi mahdollista saada yhdet rinkat säilöstä mukaan. Tokihan tuo onnistui ja tarina päättyi lopulta hyvin, vaikka meidän seuraava couchsurfing host olikin luvannut lainata meille t-paitaa yöksi, mikäli rinkat jäisivät lukkojen taakse rautatieasemalle.

8. syyskuuta 2018

Segovia: kun ajassa luulin matkustaneeni

Jos Madrid alkaa tuntua liian isolta ja levottomalta kaupungilta, vain laiska jää paikalleen kärvistelemään. Vaikka Espanjan värikäs ja kaunis pääkaupunki miellytti itseäni oikein kovasti, tuntui ihanalta, vapauttavalta ja ennen kaikkea helpolta suunnata kompassin nuoli Madridia ympäröiviin historiallisiin pikkukaupunkeihin. Ensimmäinen päiväretkemme kohdistui Segoviaan, 60 000 asukkaan keskiaikaiseen kaupunkiin Madridista pohjoiseen Sierra de Guadarrama -vuoriston tuolle puolen. Se on suosittu turistikohde roomalaisine akvedukteineen, henkeä salpaavine vuoristomaisemineen, koko kaupungin ylle uljaana kohoavine katedraaleineen, unohtamatta tietenkään Alcazaria, kaksitornista linnaa, jonka juuret juontavat lähes tuhannen vuoden taakse. Segovian vanha kaupunki ja roomalainen akvedukti ovat Unescon maailmanperintökohteita, ja vaikka kaupungin kapeat mukulakivikadut ovatkin pullollaan uteliaita turisteja, meininki on huomattavasti leppoisampi kuin modernissa ja hektisessä Madridissa.






Luotijunalla matka Madridista Segoviaan kestää vaivaiset puoli tuntia ja jokaisella pikkuasemalla pysähtyvällä paikallisjunalla luonnollisesti kauemmin. Jos ei halua maksaa kallista hintaa, kannattaa varata aikaa matkustamiseen ja valita edullinen paikallisjuna. Segovian rautatieasema sijaitsee muutamien kilometrien päässä itse kaupungista, mutta aseman edessä odottavat bussit kuljettavat matkailijat kahdella eurolla lähes perille saakka. Loppumatka sujuu mukavasti kävellen, vanhan kaupungin siluettia ja korkeimmalta kohdaltaan 29 metriä korkeaa akveduktia jännittyneesti ihaillen. 

Segovia oli kaunis, näyttävä ja vähän omituinenkin. Roomalainen, massiivinen alakaupunkia halkova akvedukti tuntui jotenkin käsittämättömältä rakennelmalta. Samalla kun se sopi kuin nenä päähän segovialaiseen maisemaan, se tuntui olevan kuitenkin täysin irrallaan kokonaisuudesta. Lähes 18 kilometrin pituinen akvedukti on rakennettu 25 000 graniittipalikasta, ja se palvelee edelleen tehtävää, jonka vuoksi se on pari tuhatta vuotta sitten kyhätty kokoon: se kuljettaa edelleen vettä segovialaisille 16 kilometrin päässä sijaitsevalta Frío-joelta.





Henkilökohtaisesti ja ennen kaikkea Segovia oli kuitenkin inspiroiva. En voi varmaan koskaan kyllästyä keski- ja etelä-eurooppalaisiin keskiaikakaupunkeihin enkä koskaan lakata pitämästä niitä syvinä luovuuden kehtoina, jotka tuudittavat kaltaiseni mielikuvituksen räiskähtelevään onnenkuplaansa. Vanhan kaupungin korkeiden muurien suojissa pienet kujat johdattelevat kulkijansa 1700-luvulla rakennetun goottilaisen katedraalin ohitse kohti Alcazaria, jonka huimaavan syvät vallihaudat, korkeat tornit ja värikkäät salit muistuttavat jotain, jota kuvittelee näkevänsä vain elokuvissa. Kun linnan tornista katselee Segovian kaupunkia ja sen takana kohoavaa, lumista Sierra de Guadarrama -vuoristoa, mielikuvitus pyrkii väkisin vapauteen. Miten minä tykkäsinkin Segoviasta!





Katedraalit ovat minusta upeita rakennuksia. Vaikka mulla tämä omanlaiseni usko onkin, en koe näitä pytinkejä millään tavallaan minään pyhyyden kehtoina, ainoastaan paikkoina rauhoittua jonkin suuremman edessä, mietiskellä ja ihmetellä, miten entisaikoina on kyetty vastaavanlaisiin arkkitehtonisiin ratkaisuihin ilman nykyajan apuvälineitä. Valitettavasti etsimääni rauhaa ja mahdollisuutta mietiskellä ei näistä yleisölle avoimista katedraaleista usein löydy, sillä aina joku muukin on aina ihastelemassa ja räväyttelemässä salamavaloaan näissä paikoissa.





Alcazar, mielestäni koko ihanan vanhan kaupungin vetonaula, ei ole kovin suuri linna, mutta sillä on ehdottomasti kaikki "linnuuteen" tarvittavat ominaisuudet. Laskusilta voi olla korkeanpaikankammoiselle paha paikka, jos vahingossa kurkistaa kaiteen ylitse järjettömän syvän vallihaudan pohjalle. On sisäpiha, teeman mukaisesti sisustetut valtaistuinsali, ruokasali ja makuukamari ja lopulta näyttävä kokoelma erilaisia historiallisia linnan puolustukseen käytettyjä aseita aina varsijousista kanuunoihin. Itäsiivessä pääsee ulos ja voi kokea elävästi, miten jännittävää (tai tylsää) vartijan elämä on ollut vahtiessaan ympärille levittäytyvää kumpuilevaa maastoa vihollisten varalta. Alcazarin sijainti onkin strategisesti erittäin mainiolla paikalla, sillä sieltä näkee joka suuntaan kauas, eikä vihollisella ole ollut mitään mahdollisuutta tehdä sinne yllätyshyökkäystä. Lisäksi linnassa on torni, jonka kapea rappukäytävä voi nostaa tuskanhien pintaan monestakin eri syystä; joko kunto loppuu kesken, vastaan tulee joukko muitakin uteliaita ja pitää hetken aikaa pohtia, miten toisten ohittaminen onnistuisi kaikista helpoiten tai seinät voivat alkaa kaatua ahtaanpaikankammosta kärsivän päälle. Kapuaminen on kuitenkin kaiken sen arvoista, sillä ylätasanteelta avautuva näkymä kaupungin ylitse on mielettömän upea!





Suoraan kuin saduista, eh? 




Vähemmästäkin alkaa mielikuvitus laukkaamaan!




Uskon, että vierailu Segoviassa sesonkiaikaan kesällä, kun koko Eurooppa on lomalla, voi olla aika tuskaista, etenkin, jos ei kamalasti välitä suurista ihmismassoista. Me olimme liikkeellä toukokuun alussa, jolloin muitakin turisteja toki oli paikan päälle eksynyt, mutta matkaseuroineni me valitsimme samoiltavaksemme niitä hieman syrjäisempiä, ja täten todella rauhallisia ja hiljaisia, kujia, joilta saattoi haistaa historian läsnäolon ehkä jopa paremmin kuin niiltä pääkaduilta, jotka oli ahdettu täyteen matkamuistomyymälöitä, ravintoloita ja muita turisteja palvelevia liikkeitä.

Koomisinta Segovian retkessä oli kummallisesta akveduktista huolimatta se, ettei me ollut varauduttu vuoristomaisemiin. Vaikka Sierra de Guadarrama onkin "vaivaiset" pari tuhatta metriä korkeimmalta kohdaltaan, laakeilla huipuilla vielä viipyvä lumipeite sai ne erottumaan maisemasta edukseen, kun katseli niitä mistä tahansa päin vanhaa kaupunkia. Itseäni ei moinen haitannut lainkaan; saattaapa joku lukijoista jopa muistaa, miten paljon minä vuoristoja rakastan...


Kaikki historiaa janoitsevat, vierailkaa Espanjan Segoviassa!

Luetuimmat

Arkisto