24. lokakuuta 2019

Argumentatiivinen essee yksin matkustamisesta


Tieteenalaani maantieteeseen ja sen kandi-ohjelmaan kuuluu pakollinen kieli- ja viestintäopintojen suomen kielen kirjallinen viestintä -kurssi. Erilaisia suuntausvaihtoehtoja tämän yläotsakkeen alla oli tarjolla useita, mutta itse päädyin anglismikurssille, joka tarkastelee englannin kielen tahallista, tahatonta, sopivaa ja negatiivista vaikutusta suomen kieleen (en nähnyt itseäni kirjoittamisen tai kieliopin kertauskurssilla...). Vaikka kyseessä oli lähinnä tieteelliseen tekstiin soveltuvia kirjoitusoppeja, "lopputyönä" jokaisen tuli kirjoittaa noin 500-sanainen argumentatiivinen essee hyvin arkisesta aiheesta. Esseen tarkoituksena on yksinkertaisesti vakuuttaa lukija. Itse kirjoitin itselle tärkeästä aiheesta, yksin matkustamisesta. Ajattelin jakaa sen tänne, sillä kyllähän moinen sopii oikein mainiosti matkailuaiheiseen blogiin!

Ujutin mukaan muutaman kuvan yksinäisiltä reissuiltani 😉

Yksin matkustaminen on mahtavaa!

Sinkkublogin kirjoittaja Henriikka Rönkkönen keksi muutama vuosi sitten, ettei unelmien matka vaadi matkaseuralaista, ja nimitti nokkelasti omia matkojaan ’määmatkoiksi’. Yksin matkalle lähteminen voi herättää negatiivisia ennakkoluuloja niin itse matkailijalle kuin hänen lähipiirilleenkin. Samalla, kun nykyinen maailmamme tarjoaa upean mahdollisuuden lähteä reissuun yksin, se sama maailma saattaa olla myös se merkittävin rajoite. Joku on kuitenkin joskus viisaasti todennut, että rajoitukset ovat yleensä vain omassa päässä. Yksin matkustaminen onkin mahtavaa!


Ihana joulukuinen Bergamo, 2015
Ilman matkakumppania ei voi jakaa matkustamisesta aiheutuvia kuluja, joten yksin matkustaminen voi olla kallista. Olo saattaa olla turvaton ja epävarma ilman matkaseuraa, eikä erilaisiin aktiviteetteihin tule osallistuttua kovin aktiivisesti. Käytännön asiat pitää hoitaa itse eikä voi luottaa matkaseuran parempaan kielitaitoon tai apuun. Epävarmuus omasta kielitaidosta voi saada yksin matkustajan perumaan lähtönsä. Yksin matkustaja on yksin ja se voi tuntua ylitsepääsemättömältä. Myös sukupuolen mukanaan tuomat epävarmuudet voivat olla syy perua määmatka; naisena yksin reissaaminen voi olla pelottavaa, vaikka valitsisi turvallisen ja modernin kohteen.


Alaska Railroadilla 2016
Kieli- ja kommunikaatiotaidot karaistuvat yksin matkustaessa. Kun eksyn pieneen nepalilaiseen maalaiskylään ja haluan ostaa paikallisesta kaupasta suklaata, mutta myyjä ei osaa edes alkeellisinta englantia enkä minä nepalia, tarvitaan mielikuvitusta, kun kaveriltakaan ei voi kysyä. Mitä enemmän kohtaa kielellisesti haastavia tilanteita yksin, sitä rikkaammaksi omat kommunikointitaidot kehittyvät.

Oma aika ja tila ovat jollekin yksin matkustamisen perimmäinen tavoite. Sosiaalisen matkailijan ei kuitenkaan tarvitse pelätä yksinäisyyttä, sillä aina löytyy joku, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia. Uusia tuttavuuksia on myös helpompi luoda, kun ei ole jatkuvasti kiinni matkakumppanin seurassa. Miten hienoa onkaan tutustua ihmiseen vaikkapa aamupalapöydässä ja oppia jotain hänen maailmastaan! Parhaimmassa tapauksessa sosiaalinen ihminen saa jopa uuden ystävän. Luonnollisesti, pahimmassa yksinäisyyden puuskassa voi nykyisin aina soittaa videopuhelun kotiin.

Kaunis Lake Louise helmikuussa 2019
Yksin saa tehdä, mitä ikinä haluaa, mennä minne ikinä haluaa ja milloin haluaa. On ihanaa unohtaa kompromissit, jos matkaseura haluaisikin esimerkiksi shoppailla, mutta itse tietäisit jotain mielenkiintoisempaakin tekemistä. Yksin matkustaessa ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa omista, itselle sopivista valinnoista, jotka lopulta ovat niitä onnistuneen matkan aineksia.  

Itsestäänselvyydet hälvenevät. Olin kolme kuukautta Kanadassa opiskelijavaihdossa. Siellä huomasin, miten kotiin jäänyt perhe oli kuin vahingossa vuosien myötä liukunut kohti itsestäänselvyyksien rajamaita. Ero itselle tärkeistä ihmisistä auttoi hälventämään tätä pelottavaa tilaa, jota ei aina itse edes tajua.
Pohjois-Irlanti ja Unesco-kohde Giant's Causeway
Itsetunto kasvaa. Olen elänyt elämässäni vaiheita, joita leimaa kolkko itsetunnon puutostila, mutta olen saanut tuon notkahduksen korjattua. Suurin osa tämänhetkisestä itsevarmuudestani on peräisin matkoilta, jotka olen tehnyt yksin. Olen selvinnyt haastavistakin tilanteista ja sen perusteella tiedän kykeneväni nyt lähes mihin tahansa. Yksin matkustaminen auttaa oppimaan itsestään joka kerta jonkin uuden, toistaiseksi piilossa pysytelleen mahdollisuuden.

Yksin matkustaminen on mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin, parantaa kielitaitoa tai oppia kokonaan uusia keinoja kommunikoida. Omaa tilaa etsivä nauttii yksinäisyydestä ja sosiaalinen reissaaja löytää aina jostain jonkun, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan. Jos oikein kova ikävä kotiin jääneitä läheisiä kohtaan iskee, voi lähettää viestin kotiin. Yksin ollessa saa tehdä omat suunnitelmansa ja muuttaa lennosta mieltään. Kotona odottavat tärkeät ihmiset näkee yhtäkkiä aivan uudella tavalla ja ymmärtää, ettei ole aivan itsestään selvää, että juuri he ovat läsnä jokapäiväisessä arjessa. Kaikki tämä yhteensä tuottaa ihmiselle uuden tavan tarkastella itseään. Kun lopulta saa käteensä suklaapatukan siellä syrjäisessä nepalilaiskylässä, ei voi olla huomaamatta omia, ylivoimaisia mahdollisuuksiaan. Se on yksin matkustamisen suola ja se on mahtavaa!


* * * 
No? Vakuuttiko? 😉
Lehtorin palaute oli pääasiallisesti posiitivista, samoin vertaisarviointi toiselta opiskelijalta.
"Oikein hyvä essee: hyvä rakenne ja jäsennys, otsikko, teesi ja johtopäätös synkroniassa ja kieli oikeellista ja sujuvaa. Viimeinen kappale ehkä hieman pitkä, sillä siinä toistetaan argumentteja melko monisanaisesti tai samoin sanoin. Mutta oikein hyvä essee!"

EDIT: Esseessä käytän yksin matkustamisen esimerkkinä Nepalia. Terävimmät tietävätkin, etten suinkaan ollut Nepalissa yksin, vaan tuon ukkelini kanssa, mutta sallin itseni käyttää tuota esimerkkiä, koska olisin ihan hyvin voinut olla tilanteessa yksin: ukkeli ei hänkään ole mikään nepalin kielen taitaja ;) 

15. lokakuuta 2019

Dinosaur Trail: Horse Thief Canyon

Drumheller oli erikoinen. Erikoinen, mutta lopulta ehkä hieman tylsä, jos on jo ehtinyt bongaamaan kaikki dinosaurukset ja nuuskinut Royal Tyrrellin museon jokaisen nurkan läpikotaisin. Mitäs sitten pitäisi tehdä? Joko lähdetään pois?

No ei nyt ihan vielä. Käännä auton nokka museon tienhaarasta oikealle ja lähde tutkailemaan mielenkiintoista Red Deer -jokea kiertävää Dinosaur Trailia!


Dinosaur Trail on viitisenkymmentä kilometriä pitkä autoilureitti upeissa badlandsien ja osittain silmän kantamattomiin jatkuvien preerioiden syleilyssä. Red Deer River ylitetään Bleriotin lautalla, joka tosin on käytössä vain kesäaikaan. Vielä huhtikuun alussa se oli suljettuna, joten jouduin kiertämään aika pitkän matkan päästäkseni takaisin reitille takaisin. Mutta olihan se aikamoista maisemien ilottelua silmän kantamattomiin jatkuvan, ruskeanharmaan preerian ja toisinaan johonkin syvyyksiin humpsahtavien kanjonien kesken. Kontrasti huikaisevan siniseen taivaaseen oli todella upea. Siellä täällä nuokkui öljypumppuja. Mua ei haitannut yhtään kruisailla siellä maaseudulla (vaikka ei ne öljypumput, vaikkakin olivat pieniä, kauheasti mun innostusta nostattaneet).




Horsethief Canyon on ehdottomasti se Dinosaur Trailin juttu. Kanjoni avautuu melkoisen massiivisena syvänteenä vain tovin ajelun jälkeen Royal Tyrrellin museon tienhaarasta. Kuilun reunalta löytyy iso parkkipaikka, johon voi jättää auton.

Tutustuin hienoon ja tuuliseen maisemaan yhdessä preeriakoirien kanssa. Niitä asuikin kokonainen yhteisö siinä näköalapaikan tuntumassa. Koko ajan piti varoa, ettei olisi kompastunut niiden kaivamiin pesäkoloihin, joista vähän väliä kurkkaili oravamaisia naamoja. Kenties nuo pikkuotukset ovat tottuneet ihmisiin, sillä vaikka niiden vartija intoutui huutelemaan melkoisen korkeataajuuksisia varoitushuutoja mun kävellessä ohi, osa ei tuntunut ottavan sitä tosissaan.


Sairaaaaan nopee!

Moikku!
Horsethief Canyon, Hevosvarkaiden kanjoni, tai kuten infotaulussa paikan päällä lukee, Horse Thief Canyon, on saanut nimensä joko a) Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä vaeltaneiden hevos- ja karjavarkaiden mukaan (kanjoni oli kuulemma mainio piilopaikka - tosin mietin jälkeen päin, että kuinka sokea paikallisen sheriffin on pitänyt olla, jos ei ole kanjonin reunalta nähnyt varastettua karjalaumaa...) tai b) varhaisimpien uudisasukkaiden mukanaan tuomien tuhansien, keskenään jossain kohtaa vahingossa omistajaa vaihtaneiden hevosten mukaan. Infotaulun ja internetin syöverit kertovat siis eri tarinaa, mutta en näe syytä, miksei nämä molemmat voisi pitää paikkansa.

Ei tarvitse kuin katsoa maisemaa ja voi sukeltaa keskelle eräänlaista wild west -show'ta ja nähdä sielunsa silmin nuo 1900-luvun alun stetsonpäiset ratsastajat lehmänkirjavine hevosineen. Miten ristiriitaiselta tuntuukaan ajatella, että samainen paikka on kuin paleontologeille katettu buffetpöytä, jossa tarjolla on jos jonkinlaista fossiilia. Kumman tahansa tarinan mukaan on helppo tempautua.


Red Deer River


The Dinosaur Trailin ympäriajoon kannattaa varata muutama tunti, riippuen siitä, miten pitkään haluaa niissä sen harvoissa vierailukohteissa kuluttaa aikaa. Horsethief Canyonin lisäksi ei ole oikein muita kuin The Little Church, niin pieni kirkko tien varressa, että minäkin huomasin sen vasta, kun olin ajanut sen ohi kaasu pohjassa. Söpöön valkoiseen kirkkoon mahtuu kerrallaan kuusi aikuista ihmistä istumaan, mutta siitä huolimatta siellä järjestetään kirkollisia menoja kuin missä tahansa kirkossa.

Horse Thief Canyoniin voi aina tutustua lähemmin laskeutumalla kanjonin pohjalle, mutta kannattaa ottaa huomioon, ettei reittejä ole merkitty, ja että kostealla säällä bentoniittisavi, muinaisesta vulkaanisesta tuhkasta muodostuva maaperäkerros, muuttuu vaarallisen liukkaaksi.

Off-roadilla, Drumhellerin etelän puoleisella seudulla sijaitsee kummallisia hoodoita eli "maapyramideja", Horse Thief Canyonin sisarkanjoni Horseshoe Canyon, vanha hiilikaivos sekä Rosedalen kylän riippusilta. Kävin tutkimassa näitä paikkoja myös; kerron niistä myöhemmin lisää!

Luetuimmat

Arkisto