28. joulukuuta 2019

Samesun - vai sittenkin Differentsun?

Reissatessani viime keväänä läntisessä Kanadassa Samesun Hostel oli mun tukikohtani sekä Banffissa että Vancouverissa. En ole varma, olinko yllättynyt vai en, mutta saman hostelliketjun kaksi  hostellia kahdessa täysin toisistaan poikkeavassa ympäristössä osoittautuivat lähes toistensa vastakohdiksi. Banffin pienessä kylässä Kalliovuorten ja upeiden erämaamaisemien syleilyssä Samesun Hostel oli oikein mainio valinta, mutta sen sijaan Vancouverin metropolimaisessa keskustassa mieltäni jäi kaihertamaan asia jos toinenkin.

Banffin Samesunista voi lueskella tuoreempia fiiliksiä tuosta aikaisemmasta blogipostauksesta, joka käsittelee Banffin vuoristokylää yleisesti. Ihastelujen ja kehujen seassa on siis myös lyhyt oodi mun tukikohdalleni Samesunille, vaikka aamiaisella tarjottu maailman laimein appelsiinimehu hieman pyyhkeitä saakin. On itseasiassa hankala erottaa Kalliovuorten lumoava maisema ja Samesun toisistaan, mikä onkin saanut mut usein epäilemään hostellin todellista viihtyisyyttä; olisiko kokemus ollut lainkaan samanlainen, jos oleskelutilan ikkunasta ei olisi kurkistanut luminen Sulphur Mountain? Mitä jos saman hostellin olisi pystyttäynyt jonnekin kanadalaiselle preerialle? Kyllä. Kaikista aikaisemmista hostellikokemuksistani Samesun oli itsestäni riippumattomista syistä yksi parhaimmista hostelleista, jossa olen koskaan yöni nukkunut.



Sekä Banffissa että Vancouverissa Samesun Hostel oli nuorekas, mutta ei liian railakas; vaikka Banffissa hostellin alakerrassa oli pubi, meteli ei kantautunut ainakaan kolmannen kerroksen majoitustiloihin ja yönsä sai nukkua rauhassa ilman korvatulppia. Tämmöinen kolmenkympin paremmalla puolella huiteleva nainen ei ihan joka ilta halua istua baarissa juomassa ja kuuntelemassa karaokea, vaan haluaa mennä ihan ajoissa nukkumaan, ja toisin kuin joskus jossain muualla, Samesunissa se onnistui yhtä hyvin kuin olisin nukkunut kuuden hengen dormin sijaan yksityishuoneessa hienommassakin hotellissa. Tämä sama päti tietty Vancouverissakin, jossa majoituin kuuden hengen naisten dormiin. Myös Vancouverissa respan vieressä oli ravintola ja baari, jossa meno tuntui yötä kohden yltyvän melkoisiin sfääreihin. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä mun uniongelmien kanssa.



Jep, mulla oli vaikeuksia nukkua Vancouverissa. Sinänsä hassua, että minä, joka mielelläni olen omissa oloissani, ylipäänsä päädyn hostelliin, jossa reissaajalta usein odotetaan sosiaalisuutta ja osallistumista yhteisiin aktiviteetteihin. Usein pelkkä ajatus tuikituntemattomista kanssaeläjistä voi olla ahdistava. Banffissa nukuttiin siis ihan tavallisissa kerrossängyissä ilman sen kummempia näkösuojia ja uni maittoikin omituisen mainiosti. Sen sijaan Vancouverissa, jossa sängyt olivat seinin ja verhoin suojattuja, jokaisen yksityisyyttä kunnioittavia umpinaisia koppeja, mulla oli suuria vaikeuksia saada unta. Mutta se johtui hapen puutteesta. Umpinaiset kopit voivat olla ihan jees, jos niiden ilmanvaihto on toteutettu oikein (esim. Irlannin Galwayssa Kinlay Hostellissa se koppi oli tosi jees!). Vancouverissa ajatus oli hyvä, mutta pelkällä nurkkaan asetetulla tuulettimella ei kestänyt kovin kauaa, kun kopista alkoi loppua ilma. Jouduin kääntymään kopissa toisin päin ja pitelemään "sisäänmenoverhoa" hieman raollaan, jotta olisin saanut hengitettyä. Kokonaan sitä ei voinut avata, sillä nuoriso ramppasi ovesta koko ajan sisään ja ulos ja välkytteli huoneen valoja päälle ja pois.



Banffissa hostelli seisoi puhtaan valkeassa lumimaisemassa, kun taas Vancouverissa sitä ympäröi kaupungin vilkkuvat värivalot ja vilkasliikenteinen katu. Eikä se järkyttävä ensitapaaminen Vancouverin kanssa ainakaan auttanut negatiivisesti latautuneeseen arviooni... ehkä tämä aiheutti sen fiiliksen, että Banffin Samesun oli jotenkin... puhtoisempi, ja sen vuoksi miellyttävämpi. Tai ehkä se johtui siitä, että kömpiessäni yömyöhään Vancouverissa ulos dormista wc:ssä käydäkseni, pitkän käytävän poikki viipotti hiiri. Jep. Hiiri. Banffissa sentään jolkotteli söpöjä muulipeuroja ja nekin sentään hostellin pihalla - ei sisällä!

(Mulla on todella karmivia kokemuksia hotellihuoneessa viipottavista hiiristä, vaikka en tietenkään voi olla satavarma siitä, mikä lopulta oli Alaskassa viettämäni hirveän yön aiheuttaman rapinan takana.)

Yleisfiilis tästä hostelliketjusta jäi reippaasti positiivisen puolelle, sillä molemmissa hosteilleissa oli ehdottomasti omat hyvät juttunsa. Ainakin niiden keskeinen sijainti, hintaan sisältyvä aamupala ja ystävällinen palvelu kuvaavat molempia kohteita todella hyvin. Lisäksi nämä hostellit sopivat kuvioon silloin, kun haluaa selviytyä majoituskustannuksista edullisesti joko Banffissa tai Vancouverissa. Banffia kuitenkin suosittelen ennemmin Vancouveria; sen siisteys ja hiirettömyys jäivät mieleen. Eikä se lumihuippujen keskellä asustelu vilkkaan suurkaupungin sijaan mikään negatiivinen tekijä suinkaan ole!

25. marraskuuta 2019

Aurinkoinen Gent, ja kaikki ne puheet kaupunkien inhottavuudesta ovat muisto vain


Kun seison keskellä suomalaista aarnimetsää vain omaa hengitystä, lintuja ja maiseman hiljaisuutta kuunnellen, en voi ymmärtää, miten joku voi haluta asua kaupungissa. 

Kun katson maailman reunalla upeaa, rosoisien lumihuippujen hallitsemaa vuoristomaisemaa, en ymmärrä miksi itse asun kaupungissa, vaikkakin Suomen mittakaavassa hyvin pienessä sellaisessa.

Kun kaikki aistit ovat täyttyneet silmien edessä armottomana pauhaavasta aavasta merestä ja sen luonnollisesta voimasta ja lumosta, ajatus siitä, että on joskus viihtynyt lähes kymmenen vuotta Tampereella, melko isossa suomalaisessa kaupungissa, on täysin absurdi. 

On selvää, että rakastan luontomatkailua. Täydellisten, paratiisimaisten rauhan tyyssijojen etsimistä ja löytämistä, ihmisiä uupuvia metsiä, vuoristoja ja erämaita. Hiljaisuutta. Kärjistetysti voisi kai sanoa, että vihaan kaupunkeja, niiden hektisyyttä, valo- ja melusaastetta, ihmisiä. Bucketlistalta löytyy tästäkin huolimatta muutama kaupunki ja se on ihan fine; joskus kaupunkikohteet voi yllättää ihan positiivisesti. Muutama kaupunki onkin jäänyt mieleen aivan erityisen hyvällä tavalla; New York, Zürich, pieni Bergamo Pohjois-Italiassa, Praha… ja Gent. 



Ihailemassa Leie-jokea

Pidennetty viikonloppu Belgiassa marraskuun alussa oli ihanaa vaihtelua jo pitkään tasaisena eteenpäin rullaavan arjen keskellä, vaikkakin se rikkoi mun juuri tekemääni reissulupausta (en tunne juurikaan huonoa omaatuntoa, sillä ajatus matkasta lähti ihan joltain toiselta kuin itseltäni; itse lähinnä vain suostuin lähtemään pyydettäessä mukaan – miten vaikeaa mut olikaan ylipuhua …). 

Vietin ukkelin ja erään ystävämme kanssa kaksi yötä Gentissä ja yhden yön Brysselissä. Gent vei ehdottomasti voiton näistä kahdesta belgialaiskohteesta, vaikka tutustuminen jäikin pelkäksi pintaraapaisuksi. Gentin historiaa huokuvassa kaupungissa oli vuodenaikaan nähden yllättävän paljon turisteja, mutta rakastuin silti sen eksyttäviin kivikujiin, kohti taivasta kurkottaviin tuhat vuotisiin linnoihin, tasatunnein katedraaleista kantautuviin soinnukkaisiin kellonsoittoihin, lempeänä kaupungin halki lipuvaan Leie-jokeen, loputtomaan suklaa- ja vohvelipuotien virtaan… 



Aamulla kujilla ei ollut juuri ketään.


Gent on tunnettu sen vanhasta kaupunginosastaan, jossa toinen toistaan korkeammat kirkon tornit kohoavat kohti taivasta. Näky on suorastaan lumoava, kun sitä katselee Leie-joen länsipuolelta; vanhojen ristikkotalojen takana seisovat mahdikkaat rakennukset ovat suorastaan epätodellisen kauniita, ehkä jopa vähän uhkaaviakin.  




Belgiassa oli aivan huikea sää; tavallisesti Gentissä kuulemma sataa, mutta meille taivas esittäytyi varsin sinisenä ja vain aavistuksen verran iltaa kohden pilvistyvänä. Näytti upealta katsella taivaanrannassa ajelehtivia, auringonlaskun vaaleanpunaiseksi maalaamia pumpulipilviä ja niiden yläpuolella lähes täytenä nousevaa, kaupungin tornien välistä kurkistelevaa kuuta. Lämpötila keikkui kymmenessä asteessa ja öisin vähän sen alapuolellakin, mutta Suomeen verrattuna keli tuntui oikein passelilta. Tuolla vuodenaika raahautui kuin kuukauden jäljessä. Jotkut uhkarohkeat nautiskelivat belgialaisia oluita ja lounasta ravintoloiden ulkoterasseilla. Toki monessa paikassa säästyi värjöttelyltä lämpöä hohkaavien infrapunalamppujen suojissa. Itse onnistuin kohmettamaan sormeni lauantaina, sillä mun mukaan oli sattunut todella huonot lapaset eikä ne kädessä mikään kuvaaminen tietenkään onnistunut. 

Olin muuten kamalan ylpeä itsestäni. Ensimmäisenä päivänä en ottanut kuvaakaan mun järkkärillä, vaikka vietimme kokonaisen päivän ja illan Gentin katuja tallustellen. Kamera pysyi visusti kämpillä omassa laukussaan.

Aamulla olin tikkana ylhäällä, kuten normaalistikin. Matkatoveri J halusi poiketa hakemaan kahvia Paulilta. Näkymä Vrijdagmarktille. 


Majoituimme Hotels.comista bongaamassani yli sadan neliön huoneistossa, josta maksoimme kolmestaan 60 euroa per lärvi per yö. Ei paha, ei paha ollenkaan. Place2Stay in Ghent olikin koko rahan väärti, sillä se sijaitsi vain minuutin kävelymatkan päässä vanhan kaupungin Vrijdagmarktilta ja korkeintaan kymmenen minuutin päässä muista kaupungin merkittävimmistä nähtävyyksistä. Ei ollut edes kovin kallista tai hankalaa hakea lähikaupasta aamupalasetti kotiin ja paistaa aamulla itse oma munakkaansa. 

Ainut miinus tässä paikassa oli se, että edellinen asukas oli vetänyt röökiä sisätiloissa, ja tätä paikan omistajakin meille pahoitteli. Haju ei kuitenkaan ollut mikään ylitsepääsemättömän paha ja me viihdyimme tässä kaupunkikämpässä oikein mainiosti kaksi yötä. Rautatieasemalle oli parinkymmenen minuutin kävelymatka, joka mennessä meni helposti jalkaisin, koska aurinko paistoi ja oli ihanaa olla taas reissun päällä, ja tullessa se taittui muutamassa minuutissa ratikkalla. Lähimmälle ratikkapysäkillekin käveli rinkan kanssa vain kuudessa minuutissa.

Meidän olkkari

Mun ja ukkelin makkari

Ratikka maksoi 3 euroa per tunti. Mulla oli "hieman" teknisiä ongelmia yrittäessäni maksaa lippuautomaattiin kolikoilla, ja pojat joutuivat juoksemaan mun käsistä/koneesta ulos lentäneiden kymmensenttisten perässä kerran jos toisen ellei kolmannenkin kerran. Tämä tapahtui siis lähtiessä, joten olen melko varma, ettei ihana Gent halunnut päästää mua ollenkaan pois inspiroivasta ympäristöstään! Olisin toki mielelläni jäänyt vielä pariksi päiväksi, tai viikoksi... Gentissä on paljon kapeita kujia, joille olisi helppo päätyä loputtomaan seikkailuun. Mulla on ihan sellanen olo, että Gent voisi helposti päätyä Bergamon tavoin mun kirjan (krhm, "kirjan") sivuille jonain tärkeänä tapahtumapaikkana...



Pane & Vino oli kiva italialainen ravintola vanhan kaupunginosan ja rautatieaseman välimaastossa Nederkouterilla. Pistäydyimme siinä syömään kävellessämme junalta kohti majapaikkaamme. Ne, jotka seuraavat blogia Instagrammissa (@mainlytravelblog) tietävätkin, mikä on mielestäni hyvän ravintolan merkki: se, että se on tupaten täynnä paikallista väkeä. Pane & Vino oli sitä todella, siis sekä paikallisten valtaama että todella loistava ravintola! Joanne, meidän Bruggessa asuva paikallinen tuttavuus, nauroikin, että kävimme syömässä aitoa belgialaista italialaista ruokaa. Heh heh.




Belgia on tunnettu niin suklaasta kuin vohveleistaankin, mutta ennen kaikkea yli kahdesta tuhannesta oluestaan. Belgialainen pubi onkin oikea aarreaitta oluen ystävälle. Toisaalta saattaa iskeä valinnan vaikeus: jos listalla on yli 150 tai jopa 500 erilaista olutta, minkä niistä nyt sitten oikein valitsee? 

Oli aivan huippujuttu, että meillä oli matkassa gentiläinen Benny ja bruggelainen, Gentissä työskentelevä Joanne, jotka johdattelivat meitä pitkin pimeneviä Gentin katuja hyvistä olutpaikoista toiseen. Yksi näistä paikoista oli ihan meidän majapaikan lähellä, Pyhän Jaakobin kirkon vieressä (naureskelinkin itsekseni pubissa istuessani ja tuota kirkkoa ikkunasta katsellessani, että on se hyvä, että baarissakin muistaa pitää jumalan mielessä, kun nauttii tavallisesti 7-8 -volttisia oluita) sijaitseva Trollekelder, jolla oli ikkunoissaan mitä inhottavamman näköisiä peikkoja. Trollekelderissä oli noin 150 erilaista olutta. 

Mun reissuhommat menivät kuitenkin kuten tavallisesti: perjantaina olin visusti kympiltä jo tutimassa, kun pojat jatkoivat vielä Gentin yössä, ja lauantainakin valuin kämpille jo yhdentoista jälkeen toisin kuin pojat. Heillä siis lienee parempi kuva siitä, minkälainen gentiläinen yöelämä todella on, vaikka ihan pienen siivun siitä itsekin sain maistaa. 

Gin oli myös jonkinlainen juttu.


Kuinka moni tiesi, että ranskanperunat ovat kotoisin oikeasti Belgiasta? Niinpä, tuskin moni. Itselleni tämä oli melkoinen yllätys, mutta ei suinkaan ikävä sellainen. Tarina kertoo, että toisen maailmansodan aikaan Belgiassa olleille amerikkalaissotilaille olisi tarjottu tätä belgialaista perinneruokaa, mutta koska sotilaat olivat luulleet olevansa Ranskassa, olivat he kotopuolessa puhuneet ranskalaisista perunoista. Toisaalta jostain luin myös, että ranut olisivat olleet 'french fries' jo ennen maailmansotaakin. Tiedä tuota, mutta pirun hyviä ne olivat! Belgialaisia ranskalaisiahan ei lioteta rasvassa eikä niissä ole juuri suolaakaan. En tiedä heidän salaista reseptiään, mutta eivät ne sitä rasvaa ja suolaa kaivanneetkaan! Ihan älytömän hyviä (ja ehkä terveellisempiä kuin muualla)!

Nää rakennukset!





Gravensteen Castle on Gentin keskiaikainen linna aivan vanhan kaupungin kupeessa Leie-joen länsipuolella ja varmasti yksi kaupungin suosituimmista turistikohteista. Meidän majapaikasta käveli sen pihaan viidessä minuutissa. Lauantaina päätimme pistäytyä linnaan sisälle tutkiskelemaan, mitä kaikkea sen tuhatvuotiseen historiaan kuuluu. Pääsymaksu oli kympin per naama ja siihen sisältyi audiolaitteet. Itse keskityin kuvaamiseen ja fiilistelyyn (juu, inspiroiva paikka indeed!) ja kysyin aina ukkelilta, mitä mistäkin paikasta kerrottiin. 




Kidutuskammioon pääsi vasta kierroksen loppupuolella.

Linnassa oli hieno asenäyttely!


Gentin siluetti Gravensteenin linnan tornista

Gent oli ihana ja inspiroiva, juuri sellainen eurooppalainen vanha kaupunki, jollaisia satun rakastamaan. Niin. Lupasin blogin Facebook-päivityksessä hieman rikkoa täällä blogin puolella tätä hieman negatiivista mielipidettäni kaupungeista ja kaupunkimatkailusta. Gent oikeuttaa sen muiden ihastuttavien keskiaikaiskaupunkien kanssa. Siinä, missä voisin koko matkan ajan vain harhailla jossain luonnon helmassa upeita maisemia ihastellen, voisin helposti myös eksyä Keski-Euroopan kapeille, historiaa huokuville pikkukaduille. Ne ovat vastustamattomia. Gentiin voisin palata ihan milloin vain, joskin nyt pidemmin hampain, sillä myönnän potevani hieman huonoa omaatuntoa reissulupauksen rikkomisesta... myöhäisestä syksystä huolimatta turisteja oli paljon liikkeellä (paitsi niinä hiljaisina ja aikaisina aamun tunteina!) mutta jotenkaan se ei rikkonut sitä taianomaista fiilistä, jota kaupunki säteili. Tykkäsin ihan todella, todella! 

Jos mietit reissua mannereurooppaan, mietipä Gentiä!

24. lokakuuta 2019

Argumentatiivinen essee yksin matkustamisesta


Tieteenalaani maantieteeseen ja sen kandi-ohjelmaan kuuluu pakollinen kieli- ja viestintäopintojen suomen kielen kirjallinen viestintä -kurssi. Erilaisia suuntausvaihtoehtoja tämän yläotsakkeen alla oli tarjolla useita, mutta itse päädyin anglismikurssille, joka tarkastelee englannin kielen tahallista, tahatonta, sopivaa ja negatiivista vaikutusta suomen kieleen (en nähnyt itseäni kirjoittamisen tai kieliopin kertauskurssilla...). Vaikka kyseessä oli lähinnä tieteelliseen tekstiin soveltuvia kirjoitusoppeja, "lopputyönä" jokaisen tuli kirjoittaa noin 500-sanainen argumentatiivinen essee hyvin arkisesta aiheesta. Esseen tarkoituksena on yksinkertaisesti vakuuttaa lukija. Itse kirjoitin itselle tärkeästä aiheesta, yksin matkustamisesta. Ajattelin jakaa sen tänne, sillä kyllähän moinen sopii oikein mainiosti matkailuaiheiseen blogiin!

Ujutin mukaan muutaman kuvan yksinäisiltä reissuiltani 😉

Yksin matkustaminen on mahtavaa!

Sinkkublogin kirjoittaja Henriikka Rönkkönen keksi muutama vuosi sitten, ettei unelmien matka vaadi matkaseuralaista, ja nimitti nokkelasti omia matkojaan ’määmatkoiksi’. Yksin matkalle lähteminen voi herättää negatiivisia ennakkoluuloja niin itse matkailijalle kuin hänen lähipiirilleenkin. Samalla, kun nykyinen maailmamme tarjoaa upean mahdollisuuden lähteä reissuun yksin, se sama maailma saattaa olla myös se merkittävin rajoite. Joku on kuitenkin joskus viisaasti todennut, että rajoitukset ovat yleensä vain omassa päässä. Yksin matkustaminen onkin mahtavaa!


Ihana joulukuinen Bergamo, 2015
Ilman matkakumppania ei voi jakaa matkustamisesta aiheutuvia kuluja, joten yksin matkustaminen voi olla kallista. Olo saattaa olla turvaton ja epävarma ilman matkaseuraa, eikä erilaisiin aktiviteetteihin tule osallistuttua kovin aktiivisesti. Käytännön asiat pitää hoitaa itse eikä voi luottaa matkaseuran parempaan kielitaitoon tai apuun. Epävarmuus omasta kielitaidosta voi saada yksin matkustajan perumaan lähtönsä. Yksin matkustaja on yksin ja se voi tuntua ylitsepääsemättömältä. Myös sukupuolen mukanaan tuomat epävarmuudet voivat olla syy perua määmatka; naisena yksin reissaaminen voi olla pelottavaa, vaikka valitsisi turvallisen ja modernin kohteen.


Alaska Railroadilla 2016
Kieli- ja kommunikaatiotaidot karaistuvat yksin matkustaessa. Kun eksyn pieneen nepalilaiseen maalaiskylään ja haluan ostaa paikallisesta kaupasta suklaata, mutta myyjä ei osaa edes alkeellisinta englantia enkä minä nepalia, tarvitaan mielikuvitusta, kun kaveriltakaan ei voi kysyä. Mitä enemmän kohtaa kielellisesti haastavia tilanteita yksin, sitä rikkaammaksi omat kommunikointitaidot kehittyvät.

Oma aika ja tila ovat jollekin yksin matkustamisen perimmäinen tavoite. Sosiaalisen matkailijan ei kuitenkaan tarvitse pelätä yksinäisyyttä, sillä aina löytyy joku, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia. Uusia tuttavuuksia on myös helpompi luoda, kun ei ole jatkuvasti kiinni matkakumppanin seurassa. Miten hienoa onkaan tutustua ihmiseen vaikkapa aamupalapöydässä ja oppia jotain hänen maailmastaan! Parhaimmassa tapauksessa sosiaalinen ihminen saa jopa uuden ystävän. Luonnollisesti, pahimmassa yksinäisyyden puuskassa voi nykyisin aina soittaa videopuhelun kotiin.

Kaunis Lake Louise helmikuussa 2019
Yksin saa tehdä, mitä ikinä haluaa, mennä minne ikinä haluaa ja milloin haluaa. On ihanaa unohtaa kompromissit, jos matkaseura haluaisikin esimerkiksi shoppailla, mutta itse tietäisit jotain mielenkiintoisempaakin tekemistä. Yksin matkustaessa ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa omista, itselle sopivista valinnoista, jotka lopulta ovat niitä onnistuneen matkan aineksia.  

Itsestäänselvyydet hälvenevät. Olin kolme kuukautta Kanadassa opiskelijavaihdossa. Siellä huomasin, miten kotiin jäänyt perhe oli kuin vahingossa vuosien myötä liukunut kohti itsestäänselvyyksien rajamaita. Ero itselle tärkeistä ihmisistä auttoi hälventämään tätä pelottavaa tilaa, jota ei aina itse edes tajua.
Pohjois-Irlanti ja Unesco-kohde Giant's Causeway
Itsetunto kasvaa. Olen elänyt elämässäni vaiheita, joita leimaa kolkko itsetunnon puutostila, mutta olen saanut tuon notkahduksen korjattua. Suurin osa tämänhetkisestä itsevarmuudestani on peräisin matkoilta, jotka olen tehnyt yksin. Olen selvinnyt haastavistakin tilanteista ja sen perusteella tiedän kykeneväni nyt lähes mihin tahansa. Yksin matkustaminen auttaa oppimaan itsestään joka kerta jonkin uuden, toistaiseksi piilossa pysytelleen mahdollisuuden.

Yksin matkustaminen on mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin, parantaa kielitaitoa tai oppia kokonaan uusia keinoja kommunikoida. Omaa tilaa etsivä nauttii yksinäisyydestä ja sosiaalinen reissaaja löytää aina jostain jonkun, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan. Jos oikein kova ikävä kotiin jääneitä läheisiä kohtaan iskee, voi lähettää viestin kotiin. Yksin ollessa saa tehdä omat suunnitelmansa ja muuttaa lennosta mieltään. Kotona odottavat tärkeät ihmiset näkee yhtäkkiä aivan uudella tavalla ja ymmärtää, ettei ole aivan itsestään selvää, että juuri he ovat läsnä jokapäiväisessä arjessa. Kaikki tämä yhteensä tuottaa ihmiselle uuden tavan tarkastella itseään. Kun lopulta saa käteensä suklaapatukan siellä syrjäisessä nepalilaiskylässä, ei voi olla huomaamatta omia, ylivoimaisia mahdollisuuksiaan. Se on yksin matkustamisen suola ja se on mahtavaa!


* * * 
No? Vakuuttiko? 😉
Lehtorin palaute oli pääasiallisesti posiitivista, samoin vertaisarviointi toiselta opiskelijalta.
"Oikein hyvä essee: hyvä rakenne ja jäsennys, otsikko, teesi ja johtopäätös synkroniassa ja kieli oikeellista ja sujuvaa. Viimeinen kappale ehkä hieman pitkä, sillä siinä toistetaan argumentteja melko monisanaisesti tai samoin sanoin. Mutta oikein hyvä essee!"

EDIT: Esseessä käytän yksin matkustamisen esimerkkinä Nepalia. Terävimmät tietävätkin, etten suinkaan ollut Nepalissa yksin, vaan tuon ukkelini kanssa, mutta sallin itseni käyttää tuota esimerkkiä, koska olisin ihan hyvin voinut olla tilanteessa yksin: ukkeli ei hänkään ole mikään nepalin kielen taitaja ;) 

15. lokakuuta 2019

Dinosaur Trail: Horse Thief Canyon

Drumheller oli erikoinen. Erikoinen, mutta lopulta ehkä hieman tylsä, jos on jo ehtinyt bongaamaan kaikki dinosaurukset ja nuuskinut Royal Tyrrellin museon jokaisen nurkan läpikotaisin. Mitäs sitten pitäisi tehdä? Joko lähdetään pois?

No ei nyt ihan vielä. Käännä auton nokka museon tienhaarasta oikealle ja lähde tutkailemaan mielenkiintoista Red Deer -jokea kiertävää Dinosaur Trailia!


Dinosaur Trail on viitisenkymmentä kilometriä pitkä autoilureitti upeissa badlandsien ja osittain silmän kantamattomiin jatkuvien preerioiden syleilyssä. Red Deer River ylitetään Bleriotin lautalla, joka tosin on käytössä vain kesäaikaan. Vielä huhtikuun alussa se oli suljettuna, joten jouduin kiertämään aika pitkän matkan päästäkseni takaisin reitille takaisin. Mutta olihan se aikamoista maisemien ilottelua silmän kantamattomiin jatkuvan, ruskeanharmaan preerian ja toisinaan johonkin syvyyksiin humpsahtavien kanjonien kesken. Kontrasti huikaisevan siniseen taivaaseen oli todella upea. Siellä täällä nuokkui öljypumppuja. Mua ei haitannut yhtään kruisailla siellä maaseudulla (vaikka ei ne öljypumput, vaikkakin olivat pieniä, kauheasti mun innostusta nostattaneet).




Horsethief Canyon on ehdottomasti se Dinosaur Trailin juttu. Kanjoni avautuu melkoisen massiivisena syvänteenä vain tovin ajelun jälkeen Royal Tyrrellin museon tienhaarasta. Kuilun reunalta löytyy iso parkkipaikka, johon voi jättää auton.

Tutustuin hienoon ja tuuliseen maisemaan yhdessä preeriakoirien kanssa. Niitä asuikin kokonainen yhteisö siinä näköalapaikan tuntumassa. Koko ajan piti varoa, ettei olisi kompastunut niiden kaivamiin pesäkoloihin, joista vähän väliä kurkkaili oravamaisia naamoja. Kenties nuo pikkuotukset ovat tottuneet ihmisiin, sillä vaikka niiden vartija intoutui huutelemaan melkoisen korkeataajuuksisia varoitushuutoja mun kävellessä ohi, osa ei tuntunut ottavan sitä tosissaan.


Sairaaaaan nopee!

Moikku!
Horsethief Canyon, Hevosvarkaiden kanjoni, tai kuten infotaulussa paikan päällä lukee, Horse Thief Canyon, on saanut nimensä joko a) Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä vaeltaneiden hevos- ja karjavarkaiden mukaan (kanjoni oli kuulemma mainio piilopaikka - tosin mietin jälkeen päin, että kuinka sokea paikallisen sheriffin on pitänyt olla, jos ei ole kanjonin reunalta nähnyt varastettua karjalaumaa...) tai b) varhaisimpien uudisasukkaiden mukanaan tuomien tuhansien, keskenään jossain kohtaa vahingossa omistajaa vaihtaneiden hevosten mukaan. Infotaulun ja internetin syöverit kertovat siis eri tarinaa, mutta en näe syytä, miksei nämä molemmat voisi pitää paikkansa.

Ei tarvitse kuin katsoa maisemaa ja voi sukeltaa keskelle eräänlaista wild west -show'ta ja nähdä sielunsa silmin nuo 1900-luvun alun stetsonpäiset ratsastajat lehmänkirjavine hevosineen. Miten ristiriitaiselta tuntuukaan ajatella, että samainen paikka on kuin paleontologeille katettu buffetpöytä, jossa tarjolla on jos jonkinlaista fossiilia. Kumman tahansa tarinan mukaan on helppo tempautua.


Red Deer River


The Dinosaur Trailin ympäriajoon kannattaa varata muutama tunti, riippuen siitä, miten pitkään haluaa niissä sen harvoissa vierailukohteissa kuluttaa aikaa. Horsethief Canyonin lisäksi ei ole oikein muita kuin The Little Church, niin pieni kirkko tien varressa, että minäkin huomasin sen vasta, kun olin ajanut sen ohi kaasu pohjassa. Söpöön valkoiseen kirkkoon mahtuu kerrallaan kuusi aikuista ihmistä istumaan, mutta siitä huolimatta siellä järjestetään kirkollisia menoja kuin missä tahansa kirkossa.

Horse Thief Canyoniin voi aina tutustua lähemmin laskeutumalla kanjonin pohjalle, mutta kannattaa ottaa huomioon, ettei reittejä ole merkitty, ja että kostealla säällä bentoniittisavi, muinaisesta vulkaanisesta tuhkasta muodostuva maaperäkerros, muuttuu vaarallisen liukkaaksi.

Off-roadilla, Drumhellerin etelän puoleisella seudulla sijaitsee kummallisia hoodoita eli "maapyramideja", Horse Thief Canyonin sisarkanjoni Horseshoe Canyon, vanha hiilikaivos sekä Rosedalen kylän riippusilta. Kävin tutkimassa näitä paikkoja myös; kerron niistä myöhemmin lisää!

Luetuimmat

Arkisto