Haluan palata hetkeksi maaliskuuhun. Kanadan länsirannikolla Vancouverissa maaliskuu oli jo ilmiselvä kevätkuukausi. Vaaleanpunaisia kirsikankukkia, hiljaisia metsiä, suolaista meren tuoksua, kukkaan puhjenneita krookuksia. Sitä kaikkea oli mereinen Vancouver. Siis yli miljoonan asukkaansa ja korkeiden peilitalojen lisäksi.
Vancity on Kanadan kolmanneksi suurin kaupunki, jonka väestöstä yli puolet kuuluu lähinnä Aasiaa edustaviin etnisiin ryhmiin. Lentokentältä on helppo päästä keskustaan: kaukanakin sijaitsevat kaupunginosat toisiinsa kytkevä SkyTrain rullaa raiteilla edestakaisin melko tiuhaan. Istuessani aamukahdeksalta junassa matkalla keskustaan vancouverilaiset olivat ruuhkaan asti matkalla töihin ja monikulttuurisuuden saattoi aistia ja nähdä ihan omin silmin.
Ensivaikutelmani paljon kehutusta Vancouverista oli varsin ikävä. Hostellini sijaitsi Granville Streetilla ja tallustellessani sitä pitkin huomasin hienoisen huolestuksen hiipivän mieleeni. Katu oli törkyinen; tupakan tumppeja ja roskia lojui siellä täällä mihin vain katsoikin. Kadun varrella kyhjötti kodittomia rikkinäisiin huopiinsa kietoutuneina. Osalla oli teltta tai muunlainen porttikonkiin vilteistä kyhätty rakennelma. Seinät oli kustu. Vastaan käveli hieman epäilyttävän näköisiä ihmisiä, sellaisia, joita huomasin jopa pelkääväni. Joka puolella leijui imelä ja äklöttävä kannabiksen käry. Olin suoraan sanottuna järkyttynyt. Ihan helvetin järkyttynyt, etenkin, kun kyse ei todellakaan ollut mistään syrjäisestä sivukujasta, vaan ihan yhdestä keskustan pääkaduista.
Epämiellyttävästä fiiliksestä, jonka kaupunki oli mulle heti ensikättelyssä tarjoillut, piti nyt päästä eroon. En millään jaksanut uskoa, että maailman parhaimpien kaupunkien listalle kolmanneksi maaliskuussa 2019 sijoittunut ihana Vancouver voisi todellisuudessa olla niin karu. Mulla oli tarkka suunnitelma: kävin jättämässä mun rojut hostellille, etsin kivan aamiaisravintolan lähihuudeilta ja päätin kolmeen asti koluta Vancouverin suurkaupunkimaista keskustaa ristiin rastiin. Kolmelta mun oli tarkoitus saada vihdoin avain mun dormiin ja sen jälkeen olin päättänyt pyhittää koko iltapäivän ja illan Stanley Parkin tutkimiseen.
Mutta mun suunnitelmathan eivät ole koskaan kiveen hakattuja. Niinpä mä päädyin työpäivän mittaiselle kävelylle heti aamiaisen jälkeen; liekö alitajuntaisesti vai ihan vahingossa harhauduin ulos korkeiden pilvenpiirtäjien suojista meren äärelle, Stanley Parkin suojaisiin metsiin ja valkoisille hiekkarannoille. Ja se oli ihan hyvä juttu, koska olin hetkessä unohtanut sen kaiken iljettävyyden, johon olin Granville Streetilla törmännyt. Vancouver alkoikin vaivihkaa näyttäytyä oikein mainiona ja viihtyisänä kaupunkina, jossa voi helposti yhdistää urbaanin ja luonnonläheisen loman.
Vancouverin ehdottomin juttu on Stanley Park ja pisimmillään jopa 28 kilometriä pitkä The Seawall. Meren rannassa kulkevan kävelyreitin lähtöpiste on kaupungin pohjoispuolella Canada Placella, minkä jälkeen se kulkee kaupungin kyljessä pohjoisrantaa pitkin kohti Stanley Parkia. Se ohittaa Coal Harbourin, jossa innostunein voi ihastella satoja veneitä, ja Harbour Green Parkin, jossa ahkerimmasta liikenteestä vastaa kymmenet nousevat ja laskeutuvat vesitasot, ja päätyy sitten Stanley Parkin vehreisiin ja kaupungin hälinän taaksensa jättäviin hiljaisiin metsiin. Sen lisäksi, että The Seawall ja Stanley Park ovat yksi kaupungin suosituimmista turistikohteista, The Seawall on paikallisten kävelijöiden, hölkkäreiden, pyöräilijöiden ja rullaluistelijoiden valtakuntaa, jossa täytyy ruuhkaisimpina aikoina katsella vähän eteensä. Toisaalta, mikäli haluaa täydellistä omaa rauhaa, kannattaa poiketa The Seawallilta saaren keskiosiin johtaville metsäpoluille, joissa unohtaa kokonaan olevansa vain muutaman kilometrin päässä Kanadan kolmanneksi suurimman kaupungin keskustasta.
Canada Place on yksi Vancouverin tunnetuimmista maamerkeistä kaupungin pohjoispuolella. Se on laivaa muistuttava rakennelma, jolla on monia käyttötarkoituksia. Siellä järjestetään esimerkiksi erilaisia tapahtumia, kuten konsertteja, ja sieltä voi toisaalta hypätä vaikkapa Alaskan risteilylle, jos sellainen on suunnitelmissa. Alaskan risteily ei omasta mielestäni kuulosta lainkaan hassummalle idealle, mutta koska tällä kertaa aikaa ja rahaa oli käytössä rajallisesti, tyydyin tallustelemaan vain itse Canada Placen "kannella".
Seuratessaan The Seawallia Canada Placelta luoteeseen saapuu ensin Vancouverin Convention Centeriin, jossa kuhisi sillei sopivalla tavalla väkeä, lähinnä luultavasti muita matkailijoita. Kaupunki alkoi todella herätä siihen aurinkoiseen aamupäivään, mutta kammoksumiani ihmismassoja ei päässyt syntymään ollenkaan, mikä oli oikein mahtava juttu! Convention Centerissa voi hätäisimmät piipahtaa vaikka pissalla ennen kuin lähtee valloittamaan kilometrien ja parhaimmillaan tuntien mittaista "merimuuria" Stanley Parkiin. Nälkäisimmille löytyy myös mainio valikoima erilaisia kahviloita ja ravintoloita.
Istuskelin hetken Harbour Green Parkissa ja katselin vesitasojen nousuja ja laskuja aamupäivän auringon lämmössä. Vesitasoilla voi nousta ilmaan ihastelemaan Vancouveria ja Brittiläisen Kolumbian rantaviivaa taivaalta käsin tai matkustaa nopeasti ja kätevästi Vancouver Islandille.
Coal Harbour ja sen takana sinisyyttä heijastavat West Endin asuinrakennukset. Aivan kuin meri ja taivas eivät tuona päivänä olisi olleet riittävän sinisiä: mieleni teki kutsua Vancouveria "Siniseksi kaupungiksi". Tavallisesti vancouverilainen sää on harmaa ja sateinen siinä lämpimän ja kostean meren äärellä, mutta itselleni sattui oikein kaunis, lähes pilvetön keli.
Vielä ennen siirtymistä Stanley Parkin puolelle rannan kävelykatu tarjoaa muutaman ravintolan ja kahvilan, jossa voi pysähtyä fiilistelemään sataman kuhinaa ja ihastelemaan toinen toistaan mahtipontisempia paatteja.
Vancouveriin saa hyvän silmäyksen Stanley Parkin puolelta. Sitä vähän niin kuin jo seisoo luonnon keskellä, mutta silmien edessä avautuu edelleen kohti taivaita tavoitteleva suurkaupungin skyline. Kaukana vasemmalla siintävältä Canada Placelta on tähän ↑ matkaa kolmisen kilometriä, mutta näin kirkkaassa säässä ja meren suolaisessa tuoksussa matka taittuu lähes huomaamatta.
Jossain kohtaa ja paljon myöhemmin mielessäni käväisi, että sitä olisi jalat säästyneet monelta rakolta, jos olisin tajunnut vuokrata polkupyörän Stanley Parkin tutkimiseen. Suurin ongelma oli kuitenkin mun talven jälkeen ensimmäistä kertaa jalassa oleva kenkäpari, joka hankasi mun päkiät ja kantapäät täyteen viheliäisiä rakkoja, ei niinkään se, ettenkö olisi jaksanut seikkailla puistossa jalkaisin puolta päivää.
Stanley Park on iso, yli neljä neliökilometriä, suurempi kuin New Yorkin Central Park. Rantaviivaa, jossa The Seawall erottaa meren maasta, on puistossa noin seitsemän kilometriä. Itse en kiertänyt koko puistoa, mutta koska harhauduin rannalta "saaren" sisäosiin Beaver Lakelle ja valtavien puiden varjostamille metsäpoluille, luulen talsineeni yli kahdeksan kilometriä puiston alueella yksinään. Yhteensä tuona päivänä kilometrejä kertyi reilusti yli kymmenen ja niistä viimeiset taittuivat hyvin vaivalloisesti ja hitaasti jalkoihin ilmestyneiden rakkojen vuoksi.
Stanley Parkissa törmää myös hienoihin toteemipaaluihin. Nämä alkuperäisasukkaita ja heidän kulttuuriaan kunnioittavat pylväät ovat yksi Stanley Parkin ehdoton yksittäinen vierailukohde.
Stanley Parkin poikki kulkee Vancouverin ja lahden toisella puolella sijaitsevan North Vancouverin yhdistävä Stanley Park Causeway tai toiselta nimeltään Lions Gate Bridge Road ja se jatkuu massiivisena Lions Gate -siltana ylittäen Burrard Inletin. Vaikka puiston halkaiseva maantie onkin melko vilkasliikenteinen, sen olemassaolosta ei oikein tiedä mitään ennen kuin sattuu kohdalle.
Pohjoisranta on ilo vuoristoihmisen silmälle vaatimattomine Coast Rangen lumihuippuineen. Maisemaa voisi pitää jopa täydellisenä, ellei tuo pohjoisrannikko olisi ahdettu täyteen kaikenmaailman teollisuutta.
Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt - vai miten se nyt meni?
Vaikka Vancouver on suuri kanadalainen rannikkokaupunki, se ei sulje pois luontoelämyksiä. Stanley Parkin uumenista on mahdollista löytää äänetön, luonnon rauhalle altistunut ja satoja vuosia niillä sijoillaan kasvanut lauhkea havumetsä valtavine puunrunkoineen. Polkuja kulkee metsässä ristiin rastiin ja niillä hädin tuskin törmää vastaantulijoihin. Itse kohtasin muutamia, yhden käden sormella laskettavia. Sen pahanmakuisen ensivaikutelman jälkeen tuo Stanley Parkin metsä oli enemmän kuin tervetullut maisema. Tallustelin majavien patoamalle Beaver Lakelle, joka olisi voinut olla suoraan kuin jostain syvältä erämaasta; jostain, jossa se olisi ollut tyystin ihmisen ulottumattomissa. Hassu totuus oli kuitenkin se, että Vancouverin keskustaan oli tuolta vaivaiset muutama kilometri.
Stanley Parkissa on myös muutama kivan oloinen biitsi, jotka olivat jo keränneet joukon ihmisiä nautiskelemaan rennosta fiiliksestä. Ja mikäs siellä olikaan istuskellessa? Ilman takkia pärjäsi loistavasti, jotkut olivat uskaltautuneet jopa hakemaan ensimmäisiä rusketusraitojaan.
English Bay Beachilla lähempänä downtownia oli jo hieman vilkkaampaa seesteisen ja hiljaisen Stanley Parkin jälkeen, mutta ei lainkaan ahdistavalla tavalla. Lämpömittari näytti yli 15 astetta. Tuntui edelleen niin kummalliselle ajatella, että lähtiessäni sinä aamuna Saskatoonista maassa oli ollut lunta ja lämpötila lähellä nollaa. Jälleen kerran näin Kanadan valtavuuden mielessäni kirkkaasti; miten suuri maan täytyi olla, että kahden eri kaupungin välillä saattoi kokea niin silmiinpistävän ilmastokontrastin! Tietysti on aivan itsestäänselvää, että sisämaassa ja rannikolla ilmasto on erilainen, mutta että vain vähän reilun tunnin lentomatka erotti toisistaan vielä talven ja pitkälle edenneen kevään. Saskatoonin hyisen talven jälkeen Vancityn kevät ja lämpö olivat enemmän kuin tervetullutta.
Vaikka missasin ne "the" kirsikkakukinnot olemalla muutamaa viikkoa etuajassa, joka puolella saattoi nähdä hienovaraisia vihjauksia siitä, miten upealta Vancity tulisi vielä näyttämään. En ollut koskaan ajatellut, että löytääkseen kauniita cherryblossomeita voisi matkustaa huhtikuun alkupuolella Kanadan länsirannikolle Tyynenmeren lempeisiin tuuliin, mutta se voisikin todellisuudessa toimia sellaisena "köyhän miehen Tokiona". Vancouverilla on mm. oma vuosittainen Cherry Blossom Festival aina huhtikuun ajan.
Palatessani hostellille ja Granville Streetille, josta olin useita tunteja aikaisemmin paennut kauhuissani maisema tuntui muuttuneen. En tiedä, johtuiko se Stanley Parkin ja mereisen tunnelman keventämästä fiiliksestä vai oliko muutos ihan todellinen, mutta aamuvarhainen ensivaikutelma oli hälvennyt. Kadut oli pesty ja putsattu. Kodittomat ja heidän telttansa olivat hävinneet katujen varsilta.
Kannabiksen tuoksu tosin oli ja pysyi. Kanadassa ollessani tulinkin siihen tulokseen, etten halua kannabista koskaan laillistettavan tai dekriminalisoitavan Suomessa, vaikka aiemmin en osannut oikein olla asian puolesta enkä vastaan. Joskus pidin kannabiksen tuoksua jopa miellyttävänä. Maassa, jossa kannabis laillistettiin viime vuoden lopulla, ja jossa sen käyttö on selvästi otettu ilolla vastaan, ainakin suuremmissa kaupungeissa, kuten juuri Vancouverissa tai Calgaryssa, jatkuva kannibiksen imelä käry kadun kulmissa leijaillen kuitenkin alkoi ällöttää mua ihan suunnattomasti. En voi enää sietää sitä. Nyt voin kirjoittaa hyvällä omalla tunnolla tästä asiasta, koska olen itse ollut nyt viitisen viikkoa polttamatta tupakkaa, ja tiedän, että oli aikaisemmin varsin tekopyhää narista kannabiksesta, kun itse veti röökiä kuin mikäkin. Heh...
Kokonaisvaikutelma Brittiläisen Kolumbian suurimmasta kaupungista oli oikein hyvä alun kankeudesta huolimatta. Parasta siinä oli sen monipuolisuus, vaikka yksi päivä jäikin liian lyhyeksi ajaksi nähdä kaikki se, mitä olisin halunnut. Esimerkiksi Vancouverin yliopiston yhteydessä oleva antropologian museo on kuuleman perusteella aivan mielettömän upea ja käymisen arvoinen kohde. Mun vuokraemäntä suositteli sitä mulle, Lonely Planet suositteli sitä mulle ja mun ryhmätyökumppani eräältä kurssilta suositteli sitä mulle. Lisäksi se on mainittu useimmilla sivustoilla, kun etsii netistä tekemistä Vancouveriin. Mutta se jäi tiukan aikataulun vuoksi väliin.
Vancouver kuvasti jollain tapaa pienoiskoossa sitä, mitä koko jättimäinen Kanada on; monipuolinen ja vastakohtien valtaama kaupunki, jossa vannoutuneinkin luonnonystävä voi saada säväyttävät fiilikset sukeltamalla suoraan Stanley Parkin metsän siimekseen. Vancouverista voi toki tehdä myös päiväretkiä esim. Squamishiin tai Whistleriin, jos haluaa karistaa kaupungin kokonaan jaloistaan ja nauttia Coast Rangen söpöistä vuoristomaisemista. Toisaalta kaupunkidiggailija saa taatusti vastinetta Vancityn suurkaupunkimaisuudesta; sen korkeista peilitaloista ja ruuhka-aikaan täyttyvistä keskustan kaduista ja SkyTrainista.
Vastakohtien Vancouver
Vancity on Kanadan kolmanneksi suurin kaupunki, jonka väestöstä yli puolet kuuluu lähinnä Aasiaa edustaviin etnisiin ryhmiin. Lentokentältä on helppo päästä keskustaan: kaukanakin sijaitsevat kaupunginosat toisiinsa kytkevä SkyTrain rullaa raiteilla edestakaisin melko tiuhaan. Istuessani aamukahdeksalta junassa matkalla keskustaan vancouverilaiset olivat ruuhkaan asti matkalla töihin ja monikulttuurisuuden saattoi aistia ja nähdä ihan omin silmin.
Ensivaikutelmani paljon kehutusta Vancouverista oli varsin ikävä. Hostellini sijaitsi Granville Streetilla ja tallustellessani sitä pitkin huomasin hienoisen huolestuksen hiipivän mieleeni. Katu oli törkyinen; tupakan tumppeja ja roskia lojui siellä täällä mihin vain katsoikin. Kadun varrella kyhjötti kodittomia rikkinäisiin huopiinsa kietoutuneina. Osalla oli teltta tai muunlainen porttikonkiin vilteistä kyhätty rakennelma. Seinät oli kustu. Vastaan käveli hieman epäilyttävän näköisiä ihmisiä, sellaisia, joita huomasin jopa pelkääväni. Joka puolella leijui imelä ja äklöttävä kannabiksen käry. Olin suoraan sanottuna järkyttynyt. Ihan helvetin järkyttynyt, etenkin, kun kyse ei todellakaan ollut mistään syrjäisestä sivukujasta, vaan ihan yhdestä keskustan pääkaduista.
Epämiellyttävästä fiiliksestä, jonka kaupunki oli mulle heti ensikättelyssä tarjoillut, piti nyt päästä eroon. En millään jaksanut uskoa, että maailman parhaimpien kaupunkien listalle kolmanneksi maaliskuussa 2019 sijoittunut ihana Vancouver voisi todellisuudessa olla niin karu. Mulla oli tarkka suunnitelma: kävin jättämässä mun rojut hostellille, etsin kivan aamiaisravintolan lähihuudeilta ja päätin kolmeen asti koluta Vancouverin suurkaupunkimaista keskustaa ristiin rastiin. Kolmelta mun oli tarkoitus saada vihdoin avain mun dormiin ja sen jälkeen olin päättänyt pyhittää koko iltapäivän ja illan Stanley Parkin tutkimiseen.
Mutta mun suunnitelmathan eivät ole koskaan kiveen hakattuja. Niinpä mä päädyin työpäivän mittaiselle kävelylle heti aamiaisen jälkeen; liekö alitajuntaisesti vai ihan vahingossa harhauduin ulos korkeiden pilvenpiirtäjien suojista meren äärelle, Stanley Parkin suojaisiin metsiin ja valkoisille hiekkarannoille. Ja se oli ihan hyvä juttu, koska olin hetkessä unohtanut sen kaiken iljettävyyden, johon olin Granville Streetilla törmännyt. Vancouver alkoikin vaivihkaa näyttäytyä oikein mainiona ja viihtyisänä kaupunkina, jossa voi helposti yhdistää urbaanin ja luonnonläheisen loman.
Vancouverin ehdottomin juttu on Stanley Park ja pisimmillään jopa 28 kilometriä pitkä The Seawall. Meren rannassa kulkevan kävelyreitin lähtöpiste on kaupungin pohjoispuolella Canada Placella, minkä jälkeen se kulkee kaupungin kyljessä pohjoisrantaa pitkin kohti Stanley Parkia. Se ohittaa Coal Harbourin, jossa innostunein voi ihastella satoja veneitä, ja Harbour Green Parkin, jossa ahkerimmasta liikenteestä vastaa kymmenet nousevat ja laskeutuvat vesitasot, ja päätyy sitten Stanley Parkin vehreisiin ja kaupungin hälinän taaksensa jättäviin hiljaisiin metsiin. Sen lisäksi, että The Seawall ja Stanley Park ovat yksi kaupungin suosituimmista turistikohteista, The Seawall on paikallisten kävelijöiden, hölkkäreiden, pyöräilijöiden ja rullaluistelijoiden valtakuntaa, jossa täytyy ruuhkaisimpina aikoina katsella vähän eteensä. Toisaalta, mikäli haluaa täydellistä omaa rauhaa, kannattaa poiketa The Seawallilta saaren keskiosiin johtaville metsäpoluille, joissa unohtaa kokonaan olevansa vain muutaman kilometrin päässä Kanadan kolmanneksi suurimman kaupungin keskustasta.
Canada Place on yksi Vancouverin tunnetuimmista maamerkeistä kaupungin pohjoispuolella. Se on laivaa muistuttava rakennelma, jolla on monia käyttötarkoituksia. Siellä järjestetään esimerkiksi erilaisia tapahtumia, kuten konsertteja, ja sieltä voi toisaalta hypätä vaikkapa Alaskan risteilylle, jos sellainen on suunnitelmissa. Alaskan risteily ei omasta mielestäni kuulosta lainkaan hassummalle idealle, mutta koska tällä kertaa aikaa ja rahaa oli käytössä rajallisesti, tyydyin tallustelemaan vain itse Canada Placen "kannella".
Seuratessaan The Seawallia Canada Placelta luoteeseen saapuu ensin Vancouverin Convention Centeriin, jossa kuhisi sillei sopivalla tavalla väkeä, lähinnä luultavasti muita matkailijoita. Kaupunki alkoi todella herätä siihen aurinkoiseen aamupäivään, mutta kammoksumiani ihmismassoja ei päässyt syntymään ollenkaan, mikä oli oikein mahtava juttu! Convention Centerissa voi hätäisimmät piipahtaa vaikka pissalla ennen kuin lähtee valloittamaan kilometrien ja parhaimmillaan tuntien mittaista "merimuuria" Stanley Parkiin. Nälkäisimmille löytyy myös mainio valikoima erilaisia kahviloita ja ravintoloita.
Istuskelin hetken Harbour Green Parkissa ja katselin vesitasojen nousuja ja laskuja aamupäivän auringon lämmössä. Vesitasoilla voi nousta ilmaan ihastelemaan Vancouveria ja Brittiläisen Kolumbian rantaviivaa taivaalta käsin tai matkustaa nopeasti ja kätevästi Vancouver Islandille.
Coal Harbour ja sen takana sinisyyttä heijastavat West Endin asuinrakennukset. Aivan kuin meri ja taivas eivät tuona päivänä olisi olleet riittävän sinisiä: mieleni teki kutsua Vancouveria "Siniseksi kaupungiksi". Tavallisesti vancouverilainen sää on harmaa ja sateinen siinä lämpimän ja kostean meren äärellä, mutta itselleni sattui oikein kaunis, lähes pilvetön keli.
Vielä ennen siirtymistä Stanley Parkin puolelle rannan kävelykatu tarjoaa muutaman ravintolan ja kahvilan, jossa voi pysähtyä fiilistelemään sataman kuhinaa ja ihastelemaan toinen toistaan mahtipontisempia paatteja.
Vancouveriin saa hyvän silmäyksen Stanley Parkin puolelta. Sitä vähän niin kuin jo seisoo luonnon keskellä, mutta silmien edessä avautuu edelleen kohti taivaita tavoitteleva suurkaupungin skyline. Kaukana vasemmalla siintävältä Canada Placelta on tähän ↑ matkaa kolmisen kilometriä, mutta näin kirkkaassa säässä ja meren suolaisessa tuoksussa matka taittuu lähes huomaamatta.
Jossain kohtaa ja paljon myöhemmin mielessäni käväisi, että sitä olisi jalat säästyneet monelta rakolta, jos olisin tajunnut vuokrata polkupyörän Stanley Parkin tutkimiseen. Suurin ongelma oli kuitenkin mun talven jälkeen ensimmäistä kertaa jalassa oleva kenkäpari, joka hankasi mun päkiät ja kantapäät täyteen viheliäisiä rakkoja, ei niinkään se, ettenkö olisi jaksanut seikkailla puistossa jalkaisin puolta päivää.
Stanley Park on iso, yli neljä neliökilometriä, suurempi kuin New Yorkin Central Park. Rantaviivaa, jossa The Seawall erottaa meren maasta, on puistossa noin seitsemän kilometriä. Itse en kiertänyt koko puistoa, mutta koska harhauduin rannalta "saaren" sisäosiin Beaver Lakelle ja valtavien puiden varjostamille metsäpoluille, luulen talsineeni yli kahdeksan kilometriä puiston alueella yksinään. Yhteensä tuona päivänä kilometrejä kertyi reilusti yli kymmenen ja niistä viimeiset taittuivat hyvin vaivalloisesti ja hitaasti jalkoihin ilmestyneiden rakkojen vuoksi.
Stanley Parkissa törmää myös hienoihin toteemipaaluihin. Nämä alkuperäisasukkaita ja heidän kulttuuriaan kunnioittavat pylväät ovat yksi Stanley Parkin ehdoton yksittäinen vierailukohde.
Stanley Parkin poikki kulkee Vancouverin ja lahden toisella puolella sijaitsevan North Vancouverin yhdistävä Stanley Park Causeway tai toiselta nimeltään Lions Gate Bridge Road ja se jatkuu massiivisena Lions Gate -siltana ylittäen Burrard Inletin. Vaikka puiston halkaiseva maantie onkin melko vilkasliikenteinen, sen olemassaolosta ei oikein tiedä mitään ennen kuin sattuu kohdalle.
Pohjoisranta on ilo vuoristoihmisen silmälle vaatimattomine Coast Rangen lumihuippuineen. Maisemaa voisi pitää jopa täydellisenä, ellei tuo pohjoisrannikko olisi ahdettu täyteen kaikenmaailman teollisuutta.
Vaikka Vancouver on suuri kanadalainen rannikkokaupunki, se ei sulje pois luontoelämyksiä. Stanley Parkin uumenista on mahdollista löytää äänetön, luonnon rauhalle altistunut ja satoja vuosia niillä sijoillaan kasvanut lauhkea havumetsä valtavine puunrunkoineen. Polkuja kulkee metsässä ristiin rastiin ja niillä hädin tuskin törmää vastaantulijoihin. Itse kohtasin muutamia, yhden käden sormella laskettavia. Sen pahanmakuisen ensivaikutelman jälkeen tuo Stanley Parkin metsä oli enemmän kuin tervetullut maisema. Tallustelin majavien patoamalle Beaver Lakelle, joka olisi voinut olla suoraan kuin jostain syvältä erämaasta; jostain, jossa se olisi ollut tyystin ihmisen ulottumattomissa. Hassu totuus oli kuitenkin se, että Vancouverin keskustaan oli tuolta vaivaiset muutama kilometri.
Stanley Parkissa on myös muutama kivan oloinen biitsi, jotka olivat jo keränneet joukon ihmisiä nautiskelemaan rennosta fiiliksestä. Ja mikäs siellä olikaan istuskellessa? Ilman takkia pärjäsi loistavasti, jotkut olivat uskaltautuneet jopa hakemaan ensimmäisiä rusketusraitojaan.
English Bay Beachilla lähempänä downtownia oli jo hieman vilkkaampaa seesteisen ja hiljaisen Stanley Parkin jälkeen, mutta ei lainkaan ahdistavalla tavalla. Lämpömittari näytti yli 15 astetta. Tuntui edelleen niin kummalliselle ajatella, että lähtiessäni sinä aamuna Saskatoonista maassa oli ollut lunta ja lämpötila lähellä nollaa. Jälleen kerran näin Kanadan valtavuuden mielessäni kirkkaasti; miten suuri maan täytyi olla, että kahden eri kaupungin välillä saattoi kokea niin silmiinpistävän ilmastokontrastin! Tietysti on aivan itsestäänselvää, että sisämaassa ja rannikolla ilmasto on erilainen, mutta että vain vähän reilun tunnin lentomatka erotti toisistaan vielä talven ja pitkälle edenneen kevään. Saskatoonin hyisen talven jälkeen Vancityn kevät ja lämpö olivat enemmän kuin tervetullutta.
Vaikka missasin ne "the" kirsikkakukinnot olemalla muutamaa viikkoa etuajassa, joka puolella saattoi nähdä hienovaraisia vihjauksia siitä, miten upealta Vancity tulisi vielä näyttämään. En ollut koskaan ajatellut, että löytääkseen kauniita cherryblossomeita voisi matkustaa huhtikuun alkupuolella Kanadan länsirannikolle Tyynenmeren lempeisiin tuuliin, mutta se voisikin todellisuudessa toimia sellaisena "köyhän miehen Tokiona". Vancouverilla on mm. oma vuosittainen Cherry Blossom Festival aina huhtikuun ajan.
Palatessani hostellille ja Granville Streetille, josta olin useita tunteja aikaisemmin paennut kauhuissani maisema tuntui muuttuneen. En tiedä, johtuiko se Stanley Parkin ja mereisen tunnelman keventämästä fiiliksestä vai oliko muutos ihan todellinen, mutta aamuvarhainen ensivaikutelma oli hälvennyt. Kadut oli pesty ja putsattu. Kodittomat ja heidän telttansa olivat hävinneet katujen varsilta.
Kannabiksen tuoksu tosin oli ja pysyi. Kanadassa ollessani tulinkin siihen tulokseen, etten halua kannabista koskaan laillistettavan tai dekriminalisoitavan Suomessa, vaikka aiemmin en osannut oikein olla asian puolesta enkä vastaan. Joskus pidin kannabiksen tuoksua jopa miellyttävänä. Maassa, jossa kannabis laillistettiin viime vuoden lopulla, ja jossa sen käyttö on selvästi otettu ilolla vastaan, ainakin suuremmissa kaupungeissa, kuten juuri Vancouverissa tai Calgaryssa, jatkuva kannibiksen imelä käry kadun kulmissa leijaillen kuitenkin alkoi ällöttää mua ihan suunnattomasti. En voi enää sietää sitä. Nyt voin kirjoittaa hyvällä omalla tunnolla tästä asiasta, koska olen itse ollut nyt viitisen viikkoa polttamatta tupakkaa, ja tiedän, että oli aikaisemmin varsin tekopyhää narista kannabiksesta, kun itse veti röökiä kuin mikäkin. Heh...
Kokonaisvaikutelma Brittiläisen Kolumbian suurimmasta kaupungista oli oikein hyvä alun kankeudesta huolimatta. Parasta siinä oli sen monipuolisuus, vaikka yksi päivä jäikin liian lyhyeksi ajaksi nähdä kaikki se, mitä olisin halunnut. Esimerkiksi Vancouverin yliopiston yhteydessä oleva antropologian museo on kuuleman perusteella aivan mielettömän upea ja käymisen arvoinen kohde. Mun vuokraemäntä suositteli sitä mulle, Lonely Planet suositteli sitä mulle ja mun ryhmätyökumppani eräältä kurssilta suositteli sitä mulle. Lisäksi se on mainittu useimmilla sivustoilla, kun etsii netistä tekemistä Vancouveriin. Mutta se jäi tiukan aikataulun vuoksi väliin.
Vancouver kuvasti jollain tapaa pienoiskoossa sitä, mitä koko jättimäinen Kanada on; monipuolinen ja vastakohtien valtaama kaupunki, jossa vannoutuneinkin luonnonystävä voi saada säväyttävät fiilikset sukeltamalla suoraan Stanley Parkin metsän siimekseen. Vancouverista voi toki tehdä myös päiväretkiä esim. Squamishiin tai Whistleriin, jos haluaa karistaa kaupungin kokonaan jaloistaan ja nauttia Coast Rangen söpöistä vuoristomaisemista. Toisaalta kaupunkidiggailija saa taatusti vastinetta Vancityn suurkaupunkimaisuudesta; sen korkeista peilitaloista ja ruuhka-aikaan täyttyvistä keskustan kaduista ja SkyTrainista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!