15. marraskuuta 2013

Aurinkoiset terveiset Tallinnasta!


Varasimme huiman viikon mittaisen syyslomani kunniaksi risteily-hotelli-matkan Tallinnaan. Yövyimme yhden yön Silja Europalla ja kaksi yötä Tallinnassa Tallink Spa & Conference Hotelissa. Se oli täydellinen pikkuloma, jonka aikana ei tullut ainakaan työasioita - jos mitään - stressattua.

Laivalla vallitsi tavanomainen risteilymeininki: koska minulla sattui juuri maanantaina olemaan 26-vuotissynttärit, sain laivalta ilmaisen kuohuviinipullon. Siitä se ajatus sitten lähti, krhm... no, en ehtinyt silloin murehtia ainakaan sitä tosiasiaa, että nyt sitä ollaan ihan virallisesti lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä. Hui! Joko nyt olisi aika hakeutua ympärivuorokautisen hoidon jonoon?


Kylpylä-hotelli aivan kävelymatkan päässä sekä satamasta että Tallinnan vanhasta kaupungista oli oikein mukava ja rentouttava paikka.

Kylpyläosasto, Aqua Spa, oli juuri passelin kokoinen. Saunaosastolla oli erilaisia saunoja (joista ahkerassa käytössä oli tietysti juuri se suomalainen 80 asteen sauna), mm. turkkilainen sauna ja eriasteisia höyrysaunoja. Allasosastolla oli kaksi isoa 28-asteista allasta sekä yhtä lämmin ulkoilma-allas ja kaksi kuumaa, 32-asteista poreallasta. Kuin pisteenä iin päälle, allasosastolla oli myös allasbaari eikä vedestä tarvinut nousta voidakseen tilata drinkkejä tai olutta tai lonkeroa.


Hotellin yhteydessä sijaitsi myös Ravintola Nero. Se on ollut tähän asti hienoin ravintola, jossa olen koskaan syönyt - tai edes käynyt.  Mutta vastoin kuin voisi kuvitella, se olikin ahdistavaa, todella ahdistavaa. Valkoiset, kankaiset ruokaliinat (miten niihin voi pyyhkiä suutaan, kun sitten tulee vaan pyykkiä?!), tarjoilijan luotaan työntävän hienostunut käytös ja ruoka-annosten kummalliset asettelut eivät tuntuneet ihan omalta jutulta. Vaikka pääasia, eli ruoka, olikin erinomaista ja täyttävää, osa ruokailunautinnosta hukkui tyystin siihen ahdistukseen. Ei voinut oikein olla oma itsensä. Jos nauroi liian kovaa, alkoi hävettää. Ei sellainen ole normaalia. En voi lainkaan käsittää ihmisiä, jotka syövät tuollaisissa paikoissa aina. Ei olisi minusta hienostelijaksi - siitäkään syystä, että kahden ihmisen ruuat (alku-, pää- ja jälkiruoka) maksoivat yhteensä n. 80 euroa. Kokemuksena tuollainen hienosteluravintola toki oli mielenkiintoinen ja kenties kokemuksen arvoinenkin, mutta ei. Ei ei.

Kylpylälomaan kuuluu aina tietysti hemmotteluhoidot. Hotellissa toimi Kauneuskeskus Hera Salongid, josta jo pitkään niska-hartia-linjan jäykkyydestä kärsivänä varasin itselleni klassisen vartalohieronnan ja jalkojeni päällä työskentelevänä pehmentävän parafiinihoidon jaloille. Hintaa tälle 55 minuutin hieronnalle ja n. 20 minuutin jalkahoidolle ja -hieronnalle tuli n. 64 euroa. Ah, ja oli se sen arvoista. Hierojan mukaan mun selkä oli 'kova', mutta ihmekös tuo, kun työkseen kyykkii lattioilla ja pyörittelee muoreja selkä vääränä, työergonomia kun tuppaa unohtumaan aivan liian usein.

Vana Tallinn

Rakastan vanhoja kaupunkeja. Mukulakivikadut ja ajan henkeä huokuvat rakennukset vievät hetkessä aikamatkalle vuosikymmenten ja -satojen taakse. Siitäkin huolimatta, että tämä nykyajan elämä on tehty äärimmäisen helpoksi, nousee väkisinkin halu palata aikaan, jolloin vanhoissa kaupungeissa on ollut ajan elämää ja arkea.
































24. lokakuuta 2013

Kaukokaipuu

Mulla on ollut viime aikoina ihan hirveä matkakuume. Kyseessä ei ole ollut mikä tahansa matkakuume, "minne vaan nyt heti makso mitä makso!"-tyylisesti, vaan ihan tietynlainen kaipuu kaukomaille. Kaipuu Nepaliin.

Jotain mystistä oli siinä kaikessa. Nepalilaisissa hajuissa ja mauissa, musiikissa ja äänissä. Nepal oli paikka, jossa kaikki aistit saivat jotain eksoottista osakseen. Toisinaan täällä kaukana pohjolassa tulee vastaan tilanteita, joissa jokin haju, maku, ääni tai jokin muu ärsyke saa mut hetkessä palaamaan Kathmandun savusumuisille, ahtaille kaduille tai niihin henkeäsalpaaviin hetkiin, kun lumihuippuiset Himalajan huiput kohosivat taivaanrannassa ja saivat mut ihastuksesta mykäksi.

Kathmandu
Toisinaan yövuoroissa tulee katsottua aamuyöstä ohjelmaa nimeltä Maailman vaarallisimmat tiet. Sinänsä ohjelman sisältö ei juurikaan kiinnosta, mutta sen äänimaailma herättää hyvin vahvoja mielikuvia siitä lähes kolmen vuoden (onko siitä jo kohta niin kauan?!) takaisesta Nepalin matkasta huolimatta siitä, että kyseinen ohjelma sijoittuukin Intiaan (Nepalhan on oikeastaan vahva sekoitus Intiaa ja Tiibetiä).

Ohjelmassa jyrkillä rinteillä kaasuttelevia rohkeita rekkakuskeja vastaan tulee alati toisia rekkoja ja linja-autoja, jotka aina tööttäävät merkiksi. Voi, miten tuo reissun päällä toisinaan rasittavaksikin käynyt tööttäily palauttaa mieleen niin elävästi sen, kun matkustimme Kathmadusta  Nagarkotiin ja meikäläinen pelkäsi kuollakseen koko matkan! Miten niin ärsyttävää ääntä voi olla niin ikävä?!

Pikkubussissa matkalla Nagarkotiin
Ihan valtava polte päästä Nepaliin mulle tuli muutamia viikkoja sitten, kun olin viettämässä iltaa muutaman kaverin kanssa Tampereen yössä. Istuimme alkuiltaa Henry's Pubissa Hämeenkadulla ja sillä aikaa, kun olin vierailemassa naistenhuoneen puolella, illan live-esiintyjä oli laittanut lavan reunalle muutaman suitsukkeen palamaan. Voi jestas, sanonpa vaan! Jos Kathmandusta jotain jäi mun hajuaistini muistiin sen kuvottavan pakokaasukatkun lisäksi, niin joka paikassa tupruttavat suitsukkeet!

Pohdimme silloin avopuoliskoni kanssa, että ihmisten on varmaan pakko polttaa suitsukkeita, sillä muuten vallassa olisi se jäätävä liikenteen haju ja kulkukoirista ja kaupungin kaduilla käyskentelevistä lehmistä irtoava lemu. Sillä, ettei paikallisilla ollut muuta tietoa jätteiden käsittelystä kuin se, että kaikki sai dumpata sinne, minne huvitti, oli myös varmasti jotain tekemistä Kathmandun hajuongelmien kanssa. No, onhan suitsukkeet merkittävä tekijä myös hindulaisuudessa, toki...

Henry's Pubissa savuavat suitsukkeet olivat varmasti haettu suoraan Kahtmandun pikkukujilta, sillä niissä oli täysin samanlainen aromi kuin muistan reissun päällä hajunytyröideni aistineen! Mun oli sillä sekunnilla pakko laittaa avopuoliskolleni viesti, että milloin lähdetään Nepaliin!

Nepalilaisia pikkubanskuja aamupalaksi.
Viime aikoina olen kuunnellut paljon nepalilaista musiikkia. Siitäkin tulee mieleen lähinnä Tiibetillä sekoitettu Intia. En mä ennen sellaista musiikkia ole kuunnellut. Kuulostihan se nyt ihan kummalliselle ja erilaiselle, vähän ärsyttävällekin. Vahingossa kuultuna siitä on tullut mielikuva tunkkaisen kuumista intialaisista kaduista ja värikkäästä, hindulaisuuden maustamasta kulttuurista.

Nyt siitä tulee mieleen ihan aidot kokemukset. Ihan aidot kadut Thamelista, ihan aito maisema jylhästä Himalajasta, ihan aito fiilis. Vahva, pitkäänsäilyvä, unelmoiva fiilis kaikesta niistä jännittävyyksistä, mitä reissussa tuli koettua. Kun sulkee silmät, voi kuvitella itsensä niille ihmisiä kuhiseville kaduille, hindulaisuuden ja buddhalaisuuden lähteille, niin erilaiseen maailmaan, johon ei törmää missään muualla. Ja sitten tulee se niin suuri ikävä. Ikävä sitä tunnelmaa, ihmisiä, kulttuuria, luontoa. Ihan kaikkea. Jopa sitä, mitä ei vielä ehditty kokea.

Mutta niin kuin avopuoliskoni silloin mun Henry's Pubista lähettämääni viestiin vastasi: "No eiköhän me sinne vielä joskus mennä :)" .

Loppuun nepalilaista musiikkia. Tästä soundeja vaikka yli tunnin haaveiluihin.


7. lokakuuta 2013

Tie pohjoiseen - Narvikin kautta kotio

Äh, kaikki jumittaa nyt ihan überisti. Siitäkin huolimatta, että tuolla ulkona on aivan ihana syyskeli - vähän saisi olla vielä kylmempää - mä en tunnu saavan mitään aikaiseksi. Etenkin tää Norjan reissun viimeisen päivän infosetti on odotuttanut itseään aivan liian kauan. Tässä se nyt kuitenkin tulee, erittäin kuvapainotteisena.

Lähdimme Soløysta perjantaiaamuna ajelemaan etelään päin. Juurikaan emme matkalla pysähdelleet, suunnistimme vain kohti Narvikia ja siitä vielä hieman eteenpäin kalapaikkoja metsästellen. Erään sillan alla kävimme kokeilemassa onneamme, mutta eihän sieltä taaskaan mitään tullut. Homma alkoi muutenkin mennä mönkään. Se taisi olla jo ensimmäinen heitto, kun tajusin, että ilmassa lentää pelkkä viehe. Sinne se molskahti, sillan alle Ofot-vuonon syvyyksiin. Myöhemmin avopuolisko viskaisi kalliolta turskapilkkinsä samaan tyyliin. Mistä syystä kuvat eivät olleet kiinni siimassa?! Sitä emme koskaan tiedä. Kenties solmut olivat pettäneet, kenties lukot löystyneet.

Epäonnen silta
Väsyneinä kaikesta siitä teltan kanssa sohimisesta ja huonosta kalasaaliista (vaikkakin sain yhden makrillin tuona päivänä), ajamisesta ja ympäriinsä haahuilusta päätimme etsiä Narvikista leirintäalueen. Suunnitelmissa oli lähteä illalla käymään Narvikissa vaikka pitsalla. Kun Narvikin leirintäalue oli kiinni ja samoin muutaman kilometrin päässä sijaitseva Hærsletta Camping, päätimme aivan extemporena lähteä ajamaan takaisin Suomeen. Käänsimme auton nokan kohti Ruotsin rajaa ja pöristelimme Ruotsin Lapin ja Kirunan kautta Pelloon. Rovaniemellä olimme kymmenen maissa illalla.




Narvik




30. syyskuuta 2013

Tie pohjoiseen - Andørja, Soløy

Torstaiaamu valkeni kummallisena. Yöllä oli satanut vettä paljon ja tuullut oikein urakalla, vielä aamullakin taivaalla ajelehti aavistuksen synkkiä pilviä ja ilma oli kolea. Ruohomatto teltan alla oli kuitenkin ollut erittäin pehmeä enkä edes muista, milloin olisin edellisen kerran herännyt niin levollisena - ja vielä aikaisin, ennen kahdeksaa! Avopuoliskokin oikein ääneen ihmetteli, että mistäs nyt tuulee, kun tavallisesti olen aamuisin hiljainen ja salaa äreä. Tranøyssa vietetyn yön jälkeen puhetta oli paljon heti aamusta ja olin suorastaan hyväntuulinen. Lupauduin jopa ajamaan päivän ensimmäisen etapin.

Pienessä tihkusateessa kokosimme teltan auton perään ja huikean leiriaamiaisen (=kuivaa näkkäriä ja nuudelia) jälkeen lähdimme ajelemaan pois Senjan saarelta. Ensimmäiseksi määränpääksi olimme valinneet muutaman sadan kilometrin päässä sijaitsen Andørjan saaren, jonka huhupuheiden mukaan piti olla Norjan yksi vuoristoisimmista saarista. Päivän päätteeksi olimme suunnitelleet Soløyn pikkukylää, jossa sijaitsi myös seuraava mahdollinen leirintäalue.



Andørjan saari oli varsin henkeäsalpaava mesta - ainakin sivusta katsottuna. Lähestyessämme sitä tuntui taas kuin olisi katsonut unta. Pysähdyimme saarelle johtavan sillan alle hetkeksi kalaan. Avopuolisko oli luvannut lainata mulle toista vapaa, jotta touhu ei olisi mennyt vain sivusta seuraamiseksi. Hieman kyllä pelotti, sillä edellispäivänä rikkoutunut vapa oli ollut varsin jämerää tekoa ja nyt sain käteeni kovin epävarman ja ohuen vavan. Ajattelin, ettei sillä voisi edes mitään isoa kalaa saada - joko vapa lentäisi mun kädestäni mereen tai sekin hajoaisi... no, mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, koska kalaa ei tullut. Sen sijaan mun heti aamusta asti kukoistanut hyvä mieleni järkkyi pahasti, sillä mun luottokuvani, painava turkoosi viehe juuttui joen pohjaan ja jäi sinne. Olin möö. Tosi möö. Koitin hetken aikaa jigeillä, mutta ketutus oli liian ylivoimainen. Jatkettiin siis matkaa.

Saarella emme bonganneet mitään hyviä kalapaikkoja, mutta maisemat olivat jälleen mainitsemisen arvoisia. Lisäksi aivan uudenlaisena kokemuksena koimme pari kilometriä pitkän merenalaisen tunnelin, joka johti Rollan saarelle. Ibestadin kylässä kävimme ensimmäistä kertaa ostoksilla, sillä mieli oli jo pitkään halunnut suklaata. Kallista suklaata. Kallista karkkia. Kallista nuudelia. Norjassa todella on kallista. Tavallinen suklaalevy maksoi yli neljä euroa!

Andørja

Tuonne se mun kuva jäi :(


Ibestad oli varsin viehättävä pikkukaupunki. Yksi suurista harmistuksen aiheista oikeastaan koko matkalla oli se, että rajallisen ajan vuoksi tuli todella vähän tutustuttua erilaisiin kaupunkeihin ja kyliin, joiden läpi tuli ajettua ja joista varmasti olisi löytynyt kaikkea sympaattista ja näkemisen arvoista. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi ollut ihana kierrellä kylissä ja tarkastella paikallista menoa lähemminkin. Sen sijaan kosketuksemme norjalaiseen arkeen jäi hyvin hyvin pinnalliseksi pitkien ajomatkojen vuoksi. Tämä oli kyllä ehdoton miinus koko reissulla, ihan näin vielä jälkeenpäin harmittaa kovasti!

Paluumatkalla pysähdyimme  uudestaan jo mainitsemani sillan alle koettamaan onneamme kalasaaliin suhteen. Mitään ei edelleenkään tullut. Sen sijaan törmäsimme suomalaiseen pariskuntaan, joka piti leiriä samaisella levähdyspaikalla. Olivat tulossa Lofooteilta ja heidän innoittaminaan suunnittelimme lähtevämme seuraavan kerran juurikin Lofooteille. Seuraavan kerran... seuraava kerta kyllä tulee. Melkein voisi kerran vuodessa vierailla tuossa kauniissa rajanaapurissamme ihastelemassa maisemia ja pyytämässä kalaa.

Sillan alta suunnistimme kohti Soløyta. Leirintäalue oli jälleen kerran varsin mahtava, ja se oli vielä jopa auki huolimatta sesongin päättymisestä. Plussaa tällä kertaa ehdottomasti myös siitä, että paikalla oli joku, jolle ei tarvinnut erikseen soittaa. Kun teltta oli taas pystyssä, lähdimme vielä kunnianhimoisina kalastajamiehinä ja -naisina etsimään sitä "the" kalapaikkaa. Sato jäi taas varsin onnettomaksi, vaikka eräältä romahtaneelta laiturilta saimme houkuteltua pintaan makrillin ja jonkun toisen vonkaleen, jota emme halunneet pitää sen suussa lymyävän mahdollisen loisen vuoksi, yhh. Makrillista tuli kuitenkin taas oivallinen iltapala. Myöhäisenä iltapalana nautiskelimme reissun ensimmäistä seitä, joka ei maultaan (tai mauttomuudeltaan?) millään tavalla erottunut siitä seitistä, mitä saa kotona pakastealtaasta. Kyllä se kalalle maistui, mutta sei ei silti ole meitsin lempparikala.

Soløyn leirintäalue

Lavangenin kylä Soløyn naapurissa


Seitiä saimme myöhemmin illalla kapeasta lahdesta, jonka rannalla lerintäalue sijaitsi. Leirintäalueelta sai vuokrattua moottoriveneen hintaan 100kr/h. Pöristelimme sillä ilta-auringon pilkahdellessa keskelle sata metriä syvää lahtea ja aloitimme pyydystämisen. Mua jostain syystä hirvitti se niin kovasti. Ehkä siihen vaikutti se, että leirintäalueen kaveri oli opastanut meitä paikkaan, josta saa isoja (siis oikeasti ISOJA, kymmenkiloisia) seitä ja katsahtanut sen jälkeen säälivästi mun onnetonta vapaa, jota ei ehkä ihan ole suunnattu merikalastukseen... suorastaan pelotti laskea viehe mereen. Toisaalta syvä vesi kauhistuttaa mua jollain erityisellä tavalla ja tuntui karmivalle laskea kuvaa meren syvyyksiin useita kymmeniä metrejä... kuulostaapa se kirjoitettuna nyt jotenkin hassulle, mutta sellainen fiilis mulla oli.

Mun kaikki pelot olivat kuitenkin turhia, sillä edelleenkin "se iso" jäi puuttumaan ja saimme vain pikkuruisen, kilon painoisen seitin ja jonkun toisen punaisen kalan, joka oli ehkä kaikkien aikojen suurin huijauskala. Avopuoliskon myöhemmin peratessa sitä, paljastui, että suolistamisen jälkeen jäljelle ei jäänyt kuin nahka. No, meidät ympäröineet lokit olivat ainakin onnellisia.

Kaiken kaikkiaan torstaipäivä Norjassa oli melko onnistunut. Maisemat muuttuivat taas komeiksi ja ihasteltaviksi ja saimme kokeilla kalastuksen suhteen muutakin kuin vain sitä rannalta heittelyä.

Perjantai osoittautuikin sitten meidän viimeiseksi päiväksi Norjan puolella, mutta siitä sitten lisää taas, kun on aikaa kirjoitella. Ihme hulinaa ollut viime aikoina, joko ei kerkeä tai sitten ei vaan jotenkin jaksa.

Kärsivällisyyttä, rakkaat lukijaiseni! :)

22. syyskuuta 2013

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari

Skibotnista matka jatkui kohti paljon puhuttua Senjan saarta. Tuo päivä kuluikin aika puhtaasti auton ratissa, sillä navigaattorista huolimatta olimme välillä eksyksissä ja jouduimme kikkailemaan oikein urakalla löytääksemme hyviä kalastuspaikkoja (laskuvesi hankaloitti asiaa entisestään) ja leirintäalueen, joka EI olisi mennyt kiinni syyskuun alussa.

Tosiaan, leirintäalueista suurin osa oli sulkenut ovensa syyskuun alussa sesongin loppuessa. Emmehän me tähän olleet varautuneet ollenkaan, joten välillä yöpymispaikan etsiminen aiheutti ankaraa hampaiden kiristelyä. Skibotnin leirintäalueen lisäksi Senjan eteläpuolella sijaitsevalla Tranøybotnin leirintäalueella avopuliskoni joutui soittamaan ja kysymään yöpymismahdollisuutta. Tranøybotnissa telttailu maksoi 150 kruunua, joita kukaan ei tullut koskaan henkilökohtaisesti meiltä rahastamaan, vaan tunnollisesti sujautimme maksun lukolliseen postilaatikkoon saamiemme ohjeiden mukaisesti. Sen lisäksi, että pohjois-Norjan leirintäalueet olivat kaikki enemmän tai vähemmän siistejä ja viihtyisiä, niissä oli myös ihan kiitettävä palvelu, jonka kruunasi kyllä ehdottomasti Tranøyssa osaksemme saatu luottamus tässä maksuasiassa.


Muutaman harhaan ajon jälkeen aloimme olla hyvin kypsiä koko autolla ajamiseen ja saatuamme teltan pystyyn kävimme hetken aikaa kalastamassa laiturilla. Emme tietenkään saaneet minkäänlaista saalista, mikä nyt ei varsinaisesti kohottanut uupunutta mielialaa. Itseäni harmitti kaiken lisäksi vielä se, että etelä-Senja ei ollut niin vuoristoista kuin olin odottanut. Leirintäalueelta ainoat korkeammat huiput näkyivät vuonon toisella puolella, jossain äärimmäisen kaukana. Skibotnissa kokemani wau-elämys Skandeista siis koki lievää takapakkia. Kai meidän molempien mielessä kummitteli ajatus täysin hukkaan heitetystä päivästä auton ratissa, ilman kalasaalista, ilman huikeita maisemia.

Kilometrejä oli takana jo reilut 300 sille päivälle, mutta siitäkin huolimatta lähdimme aavistuksen toiveikkaina ajelemaan kohti pohjois-Senjaa, josko sieltä löytyisi sopivia ja hedelmällisiä kalapaikkoja - ja se oli päivän paras päätös! Pohjois-Senja oli jotain aivan muuta kuin tasaisen tylsä eteläpuoli. Navigaattori ohjasi meitä kohti Gryllefjordin kylää ja meitsi istui ratin takana. Myöhemmin oli tosin pakko vaihtaa kuskia, sillä tie kävi yksikaistaiseksi enkä minä ottanut enää sitä riskiä, että olisimme joutuneet nokkakolariin mutkan takaa tottunein ottein ajavan norjalaisen kanssa tai sitä vastoin autoinemme päivineen lentäneet mereen!

Pohjois-Senja oli jollain tapaa unenomainen. Maisemat olivat uskomattomia, ei oikein taaskaan tajunnut, että sitä on jossain Norjassa. Pohjois-Senjaa tässä teille kuvina (jotka eivät pääse lähellekään todellisuutta).

Sandvikin kalastajakylä


Puhkipalanut kuva, mutta tässä on ehkä parhaiten havaittavissa sitä unenomaisuutta, josta yllä mainitsin.

Näkymä Norjan aavalle merelle


Sandvik

Korkealle kohoavia möykkyjä nousee merestä... mystistä.
Saaren pohjoispuolella vierailu oli muullakin tapaa tuottelias. Pysähdyimme erään sillan alle kalastamaan, sillä olimme kuulleet, että siltojen alla syönti olisi aktiivisempaa. No, hetken aikaa siinä heiteltyämme päätin kivuta sillan toiselle puolelle yläjuoksulle, kun alajuoksulla oli niin hiljaista. Vaikka sillan alla oli syvää, rannassa kasvoi jonkun verran levää ja se sitten koitukin mun vavan kohtaloksi. Mun kuva tarrautui rantalevään ja hetken aikaa sen kanssa painittuani mun vapa räsähti kahtia. Huusin ihan hulluna apua avopuoliskolta, joka lymyili vielä alajuoksulla sillan toisella puolella. Avopuolisko rynnisti apuun haavi kädessään, luuli, että mulla on kala kiinni. Siinä samassa mun viehe sitten itsekseen irtosi levästä. Että hajotin sitten vavan, joka ei ollut edes mun oma. Vähän otti aivoon.



Myöhemmin avopuoliskon vapaan tarttui ihanan kaunis makrilli. Makrillit olivat varsin hurjia pikkuotuksia, sillä ne sätkivät rantakalliolla vielä kymmenen minuuttia kolkkaamisen ja verenvalutuksen jälkeenkin! Myöhemmin leirintäalueella teimme makrillista itsellemme iltapalaa ja se oli kyllä ehdottomasti paras kala, jota reissun päällä maistoimme. Suosittelen!

Makrillit olivat kyllä hienon värisiä!
Yksi vastoinkäyminen vielä mahtui kuitenkin siihenkin päivään. Norjassa leirintäalueilla suihkussa käynti - tai lähinnä se, että suihkusta saa lämmintä vettä - maksaa yleensä 10 kruunua. Mulla ei tietenkään ollut 10 kruunun kolikkoa. Avopuolisko lainasi mulle kolikon ja meitsi hypähti tyytyväisenä kuumaan suihkuun. Myöhemmin avopuoliskoni oli tajunnut, että se olikin sitten ainut kymmenkruunuinen ja itsekin olisi ollut kiva päästä pesulle. No, ei muuta kuin tekemään vesikanisteriin lämmintä vettä keittiön hanasta ja mielikuvitusta peseytymiseen! Aina ei voi onnistua täydellisesti, mutta kuitenkin onnistua!

Luetuimmat

Arkisto