28. joulukuuta 2015

Ruuhkavuosista ja oravanpyörästä

Vuoden 2015 tiimalasi alkaa hiljalleen valua loppuun ja kohta on taas aika toivottaa ihmisille onnellista uutta vuotta. Uusien mahdollisuuksien kolkutellessa ovelle sitä alkaa itsekin taas miettiä, miten sitä saisi tulevasta vuodesta irti enemmän kuin kuluneesta vuodesta; sillä tavalla, ettei tämä elämä olisi vain sellaista tasapaksua eteenpäin kulkemista verho silmillä. Kirjoittelin tuossa aikaisemmin syksyllä onnellisuudesta ja siitä, mitä se olisi omalla kohdallani. Koska esimerkiksi eilen runsaimmin selaamani nettisaitti sattui olemaan Kilroy Travels, voi taas vain arvailla, mihin tämä postaus liittyy. Jos ei suoranaisesti, niin ainakin välillisesti.

Palasimme eilen ukkelin ja kissojen kanssa joulun vietosta Keski-Suomesta. Radiosta kuuntelimme Tarja Turusen haastattelun pätkiä, joissa juontaja totesi Tarjan elävän elämänsä ruuhkavuosia parhaillaan. Siitäkös niitä ajatuksia sitten alkoikin kimpoilla ympäriinsä. Siitä, miten kamalalta sellaiset ruuhkavuodet kuulostavat. Hyi helvetti. Tulimme myös ukkelin kanssa siihen tulokseen, että työnteko on aivan sieltä ja syvältä. Väläyttelin ajatusta meidän maailmanympärimatkasta, joka tuntui eilen todellisemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Juttelimme siitä, miten molemmat haluamme välttää nämä niinsanotut ruuhkavuodet. Kumpikaan meistä ei halua elämää, jossa ei oikeasti ole tuntiakaan omaa aikaa. No, tämä voi toki olla hankala toteuttaa, koska ruuhkavuosiin kuuluvat pienet lapset, uran luominen, kodin hankkiminen lainalla ja harrastuksia niin, ettei ehdi edes hetkeksi paikalleen istahtaa. Vai onko? Jokaisen suomalaisenhan oletetaan jossain kohtaa elävän ruuhkavuotensa. Minäkin haluan joskus ehkä lapsia ja oman talon. Uran luominen ei sillä tavalla kiinnosta, enkä mä ole koskaan harrastanut mitään sellaista, ettenkö olisi ehtinyt ottaa sohvalla nokosia. Harrastukset ovat lähinnä mulla täällä kotona. Ja hyvä niin. Ei mua kiinnostaa painella pitkin kyliä harrastusten perässä. Joten ruuhkavuosien välttäminen voikin olla ihan mahdollista. Ja se vasta hyvä onkin. Minua stressaa pelkkä ajatuskin sellaisesta hötkyilevästä elämäntyylistä. Enkä minä oikeastaan kyllä ymmärrä, että kuka sellaista oikeasti edes haluaisi. Onko se sitten niin, että siihen vain ajaudutaan vahingossa ja jotenkin on sitten mukamas vaikea siitä irtautua ja ollaan mukamas onnellisia?
Likaiset Afrikka-varpaat.

Asuntolaina, jonka aikaisemmin mainitsin, onkin loistava aasinsilta seuraavaan ihmetyksen aiheeseen, jota eilen automatkalla päivittelimme. Rehellisesti sanoen ihmettelen joka kerta, kun työssäkäyvä ihminen toteaa katkerasti: "Kyllä minäkin matkustaisin, jos olisi rahaa!". Tässä kohtaa on tehnyt aina hieman mieli pyöritellä silmiä, ihan totta. Työssäkäyvällä ihmisellä on aivan varmasti varaa lähteä matkalle, jos sen kokee intohimokseen. Kyse on vain siitä, miten priorisoi oman rahankäyttönsä. Olisi minullakin varaa ostaa kunnon auto ja ottaa asuntolaina, mutta en minä siitä katkerana kenellekään avaudu, koska minulle on tärkeämpää käyttää jokainen ansaitsemani raha matkustamiseen. Kenelläkään vanhemmalla ei ole velvollisuutta ostaa lapselleen viimeistä iPhonea tai pleikkaria, tai voi itse jättää ostamatta vaikka sen uudemman ja hienomman auton tai uuden sohvaryhmän olohuoneeseen, jos kokee, ettei sen jälkeen riitä enää rahat matkustamiseen. Jos se sohvaryhmä tai lapsen viimeisen päälle hieno älypuhelin ovat tärkeämpiä kuin se reissaaminen, niin sitten on varmaan ihan hyvä vaikka pitää turpansa kiinni siinä kohtaa, kun joku kertoo omista matkoistaan. Jokainen kun saa käyttää rahansa niin kuin haluaa.


Tästä pääsemme siihen, että jotkut vetoavat myös siihen, ettei heillä ole aikaa lähteä mihinkään matkalle. Tämäkin on hieman kaksipiippuinen juttu. Useimmissa duunipaikoissa kukaan ei sua estä ottamasta vaikka kahden viikon palkatonta, virkavapaata, jolloin lähdet sinne etelän lämpöön lataamaan akkuja ja seikkailemaan. Toki voin sanoa, että omalla duunipaikalla virkavapaan, muutaman hassun päivänkin, saaminen on ollut viime aikoina hieman vissiin kortilla, joten kiinnostuneena odotan sitä päivää, kun itse pyydän jonain päivänä sitä puolen vuoden virkavapaata... tosin minulle on oikeastaan yksi hailea, vaikka päätös olisi kieltävä. Minä olen päättänyt reissuni tehdä ja jos se vaatii lopareiden ottamista, niin sitten ne loparit varmaan otetaan.
Mökkivarpaat.
Hämmästeleviä kysymyssanoja meiltä pääsi myös siinä kohtaa, kun pohdimme ihmisiä, jotka lomalta palatessaan toteavat: "Olipa mukava palata takas töihin!". Että miten köyhää ja mielikuvituksetonta pitää ihmisen elämän olla, jos ei keksi omalle ajalleen mitään sellaista tekemistä, että on kiva palata töihin? Ettei keksi elämälleen mitään muuta sisältöä enää yhtäkkiä kuin se perkeleen työnteko? Radiossa sanottiinkin sitten tähän osuvasti liittyen, että "hyvin harvassa ovat ne ihmiset, jotka voivat sanoa rakastavansa työtään.". Niinpä. En usko, että kovin moni oikeasti kokee juuri sen duunin, jota tekee, elämänsä intohimoksi. Minä voin rehellisesti kertoa, ettei mun oma duuni ole mun intohimo ja lottovoiton sattuessa kohdalle en astuisi jalallakaan työmaalle, näin kärjistetysti. Jos joskus minusta tulee kirjailija, niin sitten voin sanoa työni olevan mun intohimo. Mutta parasta siinäkin on silloin se, että mä voin kirjottaa ihan missä vaan. Kotona sohvalla tai riippukeinussa Fijillä.

Niin, sekin, että jotkut oikeasti sanovat, että suuren lottovoiton osuessa kohdalle, he palaisivat normaaliin arkeen ja työntekoon, vaikka heidän ei oikeasti tarvitsisi enää koskaan tehdä töitä. Eikö ihmiset siis oikeasti vain keksi mitään tekemistä? Onko ajatuksenjuoksu ja mielikuvitus kokonaan isketty maihin näissä ihmisissä?

Moni perustelee tätä sillä työyhteisöllä, jota jäisi kaipaamaan. Työyhteisöä, jota ei sitten voisi tavata työnteon ulkopuolella, vapaa-ajalla? Minä itse mietin sitä, että kai se johtuu tästä nykymaailman olettamuksista ja hiljaisista vaateista, joita kansalaisiin kohdistuu. Pitää olla pari mukulaa, pitää olla omistusasunto, pitää olla duunipaikka, pitää tehdä töitä 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, pitää maksaa veroja eikä yhtään olla yhteiskunnan elättinä. Pitää ja pitää ja pitää. Vitut. Ihan oikeasti.
Meitä alkoi eilen kyllä tosissaan ärsyttää koko yhteiskunta. Ukkeli uhosi ostavansa pienen maatilkun jostain metsän keskeltä, jossa olisi mahdollisuus olla osittain omavarainen, elelisi yhteiskunnan varoilla ja eläisi tätä elämää just sillei niin kuin oikeasti haluaisi. Tekisi juuri niitä juttuja, joita haluaa. Ei antaisi oravanpyörän viedä mennessään. Ja tosiaan, ajatus maailmanympärimatkasta alkoi saada aivan uudenlaista tuulta alleen.

Tämä saattoi tuntua hyvinkin provosoivalta tekstiltä, mutta se ei ollut tarkoitus. Tämä on lähinnä vain suuren tunnekuohun vallassa kirjoitettu. Tarkoitus ei ole halveksua tai vähätellä ihmisiä, jotka haluavat yllä mainitsemillani tavoilla elää, ei tietenkään. Jokainen on oman onnensa seppä ja tekee elämästään sellaisen kuin haluaa. Olen onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka tekevät elämässään juuri sitä mitä haluavat, vaikka se ei olisikaan se minun unelmani. Yllä mainitsemani elämäntyyli vain on itselle aivan kamala punainen vaate, ja minulla on lähitulevaisuuteni varalle tiedossa jotain aivan muuta kuin voisi minun ikäiseni naisen olettaa suunnittelevan.

Hyvää loppuvuotta kaikille! Tehdään elämästä elämisen arvoinen, eikä jäädä tuleen makaamaan! :)

14. joulukuuta 2015

Bergamo Cimitero

Minä kuulin kollegalta sellaisen juorun, että Bergamossa on aivan mieletön hautausmaa. Meidän piti käydä tsekkaamassa se ukkelin kanssa jo kesällä, mutta meidän huomion parin päivän aikana vei ihan täysin tämä huumaava Citta' Alta ajan henkineen ja maisemineen ja tietysti Bergamo Historic Grand Prix. Tänään päätin korjata tilanteen ja lähdin heti aamusta tallustelemaan kaupungin toiselle laidalle nähdäkseni, mitä mulle oli niin hehkutettu.

Se oli mieletön. Niin kaunis. Niin seesteinen. Aivan uskomaton hautausmaa. En tiedä, voiko hautausmaasta sanoa näin... mutta sanon kuitenki: enjoy!


Sisäänkäynti hautausmaalle. Liekö arkkitehtuurissa haettu jotain massiivista ja näyttävää?




Hautausmaa oli pullollaan mielettömän hienoja hautakiviä ja hautaholveja, joihin oli haudattu vuosien saatossa kokonaisia sukuja. Minuun teki äärimmäisen vaikutuksen, miten hyvässä kunnossa kaikki haudat oli pidetty ja miten jokaiselta muistomerkiltä löytyi tuoreita tai lähes tuoreita kukkia. Lisäksi olin aivan haltioissani näistä katolilaisista pyhimyksistä, joita oli ripoteltuna pitkin hautausmaata, jonka kiertämiseen (enkä edes kiertänyt joka välistä) meni sellainen rapia puolitoista tuntia!

Katolilaisuudessa on joitain muitakin kiehtovia elementtejä kuin pyhimykset. Esimerkiksi täällä Italiassa - ja monessa muussakin Keski-Euroopan maassa - tulee jotenkin kiva olo, kun kirkon kellot lyövät tasatunnein. En mä oikeestaan tiedä, liittyykö se mitenkään katolilaisuuteen, mutta katolisissa maissa olen huomannut tätä tapahtuvan. Niin, tai se kiva fiilis... ehkä sekin johtuu vaan siitä, että liitän sen matkustamiseen ja ulkomailla olemiseen. Vähän niin kuin moskeijojen rukouskutsut, jotka minun mielestä kuulostavat tosi hienoilta! 

Ennen reissua oli puhetta tämän kollegani kanssa myös siitä, että olisi mielenkiintoista osallistua joskus katolilaiseen messuun. No, ties vaikka tässä vallan villiksi heittääntyisin ja löytäisin itseni joku aamu jumalanpalveluksesta...




Mielettömiä sukuhautoja. Vainajat ei vissiin mistään köyhästä perheestä...



Sitten eksyin pikkuhautojen osastolle. Siellä tuli vähän suru puseroon. Äkkiseltäni hautakiviä lueskellessani huomasin, ettei täällä juurikaan ollut ketään, joka olisi ylittänyt yli neljän vuoden iän.




Tämä ylläoleva hautakivi pysäytti mut pitkäksi aikaa. Olin varma, että tässä esiintyvä patsas on sama, joka löytyy Akseli Gallen-Kallelan Tuonen joutsen -maalauksesta. Mutta ei se ollutkaan ihan. Varmistuin asiasta päästessäni takaisin tänne yläkaupungille hotelliin.





Vaikka ajatus varmaan tuntuu hieman hurjalta, niin suosittelen ehdottomasti käymään Bergamon hautausmaalla, jos aikaa vaan liikenee. Se on uskomattoman kaunis paikka, jossa sielu lepää. Ja sielut. Useita sieluja. 

Itseä hieman hävetti ottaa kuvia, jos joku sattui olemaan lähistöllä. Ajattelin, että nyt joku loukkaantuu ja luulee, että minä olen vaan tunteettomasti siellä häpäisemässä vainajia. Pakko oli kuitenkin tallentaa jotain kameralle. 

12. joulukuuta 2015

Jouluterveiset Bergamosta!

Istun Bergamon vanhassa kaupungissa Piazza Mercato D. Scarpella Bar Botticellissa, kuuntelen joululauluja ja juon lasillista viintä. Takana aivan jäätävä määrä valvomista (jotain reippaasti rapiaa pariakymmentä tuntia), yks bussimatka, pari lentoa, istumista kahdessa eri junassa ja päälle vielä hississä, joka toi mut tänne Citta Altaan. Syöminen on ollut olematonta ja nestehukkakin varmaan puskee päälle. Olen mielestäni lasillisen Chardonnayta ansainnut tässä hotellihuoneen siivoamista odotellessa!

Majoitun Up Town B&B:ssä, joka on ihan tässä Piazza Mercato D. Scarpella, itse asiassa tuossa ihan yläkerrassa. Hotellin rastapäinen respamies Jesus vaikutti kovin avuliaalta ja innokkaalta. Sain alennuskortteja lähiravintoloihin ja pubeihin (?). Se oli hämmentävää. Ja ilahduttavaakin toki.

Bergamo on ihan jouluisissa tunnelmissa. I like. Joululaulut ne vaan raikaa. Tuntuu, että tuo kahvilan täti heittää joka biisin kohdalla lisää volaa... joulukylä oli auennut rautatieaseman kupeeseen ja pääkatua koristaa pimeän aikaan varmaan mielettömät jouluvalot. Jouluseimiä ja koristeita roikkuu vähän joka nurkalla. Sinänsä tosi outoa, koska täällä on vielä puissa keltaiset lehdet ja aurinko paistaa niin kuin kesällä. Lämmintä tosin on vaan nippanappa se kymmenen, öisin voi laskea jopa nollaan. 

Heti tuohon pääkadulle asemalta kävellessäni haistelin sellaista... ulkomaan tuoksua ^_^ Voi olla, että tässä seuraavana viitenä päivänä unohtuu arjen murheet. Tai sitten ei... Citta Alta on kuitenkin niin inspiroiva keskiaikainen ympäristö.

Mutta kun se mun huone valmistuu, mä aion ottaa ihan ekaks tirsat. Kuulostaa suunnitelmalle.

3. marraskuuta 2015

Matka inspiraation lähteelle

Mitä jos matkustaminen olisi vielä mahtavampaa? 

En ole koskaan edes ajatellut, miten matkustamisen saisi tuntumaan - jos vain mahdollista - entistä enemmän siltä omalta the jutulta. Matkustaminen itsessään; kaikki uusi ja jännittävä, itsensä mukavuusalueelta ulos työntäminen, uuden oppiminen ja uusien näkökulmien ja ajatusten muovautuminen on jo niin upea tunne ja kokemus, että mitä ihmettä sitä voisi enää lisää siihen kaikkeen kaivatakaan?

Ajatus lähti itää - sanotaan - jo varhain kesällä. Mulla oli kamalan mitäänsaamaton kesä kirjoittamisen suhteen. Ideoita ja ajatuksia pulpahteli mieleen tuon tuosta ollessamme reilaamassa, mutta mitään ei koskaan oikein päätynyt paperille asti. Koin valtavia inspiraatioryöppyjä ja monesti jouduin kiroamaan, kun olin jättänyt inspisvihkoni kotiin. Kuka yhtään järkevä "kirjailija" tekee tuollaisen emämunauksen? En tiedä mitä ajattelin. Ilmeisesti en vissiin mitään.

Kaikista eniten mun mieleen kuitenkin porautui Bergamon vanha kaupunki, Citta' Alta.


Matkapäiväkirjasta... 
31.5.2015 Lillunlällyn-puisto, Bergamo, Citta' Alta, Italia 
"Kamalan inspiroiva paikka. Saan täältä ihan uskomattomia viboja, voisin oleskella täällä ja kirjoittaa loputtomasti. Mun kirjaan tulee ehkä kaupunki, joka on saanut inspiraationsa täältä."
Siitä se ajatus alunperin siis lähti. Minä en oikein tiedä, uskonko minnä sillä tavalla mihinkään kohtaloon, mutta uskon, että jotain ihmistä suurempaa johdatusta oli tiellämme, kun vaadin päästä katsomaan Bergamon vanhaa kaupunkia. Meillähän kävi se hassu äksidentti, että sen sijaan, että olisimme nousseet lentokentällä Bergamon keskustaan menevään bussiin, nousimmekin johonkin ihan muuhun bussiin ja löysimme itsemme Milanosta. Mun oli silti pakko seuraavana päivänä päästä takaisin Bergamoon. Mun oli pakko päästä näkemään Bergamon vanha kaupunki, joka niin läheisestä kansainvälisestä (mutta pienestä) lentokentästä huolimatta taitaa monelta matkaajalta mennä aivan sivu suun. 



Tässä syksyllä koin valtavaa tarvetta vetää reppu selkään ja lähteä käymään vähän ulkomaalla. Syksyn tullen koin myös uudenlaisen draivin kirjoittamisen suhteen. Tekstiä syntyi useita sivuja muutamissa päivissä. Sitten aloin miettiä, että miksi ihmeessä en yhdistä kahta näin intohimoa itsessäni herättävää asiaa. 




Kuin vahingossa eksyin etsimään itselleni sopivaa väliä lähteä muutamiksi päiviksi Italiaan. Ryanairiin petyin pahasti, sillä pulju aikoo vetää kaiken toimintansa Pirkkalan lentokentältä. Kirjoitin jopa addressin tätä vastaan. Viimeiset lentonsa Pirkkalasta tänä syksynä Ryanair tekee ilmeisesti ihan näinä päivinä. Itku silmässä katselin Bergamon lentoja, jotka olisivat olleet puolet halvempia kuin junalippu Helsinkiin. 

Tästä lannistumatta löysin kuitenkin semiedulliset lennot Lufthansalta Milanoon , josta ajaa tunnissa junalla Bergamoon, ja kivan oloisen B&B:n aivan keskeltä Bergamon Citta' Altaa, "kirjani" tapahtumien keskeisiltä huudeilta. Mukaani en tarvitse kuin läppärin, inspisvihon ja kameran. Vietän viisi yötä Bergamossa yksin hieman ennen joulua ja aion kirjoittaa ja imeä itseeni tuon talvisen vanhan kaupungin energiaa. Kutsunkin sitä hassutellakseni "työmatkaksi". 

Loppuun vielä aivan mieletön biisi, joka ehdottomasti kiilaa mun reissusoittolistalle. Tästä tulee hyvällä tavalla levottomaksi ^_^

Kygo - Here For You ft. Ella Henderson

15. lokakuuta 2015

"Knowledge of what is possible is the beginning of happiness"

Ulkona on ihana syksy. Osittain alastomat ja osittain vielä kaikissa keltaisen ja punaisen sävyissä hehkuvat lehtipuut ovat niin kauniita. Päivät ovat olleet kirkkaita. Sinistä taivasta vasten tuommoinen väriloisto pääsee todellisiin oikeuksiinsa. Ei sillä, nyt kun katselen ikkunasta, näen harmautta ja sumua, mutta en siltikään osaa olla pitämättä kauniina tätä kiehtovaa vuodenaikaa. Oli syksy minkälainen tahansa, se on aina kaunis, inspiroiva ja intohimoja täynnä. Mutta senhän te tiesittekin.

Tuntuu, että aika kuluu nopeammin ja nopeammin mitä vanhemmaksi tulee. Tällainen pieni ihminen pyristelee vain mukana ja yrittää tehdä elämästään elämisen arvoisen parhaaksi katsomallaan tavalla eikä voi koskaan tietää, mikä on se päivä, kun aika loppuu kesken. Muistatteko, kun pienenä aika mateli eteenpäin? Ala-asteella kolmosluokan syyslukukausi tuntui kestäneen ainakin kolme vuotta. Nyt nuo muutamat hassut kuukaudet vilistävät silmien edestä järjettömällä vauhdilla ja sitä jää jälkeenpäin miettimään, että saiko tässäkään ajassa aikaan mitään järkevää 

Sam's Pub, Kathmandu
Onnellisuutta lienee ennen kaikkea se, että tietää myös mitä puuttuu ja pyrkii saavuttamaan sen keinolla millä hyvänsä. Tätä lienee hieman vaikea selittää. Olen onnellinen, mutta jotain puuttuu. Voisin elää elämääni näin kuin se juuri nyt on ja olla täysin tyytyväinen saavutukseeni, kun joskus kuolinvuoteellani makaisin. Ja toisaalta. Tiedän, että jos mitään muutosta ei tapahdu, tulen kuolemaan katkerana, ilkeänä ja vihaisena vanhana akkana. 

Irtiotto. Olen haaveillut siitä pitkään, voisi puhua jopa vuosista. Viime aikoina unelma oravanpyörästä irroittautumiseen on kuitenkin vain kasvanut ja kasvanut ja kasvanut. Kun ajattelenkin asiaa, tiedän, mitä haluan tullakseni täysin onnelliseksi. Voin tuntea sieluni kärventyvän tässä ja nyt, kun mietin, etten koskaan olisi niin rohkea tehdäkseni sitä. Täytän ensi kuussa 28 vuotta ja minua kaduttaa jo nyt, etten tehnyt tätä silloin huolettomana parikymppisenä, jolloin kaikki olisi periaatteessa ollut helpompaa. Olisin vain ottanut ja lähtenyt, kokenut ja elänyt.


Seward, AK
Puhun lähtemisestä. Siitä, kun sanoo asuntonsa irti, myy kaiken turhan irtaimiston, pakkaa rinkan ja vain lähtee. Suunnalla ei niin väliä, mutta kunhan lähtee. Minä haluan lähteä. Haluan ottaa mieheni mukaan ja lähteä. Se voi olla elämäni huonoin päätös, mutta se voi myös olla elämäni paras päätös. Kukaan ei sitä voi tietää etukäteen. Mutta jos ei edes yritä... jotain jää puuttumaan ja tyhjän tilan täyttää katkeruus, ankara tietoisuus siitä, ettei ollut tarpeeksi vahva tai rohkea ottamaan askelta tuntemattomaan.

Se olisi vielä niin helppoa. Ei ole lapsia, ei asuntolainaa, on edelleen nuori ja virkeä. 

Aviomieheltä täytyy tietysti kysyä. Jos jollekin ihmiselle olen tässä maailmassa vastuussa tekemisistäni, niin aviomiehelleni. Olen kysynytkin. Saatatte muistaa, että aviomieheni on hyvin tiukasti jalat maankamaralla pitävä tyyppi, joka joutuu ajoittain vetämään minut takaisin pilvilinnoistani. Ja se on ihan hyvä, sillä muuten saattaisin ajelehtia maailman tuulissa aivan päämäärättömästi, sillä tavalla päämäärättömästi, ettei edes unelmien seuraamisesta tulisi ikinä mitään. 


Sarangkot, Nepal
Varovaisesti esitin miehelleni eräänä taannoisena iltana keittiön pöydän ääressä, että mulla olisi yks juttu. Kun ukko oli kiinnittänyt huomionsa muhun (varmaan ajatteli, että kerron olevani raskaana tai asia olisi jotain muuta vakavaa), sanoin, että haluaisin lähteä. Maailmalle. Ja että olen haaveillut siitä. Kyllähän ukko tietää, että mä siitä olen haaveillut. Ihan tosissaan haluaisin lähteä. Ihan ihan ihan oikeesti ja tosissaan. Ja mitä mieltä sä olet ajatuksesta? Minä haluan tehdä sen ainakin, tietysti toivon, että lähtisit minun kanssani. Mitä luulet?

Aviomieheni sanoi painavalla äänellä, että kaiken täytyy sitten olla hyvin suunniteltu. Ja ettei me voida ihan tuosta noin vaan lähteä. Että aikaisintaan vuoden päästä.

Ei, me emme ole lähdössä mihinkään, painotan sitä nyt hyvin tarkasti ja selkeästi artikuloiden, koska tuo ukkoni ei halunnut mun innostuvan liikaa, oikein sanoi sen minulle ja katsoi vakavalla naamallaan. Mutta ajatus itää, tuolla jossain. Niin tasainen ja rauhallinen, järkevä ja looginen aviomieheni ei siis tyrmännyt ajatusta, vaan otti jopa alustavasti selvää ansiosidonnaisista, virkavapaista sun muista mahdollisuuksista irroittautua työelämästä puoleksi vuodeksi tai mikä sitten olisikaan se aika, jonka maailmalla viihtyisimme. Alustavasti. Me emme ole vielä lähdössä mihinkään.

Mun on silti vaikea olla itse innostumatta. Niin kamalan vaikea. Pelkkä ajatus siitä, etten mä ole tämän ajatukseni kanssa yksin, saa fiilikset kohoamaan ilmaan. Vihdoin tuntuu, että voin saavuttaa sen, mitä eniten haluan. En nyt, mutta joskus. Se ei ole enää pelkkä villisti tuulen mukana häilyvä ajatus ja haave, vaan asia, joka toteutuu sitä työstämällä ja kärsivällisesti suunnittelemalla.


Lake Manyara, Tansania
Ihmiset ympärillä saavat lapsia ja ostavat taloja ja elävät suomalaista unelmaa. Kamalan aikuisia kaikki ja olen onnellinen heidän puolestaan. Hekin tekevät sitä, mitä haluavat. Joten miksi en minäkin tekisi?
Mun unelmat ja suunnitelmat sattuvat vain olemaan vielä toistaiseksi jotain aivan muuta kuin asuntolainahakemukset ja tyyni perhe-elämä. Olen kamalan pahoillani, äiti, sinä joudut edelleen odottamaan lisävahvistuksia lastenlastesi joukkoon. Nyt ei oikeen vielä ehdi. Ja iskä. Pelkkä ajatus siitä, että ajelehtisimme useita kuukausia ympäri maailman tekemättä mitään järkevää (siis kunnon töitä), varmaan hermostuttaa suunnattomasti. 

Mutta on asioita, jotka on tehtävä välttyäkseen hitaalta kuolemalta.

31. elokuuta 2015

Se on suuri rakkaustarina

Perkeleenmoinen matkakuume! Mun suusta kuulee hyvin usein tämän saman asian, mutta nyt on aivan tosi kyseessä! Miksi nyt kaikki on erilaisempaa ja suurempaa ja hajottavampaa?

Tänään on tasan vuosi siitä, kun lähdimme häämatkalle Alaskaan. Miksi mä muistan tän päivän niin hyvin? Reissujen lähtöpäivät säilyy muistissa yleensä hetken aikaa hyvin, etenkin, jos kyseessä on ollut aivan erityisen erityinen reissu. Ainakin itse muistelen kaiholla matkoja, kun niistä on kulunut puoli vuotta tai tasan vuosi. Nepalin reissua taisin haikailla vielä kaksikin vuotta matkan jälkeen: "Ajatella, siitäkin on jo tasan kaksi vuotta...!". Tiedättekö tän fiiliksen? 

Alaskan reissu tulee kuitenkin säilymään mun mielessä tasan niin kauan, kunnes jalkani koskettavat uudelleen tuota maankamaraa tuolla kaukana toisella puolella tätä isoa palloa, tiedän sen. Siksi Alaska on mun mielessä nyt tänään, kun on reissumme "vuosipäivä", ja siksi se oli mielessä puoli vuotta sitten, viime viikolla ja tulee olemaan huomennakin.




Pitkään seuranneet lukijat ja tutut tietävät, että Nepal on ollut mun sydämessä jo vuosia, ja miten tunneside tuohon maahan vain vahvistui, kun viimein vuonna 2012 lähdin tuon ukkelini kanssa käymään siellä. Nepal on edelleen mun ajatuksissa, vahvana ja sähäkkänä, ja tiedän, että joskus vielä matkustan sinne uudelleen, jos elämää vain riittää elettäväksi. Kaikista paikoista, joissa olen matkustellut, Nepal on ehdoton takaisin paluun kohde. Aina mä mietin, että oishan sitä kiva mennä uudestaan vaikkapa Sansibarillekin, mutta jos alan säätää matkustamiseen ja matkakohteisiin liittyvää listaa tärkeysjärjestykseen, Sansibar lilluu jossain kaukana Nepalin alapuolella. Joskus ajattelin, ettei maapallolta löydy yhtään Nepalin kaltaista sydämet särkevää maata luontoineen, ihmisineen ja kulttuurineen. 

Ja miten tämä liittyy Alaskaan? 

Koska Alaska on kirinyt Nepalin rinnalle ja siitä ohitse. 

Mä haluan takaisin. En muista koskaan kaivanneeni Nepaliin yhtä paljon takaisin kuin mä kaipaan tällä hetkellä Alaskaan. Kun mä ajattelenkin sitä erämaata, joka siellä avautuu joka paikassa silmien kantamattomiin; lumihuippuisia, jäätiköiden kehystämiä vuorijonoja, kuohuavia jokia, metsiä, ihmisiä, ruokaa, kyliä ja historiaa ja kaikkea, mun iho nousee kananlihalle.




Mä sanon näin aina, te tiedätte sen, mutta Alaskan matka oli yksi huikeimmista koskaan. Jopa niin huikea, että uskallan kaikesta sydämestäni käyttää superlatiivia. Mä rakastuin, ihan sydänjuuriani myöten. 




Viimeisenä iltana Alaskassa päivitin Facebookia ja tuossa viestissä sanoin seuraavaa: 
"Tuntuu, että sanon näin joka reissun jälkeen, mutta... olen ollut viimeiset kaksi viikkoa elämäni parhaimmalla matkalla. Kilometreittäin rautateitä, mailitolkulla asuttamattomien erämaiden keskellä kiemurtelevia valtateitä, karhuja, muita villieläimiä, kirkasvetisiä, kuohuavia jokia. Lumoava Alaskan ruska, päälle vyöryvät valtavat jäätiköt ja vuoret, joiden olettaa aina jääneen taakse, mutta pian seuraava huippu pilkistääkin mutkan takaa. Mielettömän ystävälliset ihmiset, pubeissa soiva country ja... pekoni. GOTTA LOVE IT. Alaska, tämä taisi olla suuren rakkaustarinan alku."
Suuren rakkaustarinan alku. Olin tietysti tuolloin jo vilpittömän mykistynyt tuosta pohjoisesta ja yksinäisestä osavaltiosta ja kaikesta, mitä sillä oli tarjota meille, mutta en silti olisi tuolloin vielä uskonut, miten totta tuo viimeinen lause olisikaan. Kaipuu ja ihastus Alaskaan on kasvanut kevään ja menneen kesä myötä aivan uskomattomiin sfääreihin. Tuntuu, että mitä kauemmin on poissa, sitä tuskallisempaa on.



Jonkun mielestä voi kuulostaa hassulta ja ylidramatisoidulta ja kyllä, annan teille luvan hirnahtaa tälle mun vuodatukselle. Eräs työkollegan totesi kuitenkin osuvin sanan kääntein, kun hänelle tässä muutamia päiviä sitten tuskailin Alaskankaipuutani. Hän sanoi, että "mun sielu on jäänyt sinne". 

Ja niinhän se on. Niin pahasti se on jäänyt, juuttunut ja juurtunut sinne, että ensi vuonna, ensi keväänä, mun on pakko yrittää hakea se sieltä takaisin. Tiedän, että siinä kyllä käy vaan huonosti. Tiedän, että sielu tarrautuu sinne entistä enemmän ja käyttää apunaan ehkä jopa jesaria ja liimaa.

Jep, reissua pukkaa. On pukattava. Ukkelikaan ei välittömästi jyrkästi kieltäytynyt, kun maanittelin sitä kalastusjutuilla, vaikka yleensä se on se, joka pitää meitsin jalat maassa ja toppuuttelee mun korkealentoisia suunnitelmia. Niin, ja vaikka onhan meillä pientä plääniä jo tammikuullekin... siitä sitten joskus ;)

Way too excited.

P.S. Juuri eilen maksoin meidän uuden kämpän takuuvuokran ja mietin hetken aikaa, että pitäsköhän siirtää säästötililtä vähän käyttörahaa, että selviää seuraavaan tilipäivään. Jotain kai sitten kertoo meikäläisestä, kun puolen minuutin pohdinnan jälkeen tyrmäsin ajatuksen ja muistutin itseäni siitä, että säästötilin rahat ovat lentolippuja (ja kissojen äkillisiä lekurikuluja) varten. Syödään sitten vaikka makaroonia seuraavat kaksi viikkoa, aivan sama! Asioita pitää laittaa tärkeysjärjestykseen tässä elämässä :)

16. elokuuta 2015

Travel statistics 2 - Top 5 hotellit, joita kannattaa harkita yhdesti ellei kahdesti

Tasapuolisuuden nimissä täytynee kaivaa esiin myös ne vähiten kivat hotellit ja hostellit, joihin on tullut eksyttyä reissuilla. Ennen kuin siirrymme itse asiaan, huomauttaisin kuitenkin, että alla mainitut majapaikat ovat ajaneet kyllä asiansa enkä minä näitä paikkoja viimeisinä vaihtoehtoina matkoillani pitäisi. Itselle kun ei ole niin justiinsa; kunhan on katto pään päällä. Listalle ovat valikoituneet lähinnä sellaiset hotellit, joissa jokin asia on häirinnyt normaalia enemmän, vaikka muuten olisivatkin olleet vallan mainioita yösijoja.

(Käsittämätöntä, että kaiken tän muutto- ja pakkaushässäkän keskellä aina löytyy aikaa kirjoittamiselle :P)


1. Alaska Backpackers Inn, Anchorage, Alaska, Yhdysvallat

Muuten ihan jees: hyvä sijainti lähellä Anchoragen downtownia ja edullinen länsimaalaisessa mittakaavassa, $60/yö. Ilmaisen wi-fin toiminnassakaan ei ollut moittimista.

Mutta... huone oli karu ja kolkko, lähes samaa luokkaa kuin mitä olimme nähneet Nepalissa. Ei kutsunut luokseen sitten yhtään. Sängyssä oli jokseenkin epämääräiset lakanat. Meillä olikin tuuria matkassa, kun olimme varustautuneet omilla makuupusseilla (vaikka ko. hostelli olikin Alaskan reissulla autossa yöpymistä lukuunottamatta ainut kerta, kun niihin jouduimme turvautumaan). Huoneen seinät olivat paperia ja ilmeisesti hostellin muilla vierailla oli jonkinlainen pakonomainen tarve kolistella ja metelöidä pitkin öitä (tästä voi lukea yksityiskohtaisempaa settiä täältä). Öisin tunsi itsensä voittajaksi myös silloin, kun heräsi siihen, että joku asioi seinän takana olevassa wc:ssä.

Tässä paikassa kyllä yöpyi kolme yötä, joo... mutta verrattuna Anchoragen midtownissa sijaitsevaan Arctic Adventure Hostelliin, jossa yövyimme reissun lopulla kaksi yötä, Backpackers Inn oli aivan naurettavan paska paikka.

Backpacker's Innin respa sijaitsi eri rakennuksessa kuin itse huoneet.

Sivukujalla oli maalauksia.

2. B&T Rooms, Rooma, Italia

Rooman päärautatieaseman kulmilla sijaitseva B&T Rooms oli vallan mielenkiintoinen kokemus. Sinänsä tässäkään ei ollut toisaalta valittamista... mutta jotenkin jäi iljettävä maku suuhun. Ensinnäkin sen löytämiseen meni useita turhaan heitettyjä minuutteja ja lopulta jouduimmekin kysymään neuvoa jostain huudeilla olevasta elektroniikkaliikkeestä.

Hotellihuoneita varatessamme meillä on kaksi tärkeää kriteeriä: toimiva wi-fi ja huoneen hintaan sisältyvä aamupala. Näillä kahdella hotellista kuin hotellista saa luksuksen. No, B&T Rooms lupasi toimivan netin ja hintaan sisältyvän aamupalan. Wi-fi toimi ehkä maailman huonoiten. Mulla oli melkoisia ongelmia päivittää blogia ja ladata kuvia, kun parin minuutin jälkeen netti pätkäs. Tai ei se aina pätkäissyt, toisinaan kuvan tai minkä tahansa nettisivun lataaminen kesti USEITA MINUUTTEJA ja eihän siitä sitten seurannut mitään muuta kuin armotonta kiroamista ja otsasuonen pullistumista. Aamupala oli naurettavin koskaan: korissa huoneen pöydällä oli jokaiselle yksi kroisantti, VALMIIKSI PAAHDETTU paahtoleipä (WTF??) ja minirasiat jonkinsortin marmeladia, jota oli tarkoitus levittää ilmeisesti sen VALMIIKSI PAAHDETUN paahtoleivän päälle. Kyllä ei nälkä aamulla lähtenyt.

Muuten B&T Roomsin nurkat olivat ihan siistit ja sängyssäkin uskalsi nukkua niihin pedatuissa lakanoissa.

Ancient Rome

3. Peace Eye Guest House, Pokhara, Nepal

Tässä majatalossa yöunet olivat koetuksella sen lisäksi, että huoneen poikki oli vedetty LETKU kylpyhuoneeseen ja sieltä ikkunan kautta ulos sivukujalle. Ikinä ei selvinnyt, mikä tuon letkun tarkoitus oli, mutta siinä se oli. Sen sijaan hotellin takapihalla asui lehmä, joka joka ikisenä aamuna alkoi jutella lämminhenkiseen, mutta kovaääniseen sävyyn niitä näitä. Oli hauskaa herätä puoli kuudelta aamulla siihen, kun ikkunan takaa kuului laiska "Moooo! Moooo! Moooo!". Voi helvetti sentään :D

Peace Eye Guest House on kuitenkin oman matkailuhistoriani edullisin yösija ja tuosta lehmästä huolimatta (jos on enää edes elävien kirjoissa) voisin suunnata sinne yöpymään uudestaankin ihan vain rahoja säästääkseni. Yö maksoi 3 euroa per naama. Maksoimme siis kolmesta yöstä yhteensä 18 euroa. Pyykkipalvelusta pulitimme myös jonkun aivan naurettavan onnettoman summan. Aamupala ei kuulunut hintaan.

Phewa Lake, Pokhara

4. Alaskan Hotel, Juneau, Alaska, Yhdysvallat

Alaskan Hotel oli aivan mieletön hotelli. Muistanpa kehaisseeni joskus täällä blogissa, miten se oli ennen Skagway Innia söpöläisin hotelli, jossa olen koskaan yötäni viettänyt. Juu, kyseinen hotellihan on Juneaun vanhin ja kun sen aulassa tai yläkerran käytävällä katselee ympärilleen, näkee historiaa huokuvaa sisustusta ja äkkiseltään ehkä nurkan taakse vilahtavan kummituksen... puitteiden siis kuvittelisi olevan kunnossa.

Bongasimme Alaskan Hotelin Lonely Planetista. Oppaassa kehoitettiin olemaan yöpymättä Franklin Streetin puoleisissa huoneissa, sillä Juneaun pääkatuna kuppiloineen ja turistikrääsäkauppoineen Franklin Street on vilkas ja tästä syystä hyvin äänekäs katu ja se voi häiritä nukkumista. Ensimmäisenä yönä majoituimme takapihan puolella eikä tuossa yössä saati huoneen hintaan kuuluvassa wi-fissä ollut mitään ongelmaa. Kun muutaman päivän päästä palasimme Skagwaysta ja valitsimme uudelleen Alaskan Hotelin tukikohdaksemme, päädyimme juuri Franklin Streetin puoleiseen huoneeseen.

Hmm, siinä ei natsannut sitten enää mikään. Melu kadulla oli aivan järjetön. Etenkin iltaa ja yötä kohden mekkala vain voimistui ja kaiken kruunuksi alakerran baarissa alkoi soittaa livebändi silloin, kun me olimme menossa jo nukkumaan. Ei kai siinä, korvatulppia vaan kehiin, niin sai jonkun verran nukuttua. Tätä ennen olimme tietysti ehtineet jo kirota naapurihuoneen "kuuron" aivan maan rakoon, sillä tv pauhasi niin kovaa ohuen seinän takana, että pystyi melkein kuulemaan, mitä ruudussa tapahtui.

Mutta mitä kiroamista ja sadattelua olikaan aiheuttanut ilmainen nettiyhteys kokonaisen aamupäivän, kun odottelimme huoneessa sateen taukoamista! Hotellin wi-fi ei osannut ollenkaan päättää oliko se käytössä vai ei, eikä kymmenen muutakaan alueen verkkoa. Siinä ne verkot pitivät sellaista casinoa keskenään, että oli aivan mahdotonta kuluttaa aikaa bittiavaruudessa. Kyllä jos jokin asia osaa ottaa oikein kunnolla aivoon, niin toimimaton netti. Siinä kohtaa olisi parempi, ettei olisi nettiä ollenkaan!


 

5. Juba Hotel, Dar es Salaam, Tansania

Juba Hotelista jäi ahdistavat fiilikset. Ensinnäkin hotellia tuntui pyörittävän pari musliminaista kaavuissaan ja heti sisäänkirjoituksen yhteydessä lueskelin respan pöydältä kylttiä, jossa ehdottomasti kiellettiin naisten ja miesten nukkuminen samassa huoneessa, jos kyseessä ei ollut avioliitto. Me olimme tuolloin ukkelin kanssa kihloissa ja meillä oli sormukset sormessa, joten kun kukaan ei koskaan meidän välistä suhdetta alkanut epäilemään, me nukkua posotimme tyytyväisesti samassa huoneessa ja apua! Vielä samassa sängyssäkin! Ehkä sormukset olivat harhauttaneet respa-akat...

En oikein tiedä, johtuiko pahat fiilikset hotellista siitä, että mulla puski pintaan aivan jäätävä kulttuurishokki vai siitä, ettei me ensimmäisenä yönä löydetty huoneen ilmastointilaitetta (kyllä taas kerran vihastutti, kun ulkona ei lämpötila laskenut yölläkään alle +25 asteen ja ilmastointilaite oli niinkin järjettömässä piilossa kuin VERHON TAKANA...). Joka tapauksessa teki mieleni antaa palautetta respan akoille, että jos hotellihuoneessa on oven päällä ikkuna käytävälle, jossa palaa valo 24/7, niin olisi ystävällistä hommata ikkunaan edes jonkinlainen verho. Minä kun en nuku, jos huone on täynnä valoa, etenkin jonkin haljun keltaisen kattolampun valoa. Siinä meni puoli yötä asetellessa vilttiä ikkunan eteen jeesusteippiä apuna käyttäen. Ei toiminut ei. Kun viltti sadannen kerran valahti lattialle tai alkoi repsottaa jostain kulmasta, oli jo itku silmässä.

Pääsääntöisestihän nuo oli nyt aivan meidän itsemme aiheuttamia ongelmia, mutta en minä tähän puljuun uudelleen menisi... ehkä äärimmäisessä hädässä ja olisin jälleen kerran onnellinen siitä, että on edes katto pään päällä. Juba Hotel sijaitsi aika kaukana Darin keskustasta ja muutenkin alue vaikutti vähän epäilyttävälle kulkea valkonaamaisena. Niin, ja naapurissa oli moskeija, josta kajahti kuuloaistia raastava rukouskutsu useita kertoja päivässä.

Btw, löysin alla olevan kuvan bittiavaruudesta ja kyseessähän on Don Rosan sarjakuva Klondiken kuningas, joka löytyy kirjasta Roope Ankan elämä ja teot. 

15. elokuuta 2015

Travel statistics 1 - Top 5 parhaat hotellit

Koska mulla on tällä hetkellä aivan kaukaisimpia sfäärejä hipova matkakuume, ajattelin lievittää sitä muistelemalla jo tehtyjä reissuja eräänlaisten tilastojen varjossa. En minä sillä tavalla tiedä, miten tämän olisi tarkoitus sitä ulkomaiden kaipuuta helpottaa, mutta ajatus siitä, että voisin olla jonkun bittiavaruutta selailevan ja tänne blogiin vahingossa eksyvän ihmisen "tour guidena", on kiva. Vinkkien ja kokemuksien jakaminen tuntuu mukavalle ja samalla saa sydämen lämpimäksi mukavista muistoista.

Aloitetaan TOP 5 parhaimmista hotelleista/hostelleista! Toisin sanoen: NÄITÄ SUOSITTELEN LÄMPIMÄSTI!

1. Historic Skagway Inn, Skagway, Alaska, Yhdysvallat

Historic Skagway Inn on ehdottomasti söpöin, viihtyisin ja miellyttävin hotelli, jossa olen koskaan reissatessani yöpynyt. Kultaryntäyksen aikaan kyseinen pytinki toimi porttolana ja hotellin huoneet onkin nimetty aikanaan porttolassa miehiä viihdyttäneiden neitien mukaan. Sisustus on suoraan historian kirjan sivuilta rautasänkyineen ja vintage-puhelimineen, jotka ihan oikeasti toimivat ja niillä voi soittaa respaan, jos oli jokin suurenmoinen hätä. Meillä ei ollut mitään hätää tässä kummitushotellissa. Se oli meidän häämatkan ensimmäinen hotelli, jossa koimme ihan oikeasti olevamme häämatkalla. Romanttisuutta ei tunnelmasta puuttunut eikä sitä varjostanut edes rakennuksen härski menneisyys. Höhöhö, ehkä päin vastoin ;D

Oli sattuman kauppaa osua Skagway Inniin. Se oli vasta neljäs hotelli, josta kysyimme yöpymissijaa Skagwayhin saapuessamme, sillä kaikki muut olivat olleet täyteen buukattuja. Yksinäinen planeetta arvioi hotellin semihintaiseksi ja muistaakseni maksoimme kahdesta yöstä abouttia 170 dollaria, johon sisältyi kattava aamupala vastaleivottuine sämpylöineen ja ilmainen, toimiva wi-fi.







2. Nepomuks, Innsbruck, Itävalta

Nepomuks oli Yksinäisen planeetan Europe on a Shoestring -oppaan Top Choice -listalla. Pakon edessä päädyimme kyseiseen hostelliin, sillä saapuessamme junalla Innsbruckiin, meillä ei ollut minkäänlaista hajua seuraavan yön majapaikasta. Koska Innsbruckin asemalta ei löytynyt (sangen omituista) kaupungin karttaa eikä aseman wi-fi pelittänyt hirveän kunnioitettavalla tavalla, turvauduimme tähän Lonely Planetin suositukseen. Se kannatti!

Nepomuks-hostelli oli kokemisen arvoinen ja vain ja ainoastaan hyvällä, positiivisella tavalla. Huoneet olivat tilavat, nurkat siistit ja parveke viihtyisä. Parveke oli jopa niin viihtyisä, että toisena päivänä torkahdin sinne sohvalle. Yhdeltä naamalta hostelli kustansi 25 euroa per yö.

Ainut miinus, ja sekin aika naurettavan olematon miinus, oli ilmastoinnin puuttuminen. Yöt olivat kuumia ja hikisiä, kun ulkona porotti päivisin aurinko lähellä kolmeakymppiä. Huonetoverimme Mr. Washington totesikin aamulla, että oli kuin olisi suomalaisessa saunassa nukkunut yönsä. Lisäksi ilmainen wi-fi ei tahtonut oikein toimia muualla hyvin kuin siellä lötköttelyparvekkeella.

Tällä kadulla Innsbruckin vanhassa kaupungissa sijaitsi Nepomuks, aivan tuolla kadun toisessa päässä!

3. Teddy's Place, Paje Beach, Sansibar, Tansania

Ooh, Teddyn bungalowiparatiisi minuutin kävelymatkan päässä Pajen valkoiselta hiekkarannalta oli mahtava paikka! Sen hiekkapoluilla ja pihaa ympäröivien palmujen varjoissa aika tuntui pysähtyvän. Oli hiljaista ja rauhallista. "Banbubungaloiweissa" ei tietenkään ollut ilmastointia, mutta minusta niissä ei siltikään ollut kamalan kuuma. Hiekkaistahan joka paikassa oli, mutta siinä oli sellaista retkeilyn meininkiä, ettei se juurikaan haitannut. 

Hotellijäbät tekivät ruokaa silloin, kun respasta sitä kävi tilaamassa ja järjestivät meille kalastusreissun koralliriutalle ja tietysti sitten mukana viemästämme saaliista kokki loihti meille melkoisen iltapalan. Lisäksi hotellijäbät veivät meidät paikallisiin Vuvuzela-baardeihin, jonka jälkeen hotellille saapuessamme he laittoivat tietysti hotellin baarin auki siihen asti, kunnes viimeinenkin taistelija oli painunut bungalowiinsa nukkumaan. Kaikinpuolin Teddysissä siis mentiin vieraiden ehdoilla. Toki asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että olimme liikkeellä sesongin ulkopuolella eikä meidän lisäksemme hotellissa majaillut kuin muutama norjalainen.







4. B&B Bonsy Bou, Bergamo, Italia

Bonsybuu oli kiva majapaikka, joka sijaitsee aivan Bergamon keskustassa ja siitä on vain kävelymatka Bergamon ehdottomaan vetonaulaan, vanhaan kaupunkiin. Aula on melkoinen sekamelska ikivanhoine matkalaukkuineen ja koriste-esineineen, mutta huoneet jollain tapaa seesteisiä ja siistejä. Yölle tuli hintaa abouttia 60 euroa ja siihen sisältyi tietysti aamupala, joka sekin oli hyvinkin monipuolinen ja täyttävä, ja tietysti hienosti toimiva wi-fi. 

Hauska yksityiskohta ruokailutilassa oli lippu keskellä pöytää osoittamassa kunkin hotellivieraan paikkaa. Meidän pöydässä oli tietysti Suomen lippu, naapuripöydissä oli Puolan lippu ja jälkimmäisenä aamuna meidän siniristilippumme vieressä oli Ruotsin lippu. Emme kuitenkaan tuona aamuna ehtineet syödä aamupalaa ruotsalaistoveriemme kanssa, koska meillä oli kiire junalle. Majatalon omistajanainen oli kuitenkin niin kultainen, että kauhoi meille paperipusseihin mukaan croisantteja ja suklaapatukoita matkaevääksi, aww! Ihan kamalasti plussaa siitä!




5. Hotel at the End of the Universe, Nagarkot, Nepal

Kaikista niistä neljästä hotellista, joissa vietimme öitämme Nepalin reissullamme, Nagarkotin Hotel at the End of the Universe paini aivan omassa sarjassaan. Olisi voinut jopa kuvitella olevansa jossain sivistyneemmässäkin maassa, kun suihkusta tuli kuumaa vettä, lakanat olivat puhtaat ja tunnelma kaikinpuolin hyvin "mökkimäinen". Mökkihän tuo kyllä olikin, kyseinen hotelli ei nimittäin tarjonnut kuin mökkejä yösijaksi. Ainut miinus tuossa mökissä oli se, että se muuttui pimeän tullen pakastimeksi. Siellä oli aivan hel-ve-tin kylmä! Siellä myö sitten pötkötettiin ukkelin kanssa, kahden makuupussin ja kahden täkin alla ja yritettiin imeä toisistamme lämpöä.

Hotelliravintolan ruoka ja juoma oli loistavaa, tosin siitä piti maksaa erikseen. Länsimaisella mittapuulla nautimme kuitenkin naurettavan halpaa nepalilaista viiniä, maailman parasta kanakeittoa ja tiibetiläistä leipästä ja varsin täyttävää amerikkailaistyylistä aamupalaa. Hotellin tietokonetta sai käyttää ilmaiseksi, mutta nettiyhteys nyt ei ihan ollut sieltä parhaimmasta päästä, niin kuin ei muuallakaan Nepalissa. Hotellijäbä oli ystävällinen ja mukava ja aina nähdessään kyseli kuulumisia ja ollaanko viihdytty, neuvoipa meille jopa retkeilyreitin ja piirsi tuon reitin oikein paperille ja piti äärimmäisen eläväisen opastuksen tästä piirtämästään ("Go downdowndowndown, the you go upupupup!"). Kartta on vieläkin tallessa!

Puhumattakaan hotellin mielettömästä sijainnista. Päärakennuksen, respan ja ravintolan, pihassa Kathmandu-laakson laidalla seistessä käänsi vain katseensa pohjoiseen ja siellä ne näkyivät, yli seitsen- ja kasitonniset Himalajan huiput ^.^





Luetuimmat

Arkisto